Odotellessamme tämän surkeuden loppumista ei meidän tarvitse sillekään
osalle lukijakunnastamme, jolla ei vielä ole ollut tilaisuutta
merimatkaan, tarkemmin selittää, millaista se heikkous oli, joka
vaivasi Kenosta ja Tiilikaista niinkuin muitakin matkustajia. Olemme
nimittäin huomanneet, että kansallemme on auennut mahdollisuus
tutustua siihen kuivalla maallakin. Asian valaisemiseksi pyydämme
saada kärsivälliselle lukijalle kertoa omat viimekesäiset kokemuksemme
eräässä n.s. "sydänmaan junassa". Kertomus kuuluu seuraavalla tavalla:
Rautatietä sinne ei vielä ole saatu, lieneeköpä oikein tosissaan
uneksittukaan. Mutta nyt ei ole enää rautatiestä paljon väliäkään,
sittenkun kauppias Piiparinen teki sen mainion ja yleishyödyllisen
teon, että osti auton välittämään liikennettä kaupungin ja Varpusalmen
laivalaiturin välillä.
Ja niin oli taas yksi nurkka kaunista Karjalaa liitetty "muun Suomen
yhteyteen". Muun Suomen ja koko maailman.
Astuimme aamuvarhaisella höyrylaiva "Melattaresta" Varpusalmen
idylliselle laiturille, ajomiehen ja perämiehen pantua kummankin päänsä
pantiksi, että kyllä Piiparisen auto siellä jossakin läheisyydessä on,
vaikka se ei huonon tien takia pääsekään laiturille saakka.
"Melatar" puhalsi meille jäähyväisensä, minkä jälkeen käännyimme
laiturilla olevien harvalukuisten, mutta suopean, vaikkakin jossain
määrin unisen näköisten alkuasukkaiden puoleen, ja tiedustelimme,
mahtaisiko Piiparisen auto olla näillä mailla.
Alkuasukkaat katselivat arvostelevasti uutta ja arvokkaan näköistä
nahkakapsäkkiämme, jonka olemme havainneet hankkivan itsellemme paljon
kenties ansaitsematonta, mutta joka tapauksessa mieluisalta tuntuvaa
kunnioitusta, ja vastasivat sitten, että kyllä Piiparisen auto on, eikä
se ole kaukana yhdestäkään meistä.
Se on nimittäin tavallisessa asemapaikassaan osuuskaupan pihassa ja
lähtee sille ominaisella junamaisella täsmällisyydellä puolen tunnin
kuluttua.
Kysyimme siis tietä osuuskauppaan.
Varmaankaan emme olisi yksinkään, neuvon saatuamme, tieltä eksyneet.
Sillä laivalaiturilta meni vain yksi tie, ja sekin suoraan osuuskaupan
pihaan. Niin että on niitä maailmassa vaikeampiakin löytöretkiä
suoritettu.
Kaiken varmuuden vuoksi lupasi kuitenkin eräs alkuasukkaista saattaa
meidät osuuskaupalle, ja sylkäistyään miettiväisesti seurasivat
toisetkin, joilla myöskin näytti olevan runsaasti aikaa, hänen
esimerkkiään.
— Niinpä niin, se on Piiparisen auto, lausui ensimmäinen saattajamme
ja toiset lisäsivät:
— Ja sahvöörin nimi on Panhelainen.
Mihin edellinen puhuja täydennykseksi lausui:
— Joo, se on sen punaparta-Panhelaisen poikia... ukko oli vain
muurarismiehiä, mutta poika on päässyt sahvööriksi.
Keskustelun täten sekä matkaa lyhentäessä että hyödyllisiä tietoja
antaessa olimme tuossa tuokiossa osuuskaupan pihassa.
Kylä osuuskauppoineen oli pienen vaaran laella. Heräävän
pohjois-karjalaisen kesäaamun luonto säteili ympärillämme kaikessa
pirteässä ihanuudessaan. Kastepisarat kimaltelivat ja linnut lauloivat.
Siellä oli auto, niinkuin oli vakuutettukin.
— Tämä on tässä sitten se ennenmainittu Piiparisen auto, huomautti
eräs saattajistamme.
— Ja tämä tässä on sitten se Panhelainen, esitteli toinen.
Kysyimme, oliko autossa tilaa. Panhelainen arveli olevan.
Molemmat vastakkain olevat takapenkit olivatkin vielä tyhjät.
Etummaiseen penkkipariin oli ahtautunut kaksi lippalakkista nuorta
miestä, pari paljasjalkaista poikaa, pelokkaan näköinen emäntäihminen
ja täysikasvuinen pullukkaposkinen tyttö, nähtävästi emäntäihmisen
tytär.
Kaikki olivat sitä mieltä, että takana oli riittävästi tilaa ja sitä
mieltä olimme mekin. Arvelimme itseksemme, että paikkakuntalaiset
ystävällisesti ja vieraanvaraisesti olivat jättäneet arvokkaimmat
paikat vierasten käytettäväksi. Mutta eräs saattajistamme paljasti
asian toisen puolen:
— Vaikka kyllähän se saattaa siellä vähän viskellä herraa...
Otaksuimme, ettei se olisi niin vaarallista, ja kapusimme arvokkaan
näköisine kapsäkkeinemme peräpenkille.
Ennenkuin lähdettiin, tuli vielä mukaan osuuskaupan hoitajakin, suuri
ja lihava mies hänkin. Osuuskaupan hoitaja mulkoili tyytymättömän
näköisenä etupuolella istuviin, jotka puolestaan näyttivät pureutuvan
entistä tiukemmin penkkeihinsä kiinni. Sitten kapusi hän viereemme.
— No ei nyt luulisi pahasti nakkelevan peräpuoltaan, ihailivat
saattajamme, nähdessään miten tukeva pari auton takaosan täytti.
Ilmestyi vielä eräs poika, joka nousi kuljettajan viereen.
Eräs saattajistamme, joka ilmeisesti halusi, että vieras olisi
lähtiessään perillä kaikista asiaan vaikuttavista seikoista, ilmoitti
meille sulkumerkkien välissä:
— Se on Panhelaisen poika.
Panhelainen katsoi kelloaan.
— Nopas nyt! sanoi hän päättäväisesti, käänsi sitten päätään
vähän oikealle, heittäen senpuolisesta silmännurkastaan pikaisen
yleiskatsauksen vaunuun ja kysyi kaikilta yhteisesti:
— Onko valmis?
— On! kuului yksimielinen vastaus.
— Siis! sanoi Panhelainen.
Auto lähti nytkähtäen liikkeelle, keikahti vähän kääntyessään pihasta
maantielle, ja matka oli alkanut.
Tie ei ollut rakennettu autoliikenteen vaatimuksia silmälläpitäen.
Sen saivat pian tuta matkustajat yleensä ja peräpenkillä istujat
erityisesti.
Tanssiessamme osuuskaupan hoitajan kanssa peräpenkin ja vaunun katon
välillä kahden mahtavan kummipallon kaltaisina, huomautti kaupanhoitaja:
— Pääasia on, ettei lyö päätään kattoon.
Nyökkäsimme myöntävästi ja nyökkäyksemme teki erikoisen pontevaksi se
tärsky, jonka juuri samassa saimme.
Panhelainen käsitti tehtävänsä niin sanoaksemme suurpiirteisesti.
Sellaiset sivuseikat kuin maantierummut ja kuopat eivät näyttäneet
erikoisemmin hänen mieltään kiinnittävän. Sitä enemmän kiinnittivät ne
meidän mieltämme, varsinkin kun kaupanhoitaja kertoi:
— Konttisen poika se sai viime reissulla semmoisen kuhmun päälakeensa,
että täytyi kymmenen minuuttia hautoa kylmällä vedellä Kekaraisen
kaivolla.
Osuuskaupan hoitajasta oli meillä muuten suuri hyöty. Hän tunsi tien
tarkoin ja ilmoitti aina, milloin oli tavallista parempi hetkaus
odotettavissa, joten tiesimme ajoissa tarrautua penkkiin kiinni.
Hyvää vauhtia sujui matka. Salomaisemat vain vilisivät silmissä. Auto
hyppi ja keikkui ja Panhelaisen innoitti suvinen luonto pistämään
lauluksi:
"Kaunis Karjala,
isiemme maa..."
ja lauluun yhtyi myöskin Panhelaisen poika:
"Työhön, jaloon taistohon
nyt poikajoukkos' saa."
Laulu katkesi kuitenkin kesken, sillä edellämainittu pullukkatyttö,
jonka mansikanpunaiset posket olivat muuttuneet maidonvalkoisiksi, sai
äkkiä ankaran meritaudinkohtauksen asianmukaisine seurauksineen.
Tyttö oli onnettoman näköinen, sillä hänen pukunsa ei ollut juuri
parhaimmassa siivossa. Me toiset surkuttelimme tytönpullukkaa, mutta
käytännöllinen ja kokenut Panhelainen huomautti, pysäyttäessään auton
lähimmän torpan kohdalle, filosoofisesti:
— Semmoista sitä voi matkalla sattua.
Mihin eräs pojista tietäväisesti lisäsi:
— Ja sattuukin usein tällä matkalla.
Neitosen siistiessä itseään torpan kaivolla pistivät miehet tupakaksi
ja vaihtoivat ajatuksia vuodentulotoiveista ja liikenneolojen
kehityksestä.
— Voi, voi kuinka sinä olet märkä! päivitteli emäntä tytön palatessa
kaivolta.
— Märkä, mutta puhdas, totesi kaupanhoitaja, katsoen asiaa sen
valoisammalta puolelta.
— Kyllä se matkalla kuivuu, ennenkuin kaupunkiin päästään, vakuutti
autonkuljettaja, jonka auktoriteetti oli kiistämätön.
Matkaa jatkettiin.
Osa lyhytmatkalaisia oli jo jäänyt välillä oleville venäjille ja
tienhaaroihin, mutta toisia oli tullut sijaan, niin että vaunu tuntui
olevan täysi, kun Hakasalon tienhaarassa puolenkymmentä henkeä
kontteineen, haravoineen ja viikatteineen viittasi autoamme pysähtymään.
— Sopiiko siihen vielä? tiedusteli joukkueen johtaja, harmaatukkainen
ukko.
— Sopiihan tänne, vastasi Panhelainen toivorikkaast.
Mutta tulijain paljoutta vähän kummeksien kysyi hän kumminkin:
— Minnekkä te kaikki olette menossa?
— Suurelle aholle.
— Vai niin, no eihän se ole kuin viisi kilometriä, sanoi Panhelainen.
— Mutta ne kampsut pitää neuvotella sinne ulkopuolelle.
Ja kuljettaja nousi "neuvottelemaan".
Kuinka lieneekään Panhelainen neuvotellut, mutta mukaan vain kaikki
pääsivät. Ilmeisesti oli mies suuri n.s. organisatoorinen kyky.
Kahdentoista hengen vaunussa oli nyt 18 sielua asianomaisine ruumiineen
ja matkatavaroineen, ja eräs eukko sanoi:
— Eihän tämä vielä mitään... on tähän enemmänkin mahtunut.
Ja todellakin: vähän matkan päässä pyrki kyytiin vielä eräs
naisihminen, jota mainittiin Silppulan tehtaan saunottaja-akaksi ja
joka kuului olevan menossa virkaansa hoitamaan.
— Ei tänne enää mahdu! huusivat eräät sisälläolijoista, nähtävästi
itsekin uskoen siihen.
Mutta ihmisystävällinen Panhelainen sanoi:
— Täytyy kai sen mummon päästä mukaan... muuten jääpi tehtaalla sauna
lämmittämättä.
— No tule sitten mummo tähän minun polvelleni, lupasi eräs ovenpieleen
ahtautunut, reilun näköinen renkimies.
Asiata tutkittaessa havaittiin, että mainitulla polvella olikin
ainoa saatavissa oleva vapaa paikka, ja mummo hyväksyi kiitollisena
tarjouksen.
— Niin:
"istu sä kultani polvelleni
et sinä paljon paina",
siteerasi renkimies.
Mutta nyt olikin sitten vaunu niin täynnä, ettei ovi kiinni mahtunut.
Minkä johdosta se ennenmainittu emäntä arveli:
— Jos tuo mummo vielä huiskahtaa ovesta ulos?
— Ei se putoa, vakuutti renki. — Kyllä minä tämän varjelen.
Ja mummo itse arveli vaatimattomasti:
— Kenellekäs siitä sitten olisi vahinkoa, jos yksi tällainen mummo
putoaisikin?
Mutta kun seuraavassa käänteessä mukaan pyrki kaksi naista, joista
toisella oli jauhopussi hartioillaan, täytyi itsensä Panhelaisenkin
myöntää, ettei se valitettavasti käynyt päinsä.
Minkä päälle hän vähän huoahti, luotuaan varmuuden vuoksi vielä
tutkivan katseen vaunuunsa.
Kahden ja puolen tunnin päässä siitä, kun matka oli alkanut, olimme
kaupungissa.
Tultu oli.
Ja hyvin oli tultukin.
Ainakin suurin piirtein katsoen.