— Joutuipahan kerran Kurkiharjun Taavetti Tiilikainen Pohjanmerelle,
ihmetteli hra Kenosen matkatoveri. — Mutta eihän tämä ole sen kummempi
kuin tuo äskeinen Itämerikään. Laineet tosin näyttävät suuremmilta kuin
Saimaalla, mutta minä kun olen ollut siinä käsityksessä — mistä lienen
lukenut vai kuullutko lienen — että täällä se muka oikein viskelee...
— Kyllä se vielä ennättää tapansa näyttää ennenkuin Hullissa ollaan,
mainitsi kuivasti eräs siitä sattumalta ohikulkeva laivamies.
Hra Kenonen ajatteli toistaiseksi muita asioita ja sanoi sitten:
— Kyllä sinä oikeassa olet, ettei näistä nykyisistä
kaupunkilaistytöistä ole naimisiin. Eivät ne muuta osaa kuin tukkaansa
lyhentää.
— Ja hameitaan, lisäsi isäntä Tiilikainen. — En minä heitä tosin
monta tunne, mutta näin minä viime kesänä siellä meidän pitäjässä,
Pörsänperän kylässä — siellä on semmoinen pahanniminen syrjäkylä —
muutaman ilmestyksen, joka mahtoi olla ikäänkuin kaikkien synnynnäisten
helsinkiläisryökkinöiden mallikappale.
Tiilikainen kuvaili lähemmin, miltä sellainen ilmiö Pörsänperässä
näytti ja vakuutti, että varsinkin Pörsänperän poikien silmät tahtoivat
mennä kieroon tuota ihanuutta vilkuillessaan. Tiilikainen kuvaili
myöskin, kykynsä ja sanavarastonsa mukaan, hänen kauniita kenkiään —
kengätkin olivat sillä milloin minkin väriset, toinen pari toistaan
koreampi — hänen läpikuultavia harsosukkiaan, hänen lyhyitä hameitaan
ja vielä lyhempää tukkaansa, hänen niskaansa, otsaansa, poskiaan,
leukaansa, pohkeitaan ja nilkkojaan, jotka olivat kuin linnulla, ja
jommoisia ei tukevatekoisessa Pörsänperän naismaailmassa oltu ikinä
nähty.
Ja tytöt painoivat muistiinsa joka ikisen seikan hänen puvustaan ja
esiintymisestään ja naurustaan ja pyörähdyksistään, jäljitelläkseen
niitä sikäli kuin pörsänperäläiset olosuhteet sallisivat.
Mutta kateus ja panettelu, jotka hiipivät jokaisen muita
korkeammalla olevan henkilön kantapäillä, eivät tehneet poikkeusta
helsinkiläisneitiinkään nähden. Tuntemattomasta lähteestä peräisin
oleva huhu alkoi kuiskailla, ettei tämä hieno vieras oikeastaan
olisikaan mikään puhdasrotuinen helsinkiläisneiti, vaan tavallinen
eteläsuomalainen maatiainen, nousukas, joka vasta äskettäin on saanut
kauppa-apulaisen tai konttoristin paikan pääkaupungissa.
Neiti itse ei tietysti tiennyt mitään näistä juoruista. Ja sitäpaitsi
ne loppuivat ennenkuin olivat ennättäneet tulla viikon vanhoiksi.
Ne lopetti Kuuselan emäntä, jonka täysihoidossa neiti asui ne kolme
viikkoa, mitkä hän Pörsänperässä vietti.
Kun Kuuselan emäntä kuuli, mitä hänen vieraastaan lörpöteltiin,
läiskäytti hän kämmeniään yhteen.
— Vai ei helsinkiläinen! Kuulkaapa:
Ja emäntä kertoi, kuinka hän eräänä iltana oli lypsyllä, ja neiti tulla
sipsutteli katsomaan ihmeellisissä kengissään likaa pelkäämättä.
— Mikä sen lehmän nimi on, jota emäntä nyt lypsää? kysyi neiti.
— Mansikki tämä on, ilmoitti emäntä.
— Ai kuinka kaunis nimi! huudahti neiti.
— Ja tuo tuossa on Mansikin vasikka, esitteli emäntä.
— Ai kuinka herttainen! Kuinka vanha se on?
— Se on vasta viikon vanha, sanoi emäntä.
— Ai kuinka sööttiä! ihasteli neiti.
Ja kysyi sitten!
— Imettääkö Mansikki sitä itse?
Emäntä loi musertavan katseen juorun levittäjiin ja kysyi:
— Etteikö hän sitten olisi oikea kaupunkilainen?!
Jo uskoivat pörsänperäläisetkin.
Taavetti Tiilikaisen kertoessa tätä itäsuomalaisella monisanaisuudella
oli tuuli vähitellen voimistunut ja meri alkanut käydä kuoppaisemmaksi.
Ja hra Kenonen oli samassa suhteessa tullut yhä miettiväisemmän
näköiseksi. Hän tuskin enää kuunteli toisen puhetta, hän oli
vaipunut istumaan erääseen kannella olevaan korituoliin ja tuijotti
vaahtopäisiin laineisiin kuin olisi hän tahtonut niiden lomassa
nähdä vilahduksen tässä suuressa laivojen hautausmaassa lepäävien
lukemattomien haaksirikkoutuneitten tai maailmansodassa upotettujen
alusten hylyistä. Laiva keikkui keikkumistaan Pohjanmeren aalloilla.
Vuoroin oli keula Huilia kohti, vuoroin taivasta kohti ja vuoroin
pohjaa kohti, kuin olisi rehelliselle merenkyntäjälle pistänyt äkkiä
päähän antautua vanhoilla päivillään sukellusvenheen alalle.
Hra Kenonen vaaleni vaalenemistaan, ja aivan odottamatta ryntäsi hän
laivan reunalle, kumartui kaidetta vastaan ja uhrasi Pohjanmeren
kaloille hyvän ja ravitsevan aamiaisensa, samalla kun röyhkeä
tuulenpuuska tempaisi lakin hänen päästään. Se oli ikuinen ero, sillä
lakki käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti omin päinsä purjehtimaan
kotimaatansa kohti. Kompassin puutteessa lienee se kuitenkin eksynyt
johonkin väärään satamaan, koskapa sen laillinen omistaja ei ole sitä
sen jälkeen tavannut.
— Tuon se nyt teki, totesi Taavetti Tiilikainen. — Ja hyi pakana kun
minunkin sisälmyksiäni etoo. Jokohan...?
Jo.
Taavetti Tiilikainen oli näet myöskin valmis. Hänkin sentään onneksi
ennätti laivan reunalle, niin ettei pahaa jälkeä jäänyt.
Taavetti Tiilikainen aluksi vähän häpeili tilaansa, mutta pian hän
mielensä kevennykseksi sai kuulla, ettei toistenkaan matkustajien
laita ollut sen parempi. Päinvastoin pahempikin. Päivällispöydässä
ei ollut juuri muita kuin kapteeni ja Mr Pickwick, joka ei näyttänyt
olevan milläänkään, ja joka tuttavallisesti nyökäytti Kenoselle ja
Tiilikaiselle, kun nämä tekivät miehuullisen yrityksen ottaa osansa
pöydän runsaista antimista. Mutta tuskin olivat he istuutuneet
paikoilleen, kun hra Kenonen äkkiä nousi ylös ja ryntäsi takaisin
kannelle, ja minuutin kuluttua, maisteltuaan pari palaa, nousi
Tiilikainenkin kiireesti ylös kuin olisi muistanut jotain ja mutisi
mennessään selitykseksi:
— Pitää mennä katsomaan, ettei se kaveri putoa järveen...
Sille tielleen jäivät molemmat, eikä heitä myöhemmin näkynyt
kannellakaan. He eivät kuitenkaan olleet pudonneet laivasta, vaan
olivat vetäytyneet majoihinsa niinkuin muutkin matkustajat. Siellä he
lepäsivät kumpikin vuoteellaan ja kärsivät. Tiilikainen vain kerran
huokasi:
— Kun olisi joku Joonas, jonka voisi viskata valaskalan kulkkuun!
Hra Kenonen ei vastannut siihen mitään.