Laiva oli lähtenyt, Helsinki häipyi vähitellen näköpiiristä. Laiva,
jonka oli poikettava ottamassa voilasti, puski Hankoa kohti.
Tunnin kuluttua sanoi Taavetti Tiilikainen:
— Niin tämä matka on melkein kuin Saimaalla kulkisi. Minä luulin, että
kun merelle tullaan, niin sitten ei näe muuta kuin taivasta ja vettä.
Hra Kenonen vastasi profeetallisesti, ettei ole matka vielä kuin
alussaan, eikä oikeastaan alussaankaan. Vielä sitä vettäkin nähdään,
jos ei tämä riitä.
— Voipi olla, myönsi Tiilikainen, joka ei rakastanut väittelyä.
Mutta kuinka tahansa, ulkomaanmatkalla sitä nyt ollaan. Tässäkin kaksi
tavallista suomalaista miestä, joilla ei kummallakaan nähtävästi ole
mitään erityisempää asiaa oman maan rajojen ulkopuolelle, semminkään
enää nyt, kun kansamme viimeinkin on isäntänä omassa talossaan. Ennen
se tuli joskus lähtö tahtomattakin.
On merkillistä, miten jokainen suomalainen, joka on matkustanut
ulkomailla, tapaa siellä suomalaisia jokaisessa loukossa,
semmoisissakin, joihin ei luulisi kenenkään suomalaisen löytävänkään.
Mutta mahdollisesti se johtuu siitä, että jokaisessa meistä on hiukan
tuttavaamme Teuvo Tuiteria.
Ehkä saamme kertoa tässä välillä vähän Teuvo Tuiterista ja hänen
ikävästään vieraille maille.
Teuvo Tuiteri on kyllä jo ollutkin ulkomailla.
Kerran Haaparannassa ja samoin kerran Tallinnassa. Siis kahdessakin
valtakunnassa.
Mutta kun toiset seurassa alkavat kertoilla Saksan-, Englannin-
ja Ranskanmatkoistaan, sitten kun Teuvo Tuiteri ensin on kertonut
elämyksistään ja huomioistaan Tallinnassa ja Haaparannassa, vaikenee
Teuvo Tuiteri ja tulee surumieliselle, ettemme sanoisi synkälle
tuulelle.
Hänestä tuntuu siltä kuin eivät hänen tähänastiset ulkomaanmatkansa
olisikaan olleet mitään mainittavia ulkomaanmatkoja.
Mutta päästä kerrankin Saksaan, Italiaan, Egyptiin, niinkuin muut
matkailijat... se olisi toista.
Ja toista olisi ruveta kertomaan:
— Apropoo suurista rakennuksista... kun minä ensi kerran tulin
Egyptiin...
Kuin että:
— Silloin kun minä olin V.P.K:n sammutusosaston toimeenpanemalla
huviretkellä Tallinnassa...
Ja Teuvo Tuiterin rintaa on aina kalvanut sanomaton kaipaus päästä
kerrankin oikein ulkomaille — jonnekin kauas. Ei tosin mihinkään
Intiaan jalopeuroja ja tiikereitä metsästämään eikä Afrikkaan
krokotiilejä onkimaan, vaan johonkin viljavaan, vanhaan sivistysmaahan,
jossa on jaloja taideteoksia ja vanhoja ritarilinnoja ja uhkeita
viinitarhoja, sellaisia kuin kuvapostikorteissa näkyy. Tämä kaipaus
syttyi Teuvo Tuiterin rinnassa jo maailmansodan alkuaikoina.
Silloin ei tosin voinut muita ulkomaanmatkoja ajatella, mutta pääsihän
sentään matkustamaan Venäjälle. Ja Venäjä on laaja. Ryssät ovat
tosin ryssiä, mutta kieltämättä olisi Venäjälläkin paljon outoa ja
mielenkiintoista nähtävää, ja ainakin olisi siellä riittävästi tilaa
liikkua — —.
Ajatus hautui. Se kypsyi vähitellen. Vihdoin osti Teuvo Tuiteri pienen
suomalais-venäläisen tulkkisanakirjan ja lueskeli sitä iltaisin,
milloin ei ollut ystäväpiirissä kortinpeluussa. Samaan aikaan
alkoi hän raitiovaunuissa kuunnella venäläisten rouvien molotusta,
että käsittäisikö tuosta muka mitään, ja luulikin silloin tällöin
ymmärtävänsä jonkun sanan.
Hän alkoi kerätä matkarahastoa. Hän ryhtyi säästämään.
Hänellä olikin joku tuhatkunta markkaa, kun Venäjällä äkkiä tuli
vallankumous, tuli että tömähti.
— Sisso! sanoi Teuvo Tuiteri.
Mutta älähän mitään. Liikeyhteys Venäjän kanssa kukoisti. Alkoi oikea
keinottelukuume. Suomalaisia matkusti Venäjälle kauppoja tekemään, ja
he hyötyivät niistä mahdottomasti.
Teuvo Tuiteri ei ollut vielä kypsä lähtemään itse, mutta
keinotteluvimma tarttui häneenkin. Hän ryhtyi yhteen puulaakiin erään
ystävänsä kanssa, joka matkusteli Venäjällä liikeasioissa, ja alkoi
hyötyä huimasti. Oli aivan uskomatonta, kuinka helposti rahaa tuli.
Sitä tuli kuin tuohta.
Teuvo Tuiterilla oli lopuksi 85,000 duumaruplaa pöytälaatikossaan.
Sitten tuli romahdus ja bolshevikkivalta, ja kapina ja kova tupenrapina
myöskin Suomessa, ynnä sitä seuraavat ajat. Venäjän-yrityksessään
oli Teuvo Tuiteri menettänyt kaikki säästönsä ja joutunut vielä
tekemään velkaakin. Ne 85,000 ruplaa ovat tosin vieläkin hänen
pöytälaatikossaan, odottamassa ruplan nousua.
Se oli paha kolahdus. Mutta Teuvo Tuiteri oli vielä nuori ja joustava.
Hän toipui.
Alkoi saksalaisaika. Teuvo Tuiterikin osti saksan kieliopin ja alkoi
kerätä uutta rahastoa Saksan matkaa varten. Hän seurasi innokkaasti
Saksan olojen kehitystä ja Saksan markan kurssien vaihteluja, ja ryhtyi
lopulta, niinkuin moni muukin, keinottelemaan Saksan rahalla. Ensin
hyvin arkaillen ja varovasti, mutta sitten, menestyksen rohkaisemana,
yhä uskaliaammin.
Kunnes hänellä oli niin paljon saksan markkoja, että hän saattoi laskea
tekevänsä ilmaisen Saksan matkan ja hyötyvänsäkin vielä huomattavasti,
tekemällä taitavia ostoksia. Silloin romahti saksan markka ja se
lankeemus oli suuri.
Teuvo Tuiteri oli aivan huumautunut.
Epätoivoissaan alkoi hän ajatella matkaa jonnekin kauas itämaille.
Etenkin Japaniin. Hän alkoi lukea maan- ja kansatieteellisiä kuvauksia
Japanista ja valvoi usein puoleen yöhön, miettien keinoa, millä voisi
tehdä ilmaisen matkan Japaniin. Kun saisi jossakin sinne menevässä
laivassa helpon ja mukavan työn, mutta ei mitään sellaista, joka
pakottaisi kiipeämään mastoon. Pelkkä mastoonkiipeämisen ajatuskin
pyörrytti häntä.
Näistä suunnitteluista ja haaveista herätti hänet kolkolla tavalla
Japanin maanjäristys.
Teuvo Tuiteri haihdutti mielestään kaikki Japania koskevat unelmat.
Syksyllä hän tapasi eräässä seurassa taiteilijan, joka äsken oli tullut
Parisista. Taiteilija lausui "Parii" ja oli hyvin ranskalaistunut
muutamissa viikoissa.
Teuvo Tuiteri kuunteli melkein hengitystään pidättäen. Ja keskustelun
kuluessa kuuli hän, että nyt, kun Saksaan matkustaminen sikäläisten
huonojen olojen johdosta on käynyt miltei mahdottomaksi, on englannin
ja ranskan kielen opiskelu Helsingissä päässyt ennenkuulumattomaan
vauhtiin.
Äkkiä selvisi Teuvo Tuiterille, että hänen on tästä lähin ponnistettava
kaikki voimansa voidakseen matkustaa kerran Parisiin. Se on sentään
hienoin kaikista hienoista paikoista. Tulisi aika, jolloin hänkin voisi
vaatimattomasti sanoa:
— Parisissako? Kyllä minä sen kylän tunnen...
Teuvo Tuiteri päätti kotiin tultuaan ryhtyä ottamaan ranskankielen
tunteja. Hän oli kuullut, että ranska on sellaista kieltä, jota on
paras olla yrittämättä ilman opettajaa opiskella.
Tämän päätöksen tehtyään sammutti hän lampun ja kääntyi seinään päin
sekä nukkui heti.
Koko-yön hän näki unta Parisista. Hän liikkui siellä kuin kotonaan,
mikä oli sitä helpompaa kun kaikki parisilaiset, kumma kyllä, puhuivat
sujuvasti suomea.
Aamulla herättyään oli ensimmäinen uutisotsake, mihin hänen huomionsa
lehdessä kiintyi: "Ranskan frangi laskee huomattavasti".
Teuvo Tuiteri ei vielä ryhtynyt ottamaan ranskankielen tunteja.
Hän jäi toistaiseksi odottavalle kannalle.
Mutta kaikki muut, jotka kynnelle kykenivät, kiiruhtivat Parisiin,
missä lopulta kotiinpalaavien kertomusten mukaan, puhuttiin suomea
joka kadunkulmassa. Ja kaikki ylistivät kilvan Ranskassa elämisen
ylenluonnollista halpuutta ja haukkuivat voimainsa mukaan saksalaisia
muukalaisten nylkemisestä.
Teuvo Tuiteri ei ole vieläkään käynyt Ranskassa, mutta jos joku
mahdollisuus siihen ilmenee, ja ellei Ranska loppujen lopuksi tule
yhtä kalliiksi kuin Saksa, niin kyllä hän vielä sinne matkustaa. Sillä
hänestä tuntuisi elämä hukkaan menneeltä, ellei hän kerran pääsisi
käymään kauempanakin kuin Haaparannassa ja Tallinnassa.
V
Oli otettu Hangosta laivalasti ja lähdetty jatkamaan matkaa. Ja
seuraavana aamuna oli hra Kenosella tilaisuus ja mielihyvä huomauttaa
hyttitoverilleen:
— Niinkuin näkyy, niin on sitä vettäkin tällä välillä.
Mihin toinen myönsi:
— Näkyyhän tuota olevan, jos sitten riittänee Hulliin asti.
— Haha! sanoi hra Kenonen. — Ei ole pelkoa kesken loppumisesta.
Mitäkö me alkumatkasta kertoisimme?
Mitäpä siitä oikeastaan olisi kertomista? Ei ainakaan kummempaa.
Sillä kun ei Itämerellä edes myrskyä sattunut, niin vähät siinä
oikeastaan oli ihmeet kerrottaviksi. Se vähän meritautia, mitä jotkut
heikkoverisemmät sairastivat, ei ansaitse kuvailemista. Ja matkaseura
oli semmoista kuin se tällaisilla laivamatkoilla tavallisesti on.
Jollei lukija vielä itse ole ollut ulkomaanmatkalla, niin hän kumminkin
piakkoin sellaisen tekee, ja näkee silloin omin silmin. Toiset olivat
ulkomaalaisia ja puhuivat englantia, toiset olivat suomalaisia ja
puhuivat ruotsia. Niinkuin tavallisesti. Kenonen ja Kurkiharjun rikkain
talollinen Taavetti Tiilikainen vain puhuivat suomea, herättämättä
kuitenkaan erityisempää huomiota. Maailmansodan jyrinässä on ihmiskunta
tottunut kaikkeen. Sitä ei ihmetytä edes sekään, että Suomesta
tulevalla laivalla kuulee suomeakin.
Matkustajien joukossa oli eräs englantilainen perhe, herra, rouva ja
kaksi tytärtä, jotka olivat matkalla Suomesta Englantiin. Herran nimen
oli Kenonen nähnyt matkustajaluettelossa, mutta oli se semmoinen,
ettei hän yrittänyt sitä ajatuksissaankaan lausua. Sen verran oli
Kenonenkin hajulla englanninkielen salaperäisyyksistä, että ymmärsi
tuollaisen nimen oikein lausumisen kuuluvan synnynnäisen englantilaisen
etuoikeuksiin.
Mutta tämä herra pyöreine ruumiinmuotoineen, pyöreine,
ihmisystävällisine kasvoineen ja suurine, pyöreine silmälaseineen
muistutti Dickensin sankaria Samuel Pickwickiä, Esq., jonka kuvan
Kenonen oli jossakin vanhassa kuvalehdessä nähnyt, ja hra Kenonen risti
tämän myötätuntoisen näköisen herrasmiehen siitä syystä Pickwickiksi.
Oltiin tulossa Kielin kanavaan. Oli syöty päivällinen ja juotu sitten
tavanmukaiset kahvit tupakkahytissä, ja alettu vähitellen hajaantua
iltakävelylle kannelle. Edessäpäin häämöttivät Saksan valot.
Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen katselivat sinne päin, saatuaan
kuulla, että siellä se on nyt sitten se Saksa, useinmainittu. Mr
Pickwick, joka oli kävellyt yksikseen kannella, pysähtyi heidän
luokseen ja sanoi ystävällisesti, hypistellen sikaria kädessään:
— Saanko pyytää tulta?
— Pliis! vastasi hra Kenonen kohteliaasti ottaen tulitikkurasiansa ja
ojentaen sen englantilaiselle.
— Kiitoksia paljon! sanoi viimemainittu. — Kaunis ilma tänään!
— Joo, se on kyllä mukiinmenevä, myönsi hra Kenonen.
Sitten hän vasta hoksasi hämmästyä. Hänen kasvoillaan oli kummallinen
ja ällistynyt ilme, kun hän sanoi:
— Te puhutte suomea!
— Kyllä minä puhun sitä.
— Ja olette englantilainen?
— Kyllä minä olen englantilainen, myönsi toinen. — Mutta minä olen
ollut kahdeksan vuotta Itä-Suomessa — olen insinööri — ja siellä
oppinut suomea.
— Niin, siellä kyllä oppii, vakuutti Tiilikainen keskusteluun
puuttuen. — Ei itse vanha kehnokaan jaksaisi siellä olla suomea
oppimatta. No terveppä sitten mieheen! Minä olen niitä Kurkiharjun
Tiilikaisia.
Engelsmanni paiskasi kättä aito suomalaiseen tapaan, ja näin oli
solmittu ystävyyden liitto.
Englantilainen oli sanonut nimensä, mutta kun sen lausuminen tuotti
niin Kenoselle kuin Tiilikaisellekin voittamattomia vaikeuksia, ja kun
hra Kenonen pari kertaa oli harmikseen ja häpeäkseen sanonut häntä
herra Pickwickiksi, sanoi englantilainen, että sanokaa vain pois vaikka
Pickwickiksikin. Yhtä hyvä nimi se on kuin joku muukin.
Niin että voimmehan mekin sanoa häntä herra Pickwickiksi. Nimi kuin
nimi.