IX

Kaikki loppuu aikanaan, meritautikin. Lähestyttiin Hullia, myrsky

taukosi ja haamumaisia olentoja alkoi vähitellen ilmestyä laivan

käytäviin. Olivatpa jo jotkut uskaltautuneet ruokasaliinkin asti.

Hull on, niinkuin Tietosanakirjassa sanotaan, "kreivikunnan muodostava

kaupunki Koillis-Englannissa Plumber-joen varrella, H:puron suussa,

32 km. merestä". Laiva ei jatkanut enää illalla matkaa kaupunkiin,

vaan jäi sinne miten kauas lie jäänytkin yötä viettämään. Saatuaan

kuulla syyn olevan siinä, ettei laiva voi päästä perille pakoveden

aikana, vaan on sen jäätävä aamupuoleen odottamaan nousuvettä, löi

maanviljelijä Taavetti Tiilikainen näppiä hra Kenosen nenän edessä ja

iloitsi:

— No enkös minä jo Helsingistä lähtiessä sanonut, ettei sitä niin

varmasti tiedä jaksaako tätä vettä riittää perille asti. Ja nythän se

loppui kesken!

— Häh? sanoi Kenonen. — Joko sinä alat tointua meritaudistasi?

— Entäs sinä? kysyi Tiilikainen vuorostaan.

— Minäkö, vastasi hra Kenonen kummastuneena. — Enhän minä ole

meritaudissa ollutkaan. Olin vain muuten vähän huonovointinen.

— Jaa, jaa, sanoi Tiilikainen, pyöritellen kuitenkin epäilevästi

päätään.

Matkustajat oli vallannut tullitarkastuksen edellä käyvä kiihko. Mr

Pickwick tuli antamaan hyviä neuvoja suomalaisille tuttavilleen:

— Jos teillä on alkohoolia, tupakkaa tai hajuvesiä matkatavaroissanne,

niin pankaa ne taskuihin, sillä ne ovat erityisesti kiellettyä tavaraa

Englannissa. Ja taskuja ei tarkasteta.

— Ei minulla ole mitään, ei edes hajuvesiä, sanoi isäntä Tiilikainen.

— Mitä sitten tehnevät kalakukolle?

Mutta hra Kenonen alkoi ahtaa sikareita taskuihinsa.

Tulivat laivaan tullimiehet. Huomattuaan hra Kenosen ja Tiilikaisen

kielentaitamattomiksi eivät he kuitenkaan syventyneet sen tarkemmin

heidän tavaroihinsa, vaan uskoivat hra Kenosta, kun hän rehellisesti,

päätään pudistaen vakuutti:

— Niks poks!

Tiilikaisen eväskorin sisällys heidän mieltään sentään näkyi

kiinnittävän. Ison-Britannian kuninkaalliset virkamiehet viittasivat

Taavetti Tiilikaisen mahtavaan kalakukkoon vähän hymyillen ja kysyivät,

että mikä leipä se oli?

— Kalakukko, vastasi Tiilikainen, arvaten kysymyksen.

Ja samassa hän pyöräytti terävällä puukollaan kalakukon kuoreen aukon,

kaivoi puukkonsa kärjellä esiin pari lihavaa muikkua ja ojensi ne

kohteliaasti tullimiehille:

— Saapiko olla?

Tullarit vilkaisivat toisiinsa naurussa suin ja pistivät kumpikin

muikun suuhunsa, söivät ja näyttivät tyytyväisen näköisiltä, puhuen

toisilleen muutaman sanan englanninkieltään.

— Mitä ne sanovat? kysyi Tiilikainen Mr Pickwickiltä.

— Mainioksi kehuvat, tulkitsi tämä kunnon herrasmies.

— Sitähän minäkin, sanoi Tiilikainen hyvillään. — Ja jos eivät muut

englantilaiset ole näitä herroja ärhäkämpiä, niin kyllä minä sitten

tämän valtakunnan kansan kanssa hyvin tulen toimeen. Ainakin niin kauan

kuin kalakukkoa riittää, lisäsi hän varmuuden vuoksi.

Tullitarkastuksen päätyttyä molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi

alettiin odotella maihin pääsyä, ja katsellessaan laiturilla jonkun

makasiinin seinustalla ryhmässä seisovia satamatyöläisiä sanoi

Tiilikainen kummastuneena:

— Niinhän nämä ovat kuin suomalaisia kuuna päivänä! Jos seisoisivat

Helsingin taikka vaikka Kuopion rannassa, niin ei kukaan pysähtyisi

töllistelemään.

— Jaa, mutta kyllä ne nyt ovat sittenkin englantilaisia, vakuutti

hra Kenonen. — Tämä on kaikki Englantia, nuo rakennukset tuolla

ovat englantilaisia taloja ja vesi tässä satamassa on englantilaista

vettä, ja tuo hevonen tuolla on englantilainen hevonen ja nuo miehet

tuolla ovat englantilaisia miehiä. Kaikki, kaikki mitä näemme, on ehta

englantilaista! huudahti hra Kenonen, tehden valtavan eleen oikealla

kädellään, niinkuin se vanha kehno lienee tehnyt silloin kun se sanoi:

tämän kaiken annan minä sinulle jos lankeet maahan ja kumarrat minua.

— Hm, mikä heistä tietää, tuntemattomista miehistä, epäili Taavetti

Tiilikainen yhä edelleen. — Tuokin nuori mies tuolla on ihan

samannäköinen kuin Iisakki Korhosen poika Kurkiharjussa. Vaikka ei se

sama ole, koska se Iisakki Korhosen poika kuoli viime vuonna. Kyllä

tuommoisesta naamarustingista pitäisi suomea lähteä vaikka Afriikassa.

Ja Tiilikainen käveli laivan kannella ihan sen Iisakki Korhosen pojan

näköisen nuoren miehen kohdalle, katsoi miestä suoraan silmiin ja sanoi:

— Huomenta!

— Huomenta! vastasi mies rauhallisesti.

Taavetti Tiilikainen loi voitonriemuisen silmäyksen hra Kenoseen ja

kehitti keskustelua:

— Kylmäpä teillä tuntuu olevan täällä Englannissa.

Nuori mies otti kädet housuntaskuistaan, korjasi kaulahuiviaan, pisti

kädet takaisin housuntaskuihinsa ja myönsi:

— Onhan se vielä kolakanlaista näin keväällä, mutta kyllä se siitä

päivemmällä lämpiää.

— Taidatte olla näitä hullilaisia? jatkoi Tiilikainen kanssapuhetta.

— Enkä... Puumalasta minä olen kotoisin. Minä olen tuon laivan miehiä,

selitti nuori mies viitaten keulan edessä olevaa toista suomalaista

laivaa kohti.

— Jassoo, sanoi Tiilikainen.

Mutta hra Kenonen huomautti vahingoniloisesti:

— Sinusta taitaa olla suurikin kumma, jos Puumalan mies osaa suomea.

Mutta meneppäs tarinoimaan vaikka noidenkin tuolla etempänä olevien

miesten kanssa!

— Eipä minulla ole heille mitään asiaa, sanoi Tiilikainen. — Mutta on

se sentään kumma paikka, että näinkin etäällä ensimmäiseksi suomalaisen

tapaa.

— Ei se mikään kumma ole tällä laiturilla... suurempi kumma se olisi,

jos ei tässä suomalaisia tapaisi, arveli Puumalan poika.

Päästiin siitä vihdoin laivasta. Kun hra Kenonen astui Hullin

laiturille, niin ei hän laskeutunut polvilleen niinkuin Kolumbus

Guanahanin saarella, vaan katsahti ympärilleen ja sanoi jotenkin

äänekkäästi:

— Nyt lasken minä jalkani Suur-Britannian tantereeseen!

Mihin hänen perässään tullut Taavetti Tiilikainen huomautti:

— Mutta ei se tantere sittenkään vain tärähtänyt.

Hra Kenonen ei ollut kuulevinaankaan, sillä nyt oli edessä kysymys,

kuinka päästään asemalle.

Mr Pickwick, joka perheineen itsekin matkusti samassa junassa,

järjesti kuitenkin hyväntahtoisesti sen asian, vieläpä osti piletitkin

ravintolavaunuun, käski kantajan hankkia hyvät paikat, kantaa liiat

tavarat pakaasivaunuun ja niin poispäin.

— Mitään pakaasilippuja ei täällä anneta niinkuin Suomessa, mutta

maksuakaan ei kanneta, ja tavarat tulevat varmasti perille, vakuutti

englantilainen.

Hra Kenonen tosin mullisteli vähän silmiään, mutta jätti kuitenkin

suuremman kapsäkkinsä kohtalon englantilaisen rautatiehallituksen

huomaan.

— Kantaja näytti koko homman perästä olevan hyvin tyytyväinen yhteen

shillingiin, huomautti Kenonen.

— Ja teki kunniaa kuin kenraaleille, jatkoi Taavetti Tiilikainen. —

Ei minulle olekaan ennen kunniaa tehty, niin että kannatti tämä matka

jo senkin takia.

X

— Parasta nyt on pitää paikkansa Lontooseen asti, kun kerran saatiin

näin hyvät paikat, sanoi Kenonen.

— Jaksaa tässä ne muutamat tunnit istua, kun jaksettiin laivassakin

olla, arveli Taavetti Tiilikainen.

Hra Kenosella on aikoinaan ollut eräs elämys, jonka johdosta hän,

kokemuksen koulussa viisastuneena, tuosta paikkojen hallussa

pitämisestä huomautti.

Hän oli kerran lähtenyt syksyiselle, rasittavalle matkalle huumaavasta,

sähkövaloa säteilevästä ja raitioteitten ruminaa kaikuvasta

Helsingistä, pehmittääkseen perinpohjaisesti erään kevytmielisen,

kykenemättömän ja hulttiomaisen asioitsijan, jonka leväperäisyyden

takia hra Kenonen sai tappiota sen sijaan, että hänen olisi pitänyt

saada vähintäänkin viisi kertaa suurempi summa puhdasta voittoa

yhdessä nykyajan lupaavimmista koivu- ja sekahalkoahvääreistä. Samalla

oli hra Kenosen tarkoituksena koettaa saada, asianomaisen henkisen

taistelun ja siihen olennaisena osana kuuluvan haukkumisen jälkeen, tuo

asioitsija peloitetuksi suorittamaan ainakin 50 prosenttia korvausta

siitä vauriosta, jonka hra Kenonen väitti hänen menettelynsä kautta

kärsineensä.

Mainitsemme nämä seikat vain siksi, että lukija ymmärtäisi, ettei hra

Kenonen ollut kaikkein aurinkoisimmalla tuulellaan tuolle matkalle

lähtiessään, ja kun se vielä tapahtui ikävää Karjalan rataa pitkin,

niin ei matkakaan ollut omiaan lieventämään hänen mielentilaansa

lauhkeampaan ja ihmisystävällisempään suuntaan.

Hra Kenonen istua murjotteli siis vaunuosastonsa nurkassa ikkunan

ääressä, päällystakki riippuen pitimessä ja ruskea kapsäkki lojuen

hyllyllä sohvan yläpuolella kuin linnoitus, joka turvaa alempana

sijaitsevan asutun paikan koskemattomuutta. Hän oli otsa kurtussa

lukenut ostamaansa halpahintaista ja tavallisten kaavojen mukaan tehtyä

salapoliisikisaa ja ihmetellyt pitkin matkaa teoksessa toimivan,

etevänä ja kuuluisana pidetyn yksityisetsivän hidasta järjenjuoksua

ja harmittavaa saamattomuutta rikoksen paljastamisessa. Kenoselle

itselleen oli alunpitäen ollut selvillä, mitä latua etsivän olisi

pitänyt lähteä päämääräänsä pyrkimään — Kenonen oli nimittäin ollut

niin viisas, että oli ensiksi lukenut kirjan viimeisen luvun, missä

rikos ja rikoksellinen paljastetaan, syytön vapautetaan epäluuloista ja

lurjus pannaan käsirautoihin, odottamaan ansaittua rangaistustaan.

Hra Kenonen oli juuri päässyt loppuun, kun juna pysähtyi

neljännestunniksi muutamalle "Turistin" ravintola-asemaksi

ilmoittamalle asemalle.

Tympeämielinen matkustajamme ajatteli, että jos hän olisi ruvennut

kirjoittamaan salapoliisiromaania, ei hän olisi viitsinyt päästää

käsistään noin tyhmää juttua, ja lähti sitten asemalle valloittaakseen

itselleen paistilautasen ja kaljapuolikkaan.

Toisen luokan ravintolassa oli tarjoilupöydän ääressä tavanmukainen

ihmismuuri, koska enemmän kuin puolet kolmannenluokan matkustajista

oli tietysti tunkeutunut toisen luokan ravintolaan, ja ollen yleensä

ketterämpää ja suippoluisempaa väkeä sekä ruumiillisesti voimakkaampaa,

mikä on erityisen tärkeä ominaisuus rautatieravintolassa, oli tämä

enemmistö ensimmäisenä ennättänyt saaliin jaolle.

Joka kuitenkin luulee, että hra Kenonen olisi jäänyt nöyrän,

kärsivällisen ja alistuvaisen näköisenä seisomaan tuon elävän muurin

taakse, odottamaan tyhjää nieleskellen vuoroaan siihen saakka, kunnes

useimmat matkustajista ovat ennättäneet hampaitaan kaiveskellen ja

hammastikkujaan imeskellen palata takaisin junaan, viimeksijääneiden

hotkiessa hätäisesti ja kasvot punoittaen paloja, jotka puoleksi

purtuina tahtovat takertua ruokatorveen, — joka luulee, sanomme me,

että hra Kenonen kuuluu siihen vaatimattomaan lammaslaumaan, niin

hän ei laisinkaan tunne tätä suurpiirteistä miestä ja hra Kenosen

luonnonlaatua.

Nähtyään ihmismuurin muuttui hra Kenonen oitis jonkinlaiseksi kahdella

jalalla liikkuvaksi muurinmurtajaksi, joka olisi tuottanut barbaarien

varustusten valloituspuuhassa olevalle roomalaiselle sotapäällikölle

iloa ja tyydytystä. Yksi ja toinen murahti, että kuka horna se sillä

tavalla tuuppii, mutta kukaan ei tullut epäilleeksi hra Kenosta, koska

tämä, joka on elämää kokenut ja huomattavalla käytännöllisellä älyllä

varustettu henkilö, käänsi joka toinen sekunti päänsä taaksepäin ja

huusi:

— Älkää pakatko päälle, sanon minä! Ennätätte te vähemmälläkin!

Samassa olikin hra Kenonen jo tarjoilupöydän ääressä, ja seuraavassa

silmänräpäyksessä oli hän tarttunut kiinni lautaseen, jonka joku

tarjoilijattarista juuri laski pöydälle.

— Seis, hyvä herra, se oli minun lautaseni! sanoi eräs vieressä

seisova keski-ikäinen herrasmies, jolla oli tyyni katsanto ja sileiksi

ajellut kasvot.

— Se ottaa, joka ensiksi ennättää! sanoi hra Kenonen, aikoen puskeutua

takaisin ihmismuurin läpi rauhassa nauttiakseen ponnistustensa

hedelmistä, mutta se ei käynytkään niin helposti päinsä.

Vieras nimittäin tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Olette hyvä ja annatte minulle lautaseni.

Se oli sanottu hyvin täsmällisesti, vieläpä vaateliaastikin, mutta hra

Kenonen vain ähkäisi:

— Missä siinä on teidän puumerkkinne?

Tyynikatseinen herrasmies tarttui lautaseen sen pitemmittä puheitta,

ja vaikka hra Kenonen piti siitä kiinni kaikella käsivoimallaan, otti

toinen kuitenkin paistin häneltä helposti kuin lapselta.

Hra Kenonen avasi jo mahtavan kitansa hönkäistäkseen kaikella

keuhkovoimallaan: "Väkivaltaa! Rosvousta!" Mutta samassa työnsi

kuitenkin tarjoilijatarkin, joka kesken kiireensä oli ennättänyt

seurata herrojen kiistaa, sormensa peliin ja näissä sormissa oli

kukkurainen paistilautanen, jonka hän ojensi hra Kenoselle ja sanoi:

— Olkaa hyvä... ei tässä tarvitse tappelua tehdä, kyllä paisti riittää.

Hra Kenonen, jonka jykevät kasvot punoittivat kuin kukon heltta,

muljautti ympärilleen ankaran ja vihaisen silmäyksen, ikäänkuin

antaakseen ympäristönsä ymmärtää, että tässä onkin sellainen mies,

jonka nenän alle ei ole hyvä tulla sadetta pitämään. Mutta kohdattuaan

joka taholla puoleksi uteliaita, puoleksi hymyileviä silmäpareja ja

nauruun valmiita naamoja tuhautti hra Kenonen vain sieraimiinsa kuin

huonolla tuulella oleva härkä ja tunkeutui selkä edellä ja paistiaan

ylhäällä pitäen takaisin ihmismuurin läpi niin että joukko ympärillä

aaltoili.

Päästyään väljemmille vesille ja saatuaan itselleen paikan eräässä

pöydässä alkoi hra Kenonen syödä paistiaan ja katsella ympärilleen,

nähdäkseen missä se herra oli, joka oli häneltä lautasen ottanut.

Se sattuikin olemaan viereisessä pöydässä ja söi kaikessa

rauhassa, huomaamattakaan niitä murhaavia silmäyksiä, joita häneen

naapuripöydästä heitettiin.

— Jos tuo mies vielä jonkun kerran minun tielleni joutuu, niin kyllä

minä...! ajatteli hra Kenonen melkein ääneensä.

Hän ei lopettanut ajatustaan, mutta hän tarkoitti joka tapauksessa

sitä, että kyllä siinä silloin syntyy vähän eri krahaus.

Hetken perästä, kun hra Kenonen oli lopettanut syöntinsä, huomasi hän,

että kirottu tuntematon oli jo kadonnut.

— Menköön hiiteen ja olkoon siellä ikänsä ja viisi päivää! toivotti

hra Kenonen hänelle kaikesta sydämestään.

Hra Kenonen osti rautatiekirjakaupan myymälästä pari lehteä ja selaili

seikkailuromaaneitakin, mutta juna rupesi samassa lähtemään, ja hra

Kenoselle tuli kiire hypätä kyytiin.

Hra Kenonen pääsi toisen luokan vaunun portaalle ja astui sisälle

vaunuun.

Siinä riippui päällystakki paikallaan — eivätpäs olleet uskaltaneet

varastaa, vietävät — ja ruskea kapsäkki hallitsi lujasti korkeata

asemaansa — olisivatpas vain uskaltaneet koskea siihen, juupelit! —

mutta sohvalla, juuri siinä ikkunan vieressä, missä on niin mukava

tuolloin tällöin torkahtaa, siinä istui vieras mies... kuka vieras?...

Siinä istui se herra, joka oli ottanut lautasen hra Kenosen kädestä!

Hra Kenonen hieraisi silmiään — uskomatonta, tämä tavaton näky ei

kadonnut — se ei todellakaan haihtunut olemattomiin!

— Ylös! herra! karjahti hra Kenonen niin että viereisellä penkillä

oleva rouvashenkilö oli pudota permannolle.

Vieras herra kohotti päätään ja loi hra Kenoseen kummastuneen

silmäyksen.

— No mutta mitä nyt taas? kysyi hän sitten ikäänkuin ihmeissään siitä,

että oli joutumaisillaan jälleen riitaan hänelle täysin tuntemattoman

hra Kenosen kanssa.

— Veit, vietävä, paistin käsistäni, mutta et vie, riivattu, minun

paikkaani! karjui hra Kenonen raivosta silmittömänä. Kun suomalainen

suuttuu, niin se sinuttelee, ja hra Kenonen on — siinäkin suhteessa —

suomalainen.

— Hyvät ihmiset, päivitteli sileäkasvoinen herra muille vaunussa

olijoille, jotka ymmärrettävästi mitä suurimmalla mielenkiinnolla

seurasivat asian kehitystä. — Minä en ensinkään tunne tätä

herrasmiestä, ja nyt se on jo toisen kerran minun kimpussani! Tuolla

asemaravintolassa tahtoi syödä väkisin minun paistini ja täällä junassa

tahtoo karkoittaa minut paikaltani, jolla olen istunut Viipurista

asti...

— Kyllä minä sinut viipuroitsen! mörisi hra Kenonen ja kävi käsiksi

sileäkasvoiseen herraan paiskatakseen hänet pois paikaltaan.

Epäilemättä olisi hän sen tehnytkin, jos hän olisi ollut jonkin

verran vahvempi tai jos vieras olisi ollut jonkin verran heikompi.

Mutta vaikka hra Kenonen onkin meikein aina rajattomasti luottanut

käsivoimiinsa ja vaikka hänellä omista puheistaan päättäen pitäisi

olla suunnilleen seitsemän miehen voimat ja osapuilleen yhdeksän

miehen ymmärrys, kävi nyt kuitenkin, lyhyen käsirysyn jälkeen, niin

odottamattomasti ja vastoin laskelmia, että se olikin hra Kenonen

itse, joka tuli paiskatuksi. Vieläpä sellaista vauhtia, että hän

lensi vaunun toiseen päähän istualleen keskikäytävälle, ja näki parin

silmänräpäyksen ajan erinäisiä hyvin koreita punaisia, sinisiä ja

ruohonpäisiä aurinkoja ynnä muita taivaankappaleita.

Sitten kömpi hra Kenonen ylös.

Jos hän olisi sillä hetkellä muistanut, että junassa on hätäjarru,

olisi hän luultavasti käyttänyt sitä, mutta kun hän ei muistanut sitä

seikkaa, niin syöksyi hän hakemaan junailijaa ja muita junamiehiä

avukseen hankkiakseen itselleen oikeutta.

Viereisessä vaunuosastossa pysähtyi hän kuitenkin ällistyneenä.

Siinähän oli hänen ruskea kapsäkkinsä ja hänen päällystakkinsa, sanalla

sanoen hänen paikkansa, joka tietysti oli vapaa ja koskematon.

Hra Kenonen oli taistellut tupakoitsemattomien joukossa, vaikka hänen

oikea paikkansa tietysti oli tupakkamiesten puolella.

Nyt olisi hra Kenosen ollut oikeaakaan palattava takaisin selittämään

asiaa ja pyytämään anteeksi, mutta koska se olisi ollut vastoin hra

Kenosen sisällistä luontoa, niin kokosi hän kompeensa, meni seisomaan

vaunusillalle ja hyppäsi seuraavalla asemalla pois junasta.