— Menee niin että menninkäiset oksilta katselevat, huomautti Taavetti
Tiilikainen, kun pikajuna täyttä vauhtia törmäisi kohti brittiläisen
maailmanvallan pääkaupunkia.
Kaupunkeja ja tehtaita ja kyliä kirkkoineen, joissa kaikissa oli
samanlaiset nelisnurkkaiset, tasakattoiset tornit, hiilikaivoksia ja
loppumattomia hiilijunia ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja nokisen
näköisiä laitumia ja nokisen näköisiä lehmiä ja nokisen näköisiä pikku
puroja ja nokisia tehtaan piippuja ja nokisen näköisiä, tiilistä
rakennettuja taloryhmiä ja uusia kaupunkeja ja tehtaanpiippuja ja
loppumattomia kivihiilivaunuja ja nokisen näköisiä lammaslaumoja
ja tehtaita ja laitumia ja pieniä puiston kaltaisia metsiköitä
ja tunneleita ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja loppumattomia
kivihiilijunia ja...
Niin: ja niin edespäin.
Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen olivat saaneet kerrassaan hyvät
ikkunanposkipaikat ravintolavaunussa, ja kun he ilokseen ja ihmeekseen
huomasivat, että he tulivat erinomaisen hyvin toimeen edeskäyvän
kanssa, mitä keskinäiseen ymmärtämykseen tulee, niin oli heillä elämä
kuin silkkiä. Hra Kenonen sanoikin, ettei hän näin ollen välitä, vaikka
juna ajaisi Lontooseen pysähtymättä ympäri koko saaren ja veisi heidät
Hulliin takaisin. Sittenpähän olisi kerta kaikkiaan nähty koko hoito.
Edeskäypä tuli sangen kohteliaana ja sujuvana ja hillittynä ja sileäksi
ajeltuna, ja jakaus hänen päälaellaan oli suoranainen ihme. Tuntui
melkein siltä kuin olisi se ulottunut hyvän matkaa pääkuoren sisäänkin,
niin että jos olisi katsonut lähempää, olisi voinut nähdä hänen
aivojensa toiminnan.
Taavetti Tiilikainen oli vähän aikaisemmin valitellut nälkäänsä
ja arvellut, että eikö pitäne ottaa kalakukko esille. Nämä tämän
junan herrat eivät näyttäneet sellaisilta, että ne olisivat suomea
ymmärtäneet, niin hyvä onni kuin heillä tähän asti on siinä suhteessa
ollutkin. Hra Kenonen honkasi heti, ettei tässä passaa ruveta omia
eväitään ahmimaan, ne heittävät muuten pois koko junasta tai ainakin
ajavat pois tästä vaunusta, ja tässä vaunussa on hyvä olla, tästä ei
lähdetä minnekään. Ei ainakaan vapaaehtoisesti!
Kun edelläkuvattu edeskäypä lähestyi ystäviämme kohteliaan, vaikkakin
ehkä hieman salakavalan näköisenä, ja ihmeellisen eriskummalliseen
kylkikumarrukseen taipuneena kallisti suurenmoisen jakauksensa heidän
puoleensa ja sanoi jotain, josta hra Kenonen oli erottavinaan sanan:
"lönsh", niin katsoi Taavetti Tiilikainen hieman levottomana vuoroin
jakaukseen, vuoroin hra Kenoseen ja kysyi:
— Mitä se sanoo?
Hra Kenonen vastasi empimättä:
— Se kysyy, tahdommeko syödä aamiaista.
— Se on viisas poika, kun tuli semmoista kysymään... ja hyväsydäminen,
arveli Tiilikainen. — Sano sille, että kyllä. Ja kovasti.
Hra Kenonen vastasi siis englanninkielellä:
— Jees, poks!
Ruokalistasta eivät he saaneet oikein selvää, mutta sitten kirkastuivat
hra Kenosen kasvot, hän nykäisi edeskäypää hihasta, ja viittasi
kauempana laitumella käyskentelevään nokisenharmaaseen lammaslaumaan ja
maiskutteli merkitsevästi suutaan.
Silloin kirkastuivat myöskin edeskäyvän kasvot, ja hän huudahti: "äi
sii!"
Olut tilattiin yhtä helppotajuisella merkkikielellä. Hra Kenonen oli
avaavinaan olutpullon korkin korkkiruuvilla, sanoen samalla "puks!"
ja kaatavinaan lasiin, ja edeskäypä loisti kuin aurinko ja kiitti ja
kumarteli ja nauroi: "äi sii, äi sii, biö!"
— Just, just! sanoi Kenonen. — Bier, bier justiinsa, jees poks!.
Voita ja leipää ja olutta ja tukeva, mehukas lammaspaisti poistivat
nälän.
Ja sitten sopi taas katsella ohivilahtelevia kyliä ja kaupunkeja ja
tehtaan piippuja ja loppumattomia kivihiilijunia ja varhaiskeväisiä
maisemia, ja juna syöksyi aina vain eteenpäin kuin vihastunut peto, ja
ryntäsi sisään tunneleihin ja hyökkäsi ulos tunneleista ja pysähtyi
vain silloin tällöin joksikin silmänräpäykseksi jollekin suuremmalle
asemalle. Lähempänä Lontoota tuli junaan yhä enemmän väkeä, ja moni
tulijoista loi himoitsevia katseita myöskin Kenosen ja Tiilikaisen
puoleen, sillä heidän pöydässään olisi ollut tilaa kahdelle muullekin,
mutta silloin hra Kenonen mullisti silmiään niin merkillisellä tavalla,
että kylmäverisyydestään tunnetut englantilaiset menivät kerrassaan
toiseen vaunuun.
Emme tahdo tuomita hra Kenosta, sillä jokainen tietää omasta
kokemuksestaan, miten röyhkeiltä semmoiset henkilöt tuntuvat, jotka
koettavat tulla viereemme, kun olemme onnistuneet saamaan hyvät ja
mukavat paikat. Vaikka voi siinä joskus sattua erehdyskin. Meille esim.
tapahtui kerran kotimaassa, ollessamme parin kilpailevan virkaveljen
kanssa matkalla Harjunkosken suurelle tehtaalle, tuollainen pieni
erehdys.
Olimme saaneet vaunussa sopivan nurkkauksen, kaksi vastakkain olevaa
kahden hengen sohvaa. Yksi paikka siinä tosin jäi vapaaksi, mutta kuka
siihen nyt tulisi, kun ei ollut erikoisempaa ahtauttakaan. Näkihän
jokainen, että me olimme samaa matkaseuraa, joka oli saanut itselleen
oman nurkkansa.
Juuri kun juna lähti liikkeelle, astui se neljäs mies vaunuun ja jäi
seisomaan meidän kohdallemme, katsellen kysyvästi meihin kolmeen ja
meidän neljänteen paikkaamme.
— Onkohan tämä paikka vapaa? kysyi hän ystävällisesti, melkeinpä
tutunomaisesti hymyillen.
Me katsahdimme toisiimme.
Jokaisen meidän katseestamme saattoi, olematta mikään tutkinnon
suorittanut ja diploomin saanut ihmistuntija, aivan selvästi lukea,
että me emme halunneet neljättä miestä tähän.
— Kyllähän tämä paikka vapaa on, myönsi lopuksi yksi meistä vähän
hidastellen. — Mutta tuolla näkyy, tuolla vasemmalla puolen, olevan
vielä parempaa tilaa.
— Siellä on kokonainen tyhjä sohva, selitti toinen meistä kiireesti.
— Niin, mutta sen yläpuolella näkyy olevan tavaroita... minä näin kun
se nosteli niitä sinne, ilmoitti kolmas meistä.
— Onpas se rouva ottanut kapistuksia mukaansa! hymyili se neljäs
mies. — Mutta ehkä minä istun tähän, koska kerran tässäkin on vapaa
paikka... jollei herroilla ole mitään sitä vastaan?
Vihasimme siitä hetkestä sitä neljättä miestä. Kukaan meistä ei aluksi
vastannut mitään. Mutta täytyihän siihen jotain sanoa, kun se riivattu
yhä seisoi siinä kysyvänä ja hymyilevänä.
— Mitäpäs meillä! murahti yksi meistä.
— Olkaa hyvä vain! lisäsi toinen meistä väkinäisesti.
Kolmas meistä, se, jonka vieressä oli se vapaa paikka, ei sanonut,
mitään, vaan siirtyi olkapäitään kohauttaen enemmän ikkunaan päin,
valmistaen siten tilaa neljännelle miehelle.
— Kiitos! sanoi neljäs mies ystävällisesti hymyillen. — Tuntuu olevan
lämmintä tässä vaunussa...
— Hm... onhan tuota...
— Ehkä minäkin riisun palttooni? kysyi se neljäs mies kuin lupaa
pyytäen ja riisui sitten päällystakkinsa, ripustaen sen naulaan.
Me kolme emme sanoneet siihen mitään.
Koetimme ylimalkaan olla kuin ei sitä neljättä miestä olisi ollut
olemassakaan. Mutta vaikeatahan se tietysti oli, kun se ei näyttänyt
huomaavankaan meidän kylmyyttämme.
Muutamat ihmiset ovat todellakin sellaisia.
Tämä punertavine poskineen ja vesiharmaine silmineen oli mitä ikävin
ilmiö, naivi, tungetteleva, ymmärtämätön...