Nuori neiti Leena Kenonen oli oleskellut Englannissa jo useita
kuukausia, sillä hän oli matkustanut sinne ennen joulua. Hän on
todellakin vielä nuori, niin nuori, että varsinaisen, hyvästi kauppansa
tekevän ja kaikkia koulutyttöjä haikeasti itkettävän rakkausromaanin
ennätämme kirjoittaa hänestä myöhemminkin. Tällä hetkellä ei meillä
siihen ole oikein aikaa.
Hän on nimittäin vasta yhdeksäntoista vuotias. Hänellä on siniset
silmät, ja muu muoto semmoinen kuin pitääkin. Ukko Kenosta ei
todellakaan luulisi hänen isäkseen.
Leena Kenoselle oli edellisenä syksynä luvattu paikka eräässä
pankinkonttorissa sillä ehdolla, että hankkii ensin itselleen
mahdollisimman hyvän englanninkielen taidon. Pankinjohtaja sanoi,
että parasta on, jos neiti matkustaa joksikin aikaa Englantiin. Onhan
neidillä varakas isä. Leena Kenonen tuli kotiin ilosta säteillen ja
kertoi, että paikka on saatu, mutta pitää ensin käydä Englannissa kieli
oppimassa.
— Siis se jäi saamatta, sanoi hra Kenonen kuivasti. — Luuletko sinä,
että minä olen mikään Kordelinin säätiö?
Neiti Kenonen itkeä tihautti ja kertoi sitten, mitä pankinjohtaja oli
arvellut hra Kenosen taloudellisesta asemasta.
— Vai niin, sanoi Kenonen. — Taikka jos se nyt sikseen tulee, niin
kestän kai minä vielä tämänkin kolauksen. Saat lähteä jos mielesi
tekee, mutta muista siellä aina, että minä tienaan täällä kotona vain
markkoja enkä puntia. Ja käytä aikasi hyvin ja opettele ensin lausumaan
se niiden "the". Sen kun on oppinut sanomaan, niin kyllä sitten oppii
kaiken muunkin. Jollei sitä hau-hau-kieltä opi siellä paikan päällä,
niin ei sitä sitten kai opi missään muuallakaan. Mistä ne lienevät itse
sen ensin oppineet?
Neiti Kenonen hymyili kyyneltensä läpi. Hän oli onnellinen ja kiitti
isäänsä, mutta hra Kenonen sanoi:
— Käy ostamassa sanakirja ja ala lukea.
Eräänä koleana syyspäivänä lähti sitten laiva Helsingin satamasta.
Leena Kenosta oli saattamassa isänsä sekä eräitä tyttötuttavia, jotka
hra Kenonen muisteli joskus nähneensä tyttärensä seurassa. Mutta oli
siellä myöskin eräs nuori mies, jota ei hra Kenonen ollut koskaan
nähnyt, ja joka toi hänen tyttärelleen suuren kukkakimpun.
— Mikähän käki sinäkin olet? ajatteli hra Kenonen kummissaan ja
epäluuloisena. — Tuopi Leenalle kukkia, lapselle!
Hra Kenosella ei kuitenkaan ollut enää tilaisuutta tutkimuksiin ja
kuulusteluihin, sillä laiva lähti, ja Leena ja hänen saattajansa
huiskuttivat toisilleen niin kauan kuin näkivät toisensa. Varsinkin
se pojanlorvelo huiskutti. Hra Kenonen huiskautti vain pari kertaa
etukäpälällään ja lähti sitten kävelemään, ajatellen mennessään, että
hyvä olikin, kun tyttö lähti pois. Tiedä näistä helsinkiläisistä
kekkaleista, jotka hännystelevät keskenkasvuisia tyttöjä. Mutta
tottapahan nyt unohtuu. Ja tulehan sitten, vintiö, vain kuikuilemaan
meidän nurkille, niin kyllä minä silmät sinulta saippuoin, ja katsokoon
silloin Leenakin eteensä, uhkasi hra Kenonen itsekseen. — Sillä se on
niinkuin Syyrakki sanoo: "Kurittamatoin lapsi tulee niin kankiaksi kuin
hillimätöin hevonen".
Kenonen luulee tuntevansa nykyajan nuorison. Mies parka!