Granön pappi makasi kuolinvuoteellaan.
Kaksi vuorokautta oli koillinen puhaltanut ja myrskynnyt. Meri kuohui
jättilaineina, ja jäät tukkeusivat salmeen pappilan kohdalla niin
että taloa ympäröitsi jäinen vyö. Päivisin oli vyö elämänvihreä,
öisin kuolleenharmaa, mutta aina ylitsepääsemätön.
Tuntui siltä kuin tahtoisi se sulkea sisälle jonkun, joka halusi ulos.
Granön pappi oli kuolemaisillaan.
Hän makasi silmät puoliavoimina ja hengitti raskaasti. Joka
hengenvedolla särisi hänen rintansa, ja suutaan hän piti auki,
niinkuin ei hän saisi kylliksi ilmaa.
"Emmekö voi tehdä mitään?" kysyi vaimo lääkäriltä.
Hän pudisti päätään. Hän ei jaksanut enään vastata samaan
kysymykseen. Hän oli väsynyt ja ylen harmissaan siitä, että myrsky
esti häntä mannermaalle pääsemästä, ja varmaankin sadannen kerran
tuomitsi hän hyvää sydäntään, joka oli vietellyt häntä lähtemään
papin sairasvuoteelle. Hän haukotteli, nousi ja läksi viereiseen
huoneeseen nukkumaan. Ehkäpä ukko eläisi yön yli.
Pappi liikahti.
"Iivari", kysyi vaimo ja kumartui hänen puoleensa.
Sairas sai yskänkohtauksen.
"Minusta ei varmaankaan ole paljoksi mihinkään nyt", hän sanoi.
"Koputetaanko?"
Vaimo pyyhki silmiään.
"Sytytä kynttilä -- lamppu myöskin. Täällä on niin pimeätä." Hän
rypisti otsansa.
"Missä lapset ovat?" kysyi hän.
"He nukkuvat."
Oli hiljaista hetkinen.
"Mikä se on, joka koputtaa?" kysyi hän uudelleen.
"Se on jäänlähtö. Meri on murtautunut vapaaksi. Myrsky käy."
"Kuuluu siltä, kuin tulisi se ylitsemme."
He kuuntelivat.
"Tunnetko itsesi terveemmäkst nyt, Iivari?"
"Tunnen, nyt minun on hyvä olla."
Vaimo itki.
"Itketkö sitä? Että minunkin pitää tehdä lähtöä? Onko täällä ketään
muuta sisällä?"
"Ei, me olemme kahden."
"Minusta tuntui. -- Kuuleppas Anna. Nyt ei minua voida lähettää enään
kauvemmaksi."
"Mitä puhut!"
"Totuutta, Annaseni. Nyt olen minä voimakkain. Onko sinulla jotain
juotavaa? Kiitos!"
Hän joi maidon, jonka vaimo ojensi.
"Sinun ei pitäisi puhua niin paljon."
"Koska sitten puhuisin, jollen nyt?" Hänen suunsa vetäysi heikkoon
hymyyn. "Tahdon, että annat minulle anteeksi, Anna, annat anteeksi,
mitä olen sinulle tehnyt. Kyllä tiedän, että olen tehnyt sinulle
paljon pahaa, mutta näetkö Anna, minä en voinut muuta. Muistatko
pientä kappalaistaloamme alhaalla Daljoella, missä sinä ruusuja
kasvatit ja minä istutin hyötymansikoita jokaiseen soppeen, mikä
saatavissa oli. Muistatko sitä, Anna, ja kuinka me olimme onnellisia?"
Vaimo suuteli häntä.
"Tein sinulle pahasti, kun saarnasin sen pois, mutta minun täytyi
puhua sillä tavalla, minun täytyi sanoa totuus, niinkuin sen silloin
ymmärsin.
"Meidän oli lähteminen hyötymansikoitten ja ruusujen luota. Oli
alkukesän ilta, kun ajoimme sieltä, muistatko? Tuomi tuoksui.
Kauvaksi jälkeemme. Muistatko?
"Se oli tietysti minun syyni silloin, niinkuin ainakin. Minussa on
aina ollut kuin tulivuoren tunne -- minun täytyi puhua -- silloin,
niinkuin nytkin. Älä estä minua! Minulla ei ole ollut aikaa ennen
puhella siitä, kun oli niin paljon tärkeämpää sanottavana. Mutta
minusta tuntuu kuin olisi minulla nyt oikeus siihen sekä itseni
tähden että sinun vuoksesi. Kukaan ei voi sanoa, että se on liian
varhaista.
"Sitten jouduin minä tuomiorovastin huostaan, jotta hän pitäisi minua
silmällä. Luultiin varmaankin, että minä sen vuoksi puhuisin niinkuin
ne toisetkin.
"Muistatko ensimmäistä saarnaani? Oli hirveätä nähdä sen vaikutusta
kansaan. Ja sitten kaikki taivutukset ja sovittelut, joita eteeni
pantiin ja joiden tähden tahdottiin minua myymään vakaumukseni.
Itsepä kaikkivoipa piispakin kutsui minut luokseen. Voi, hän oli ylen
viisas mies. Hän puhui omasta nuoruudestaan ja sen epäilyistä. Hän
kehotti minua etsimään Jumalaa. Minua, joka juuri etsin häntä enkä
voinut löytää häntä tyhjissä sanoissa. Voi, sinä kyllä tiedät, mitä
etsin."
"Ei sinun pitäisi puhua niin paljon, Iivari."
"No niin, sitten varoitettiin minua kerran, kahdesti, kolmasti,
varoitettiin puhumasta dogmeja vastaan, tunnustuksia ja teessejä
vastaan. Kuivia, hengettömiä dogmeja tahdottiin minua pitämään
enemmän kunniassa kuin omaa haluani saada ihmiset paremmiksi,
jalommiksi. Tahdottiin, että ruokkisin heitä sannalla ja kivillä, kun
minä tahdoin antaa heille itse suuren, ihanan elämän.
"Minulta uhattiin riistää elatukseni ja niin lankesin minä kerran,
poikkesin tähteä kohti johtavasta suunnasta ja käännyin tyynille
vesille ja varmoihin satamiin. Luulin, että minäkin voisin pysyä
rauhallisena ja antaisin haaksirikkoisten purjehtia ulkopuolella
myrskyssä, mutta ankkurini ei pohjannut.
"Niin läksin ulos jälleen.
"Erosin kirkosta. Minut pakotettiin siihen, sen sinä tiedät. Veitsi
pantiin kurkulleni: usko taikka elämä. Valitsin elämän ja pidin
uskoni eli epäuskoni, niinkuin he sitä nimittivät.
"Saanko vähän juotavaa."
"Kas niin, Iivari."
"Älä estä minua. Tämä on puolustuspuheeni kuoleman, sinun ja erään
toisen edessä."
"Saat yskäsi jälleen."
"Kuulethan, etten yski."
"Niin, mutta minähän tiedän kaiken tuon entuudelta."
"Se tulee, se tulee. Odota vain. Mutta ensin täytyy minun lukea
numerot sinulle, ennenkuin teen kirjanpäätöksen. Sillä jos minä nyt
vaan sanoisin: anna anteeksi, Anna, niin ehket muistaisi, mitä sinun
on anteeksi annettava. Tietysti sinä antaisit minulle anteeksi, sen
tiedän. Mutta minä en tahdo, että anteeksi annettaisiin ilman, että
synti olisi siinä mukana myöskin. Sentähden luettelen sinulle nyt
syntini yhden erältään, niinkuin olosuhteet pakottivat minut tekemään
syntiä sinua vastaan. Ymmärräthän, että minun mielestäni se ei
koskaan syntiä ollutkaan --."
"Ei minunkaan, Iivari."
"Oli kyllä, Anna, sen oli täytynyt sitä olla. Muu ei ole mahdollista.
Niin paljon tunnen toki vaimoani, että sen tiedän.
"Niinmuodoin lasken eteenpäin.
"Me muutimme Stugsundiin. Minusta tuli siellä vapaapappi, sosialisti
pappi, niinkuin minua kutsuttiin.
"Minulla ei ollut enään kirkon jollei hyvää, niin kuitenkin riittävää
kappalaisleipää pureksittavana. Me näimme puutetta, mutta se ei
tehnyt mitään, sen kyllä muistan. Muistat kaiketi, kuinka ylistin
elämää, kun saatoin olla vapaa ja rehellinen ja puhua omaa uskoani
semmoisena kuin se itsessäni kasvoi. Tiedät myöskin, kuinka siellä
työmiehille omistin pitkät illat opettaakseni heille, mitä itse
osasin. Se ei ollut paljon, sillä minun painolastini elämässä ei
tullut sen paremmin kuin muittenkaan pappien, sanottavan suureksi.
"Ah, oli monta kaunista sunnuntaita, puhellessani heille mäellä,
muistathan. Päivä paistoi ja Jumala oli suuri. Seisoa siinä kasvot
vasten hänen tekojensa kasvoja, nähdä kuusten viheriyden, taivaan
kohoavan aurinkoiseen avaruuteen, sauhun nousevan punaisista
mökeistä ja kuulla tukkien painivan koskessa! Eikä tarvinnut seisoa
puristettuna valkeakalkkisten kiviseinien väliin, katoissa maalatut
tähdet, ja haistella tomua ja hometta ja nähdä ylpeyden ja rikkauden
pöyhkeilevän parhaimmilla paikoilla. Eikä tarvinnut vetää yllensä
pitkää papinkauhtanaa, leukaliperiä ja kaulusta, jotka kuristivat
sanat kurkkuun, vaan sai puhua kuin ihminen ihmisille, ei pienistä
köyhistä teesseistä ja dogmeista, vaan suurista inhimillisistä
totuuksista, rakkaudesta ja velvollisuuksista.
"Ja aika kului, pitkä aika monenkin mielestä, ja minä aloin jo
luulla joutuneeni oikealle paikalleni. Mutta sitten tulivat lakot
ja työnsulut, nämä pahojen aikojen kauhut, ja irrottivat kaikki
käsitteet oikeasta ja väärästä. Ei tarvittu Jumalaa enään, kun
ihmisistä oli niin paljon tekemistä.
"Minä koetin puhua järkeä, huusin itseni käheäksi myrskyssä ja
pysyttelin siinä.
"Jumalaani pilkattiin; ivattiin uskoani ja saarnojani rakkaudesta
ja velvollisuuksista. Kun koetin puolustautua, osotettiin minulle
ilkeyksiä, vääryyksiä ja julmuuksia, joita harjoittivat ne, joiden
olisi ollut helpointa osottaa rakkautta. Minä pyysin heitä toivomaan;
he näyttivät minulle häädetyitä tavaroitaan. Minä rukoilin heitä
antamaan anteeksi; he osottivat nälkiintyneitä lapsiaan; minä pyysin
heitä uskomaan ja he kysyivät: mihin Jumalaan? Rikkaittenko?
"Ihanuus oli loppunut. Minun täytyi lähteä sieltä. Sosialistipapista
olisi täytynyt tulla ateisti ja sitä hän ei voinut, koska hän oli
deistiksi syntynyt."
Hän ryki hetkisen, ennenkuin jatkoi.
"Me kuljeksimme sinne tänne paikkakunnalla sinä, minä ja lapset, ja
elimme armeliaitten ihmisten turvissa.
"Mutta meille vihellettiin toisinaan ja huudettiin: 'Rukoile vaan
Jumalaa, niin kyllä hän auttaa!'" -- Iva on hirmuista, Anna.
Varsinkin, kun siihen ei osaa vastata.
"Sinä et milloinkaan valittanut, mutta minä näin sinusta, että kärsit.
Ja kärsimykset tekivät meidät katkeriksi ja koviksi toisillemme.
Istuin monta kertaa ja katselin sinua salaa ja ymmärsin, minne
kaihosi liiti.
"Ruusujen luokse, Anna minä tiedän sen. Mutta se ei ollut yksin
minun syyni, Anna, se oli ajan. Sellaisella, kuin minulla, ei ole
mitään täällä tekemistä, ei mitään tekemistä inhassa, voiton- ja
vallanhimoisessa maailmassa, jossa tavotellaan rahaa, ei
välikappaleena, vaan päämääränä, ja jossa yksilöt ryömivät toistensa
kimpussa päästäksensä ylimmiksi vain sentähden, että saisivat kulkea
toisten selässä ja nauttia elämän herkkuja.
"Rauhoitu, Annaseni, nyt pääsen siihen kohta. Muistatko, että minä
kesken meidän suurta puutettamme läksin pois hankkimaan apua?""
"Läksit Upsalaan?"
"Niin tein, ja kun tulin takaisin, oli rahoja taskussani."
"Jotka olit saanut lainaksi Palmgrenilta. Hän oli hyvä mies."
"Niin hän oli. Mutta sitä sinä et tiedä, että hän otti minulta
lupauksen lainan antaessaan. Ei hän vaatinut ainoastaan rahojaan
takaisin maksettaviksi, sillä sehän oli luonnollista, vaan että minun
piti mennä arkkipiispan luokse selittämään kaikkea ja pyytämään armoa
ja anteeksiantamusta."
"Siitä et koskaan mitään puhunut."
"En, ja se oli juuri pelkuruuttani. Katsoppas Anna, jos minä silloin
olisin sen sinulle sanonut, tullessani kotiin, niin olisit sinä
luullut, että minä todellakin olin tehnyt sen vakaumuksesta, että
olin murtunut kovassa taistelussa uskoni puolesta. Niin olisit sinä
luullut! Mutta Anna, niin ei ollut asian laita! En olisi koskaan, en
koskaan, kuuletko! tehnyt sitä, jollei sinua ja lapsia olisi ollut.
Kuuntele! Minä haastelin tähän tapaan: sinulla voipi olla mikä usko
hyvänsä, Iivari, mutta sinulla ei ole oikeutta antaa rakkaimpasi
nähdä nälkää sen takia. Ja nyt minä voin sen sanoa, nyt se ei tee
mitään, mutta jos minä olisin sen silloin sanonut, niin olisin
kiusannut sinua turhaan."
"Ja sinä peruutit kaikki minun tähteni?"
"En kaikkea. Minä sanoin niin kuin asia oli: että minä tosin
ajattelin ja uskoin toisin kuin tunnustuksissa on, mutta että olin
valmis toisten tähden lupaamaan, etten koskaan enään puhuisi dogmeja
vastaan. Asia käsitettiin niinkuin se oli ja sehän olikin oikeastaan
armonasia.
"Minä sain rahat ja joitakuita kuukausia myöhemmin tämän pienen loukon
meren saarella, viattoman kappeliseurakunnan täynnä kalastajia
hoitaakseni.
"Anna minulle nyt anteeksi, Anna! Sitä kyllä tarvitsisin."
"Rakas Iivari! Epäilitkö koskaan sitä?"
"En, Anna."
Hänen silmiinsä tuli omituisen tarkkaava ilme ja hän siirteli käsiään
levottomasti peitteellä, niinkuin olisi hän etsinyt jotakin. Silloin
vaimo ymmärsi ja itki.
Hän alkoi jälleen puhua, mutta hitaasti ja viivytellen, niinkuin
olisi hänen ollut vaikea löytää sanoja.
"Sentähden minä lähden nyt. Minä en sietänyt jäädä suljetuksi tänne.
Sanat, jotka tahtoivat ulos, mutta eivät päässeet, myrkyttivät minut,
ajatukset olivat kuolleina syntyneet, kun ne vihdoinkin pääsivät
esille. Koko sisäinen elämäni tuli saastutetuksi sen kautta, että
kaikki laskutiet tukkeentuivat lupaukseni tähden. Siksipä olen
sellainen kuin nyt olen, siipirikkoinen ja masentunut, ilman kykyä ja
melkeinpä ilman haluakin jatkamaan elämistä pitemmältä.
"Lääkäri on kyllä sanonut, että pian kuolen, niin, sen tiedän. Kuulin
sen hiljattain, ennenkuin aloin puhua.
"No niin, se on hänen tapansa käsittää asia. Minä olen oikeastaan
kuollut jo aikaa sitten. Minä kuolin sinä päivänä, Anna, kun luovuin
oikeudestani, velvollisuudestani sanoa totuus. Että ruumiini on
elänyt parikymmenkunta vuotta sen jälkeen, ei merkitse mitään. Meidän
ei tule elää ruumiimme, vaan henkemme takia."
Hän hengitti lyhyemmin, ääni kävi syvemmäksi ja muutteli sävyä.
Toisinaan vihloi se korkeana ja terävänä kuin kulunut viiri,
toisinaan jylisi se syvänä ja täysinäisenä kuin kaukainen ukkonen.
Nyt hän ei kuullut enään mitään, hän puhui vaan, aika ajoin ilman
yhteyttä.
Vaimo pelästyi ja meni herättämään lääkäriä.
Hän oli ärtyinen ja uninen ja kohautteli olkapäitään, kun näki,
kuinka muuttunut pappi oli. Hän otti sairaan käden ja nosti sitä
kynttilää kohti. Kynnet olivat mustansiniset. Hän kuunteli sydäntä ja
pudisti päätään.
He seisoivat ääneti ja katselivat sairasta. Hän oli sulkenut silmänsä
hetkiseksi, mutta äkkiä avasi hän ne, katsoi tutkivasti heihin ja
sanoi: "Minä ymmärrän." Hän sulki silmänsä jälleen.
Sitten alkoi hän hourailla.
Hän lauloi ja messusi ja puhui ruusuista ja rahoista ja Jumalasta
ja ijäisyydestä ja tutkinnoista ja ystävistä herkeämättömässä
sekamelskassa, kunnes kaikki loppui sekavaan mutinaan ja hän vaikeni.
Huulet vielä liikkuivat ja puhuivat sanoja, joita vaimo ei voinut
ymmärtää, vaikka hän kumartui kuinkakin lähelle häntä.
Mutta silloin näki hän kuinka huulet pysähtyivät ja silmät aukenivat,
ikäänkuin pimeyteen katsoakseen.
Vaimo lankesi polvilleen, suuteli hänen otsaansa ja itki katkerasti.