Kun hän tuli maailmaan, kirosi isä hänet. Siinä oli suu lisäksi,
johon täytyi työntää ruokaa, ja ilmankin oli elanto vähissä. Ja että
lapsia syntyi, siihen hän ei mitään mahtanut, kun täytyi elää yhteen
nurkkaan sullottuna huoneessa, missä ilmankin asui kaksi perhettä.
Siellä syntyi Kusti.
Se oli kaukana etelälaidalla, pienessä puuhökkelissä, jossa oli suuri
kamari ja pieni keittiö. Maalari Berggren asui huoneen toisessa
osassa ja toinen puoli oli jaettu leski Strömin, jolla oli kolme
lasta, ja Kustin vanhempien kesken.
Siellä kasvoi Kusti.
Isänsä hän harvoin näki. Tämä teki kummallisia kauppoja, jotka
panivat hänet aina väliin viipymään poissa muutamia kuukausia.
Silloin täytyi äidin mennä köyhäinhoidolta apua hakemaan.
Hän kävi apuihmisenä, kun oli terve, mutta harvoin kyllä hän jaksoi
mennä ulos. Hän oli pieni ja lihava, kasvot kummasti pöhöttyneet,
keltaiset ja silmät laimean harmaat. Hän pieksi vesojaan, kuin vain
ulottui niihin. Jos hän joskus oli ystävällinen heille, oli hänen
rakkautensa vallan ylenpalttinen. Mutta Kusti ei koskaan pitänyt
hänen hyväilyistään, sillä hän haisi pahalle.
Kusti alkoi ymmärtää ja tehdä johtopäätöksiä. Hänelle selvisi, mihin
isä toisinaan katosi ja että äiti joi. Sisarusten kanssa hän tappeli,
mutta sai aina selkäänsä.
Huonetovereitten kanssa oli ainaista riitaa ja rähinää. Perheet eivät
koskaan olleet yksimielisiä muussa, kuin yhdessä asiassa: vihassaan
rikkaita kohtaan, joiden ei tarvinnut asua yhdessä huoneessa eikä
haistella toistensa likaa. Kun maalari maksupäivän iltana tuli kotiin
ja oli hönössä, noitui hän "parasiittejä, noita elukoita, jotka vain
imivät. Ja silloin istui leski Ström, Kustin äiti ja kaikki vesat ja
kuuntelivat ja tulivat niin täyteen vihaa, kuin sienet vettä. Mutta
sitä vihaa ei koskaan puristettu heistä pois, vaan se jäi heihin ja
kasvoi suureksi, kunnes siitä tuli osa heitä itseä.
Kesäilloin, kun mentiin loikoilemaan vuorenonkaloihin ja maalari
tarjoili jotakin väkevää, saarnaili hän julmasti tuolla alhaalla
olevien loiseläinten asunnoista. Ja silloin saattoi Kusti puida
nyrkkiänsä kaupungin suuria taloja kohden ja uhata niitä. Hän toivoi,
että vesi nousisi niitten yli tai että ne olisivat säkissä, jonka
hän sitten voisi upottaa asujamineen päivineen Hammarbyn järveen,
niinkuin kissanpojat, kun Liisa oli poikinut.
Hänestä oli maalari parhain ja jaloin ihminen koko maailmassa ja
kaikki nuo tuolla alhaalla olivat hirveitä olennoita, joita olisi
pitänyt kivittää ja nylkeä, aivan niinkuin maalari toivoi.
Ja jos maalari vielä lisäksi sanoi, että rikkaat ne olivat ottaneet
Kustin isän talteen, jottei hänestä tulisi rikasta, niinkuin he itse
olivat, oli mitta täysi. Kusti itki kiukusta ja vannoi hirmuisimpia
valoja kostaaksensa kerran.
Ei siltä, että hän olisi oikein ymmärtänyt, mitä hän vannoi, mutta
se kuului niin miehekkäältä. Maalari ihastui ja antoi hänen maistaa
väkevää. Ensin Kusti irvisteli ja sylki pois, mutta viimein hän
nielasi mielellään. Hän tuli lämpimäksi ja iloiseksi siitä. Kun
Kusti joskus meni yksin vuorille katselemaan loiseläimiä, oli hänen
vaikeata vihata yhtä lujasti, kuin maalarin seurassa. Mutta hän
yritti.
Eräänä iltana ei hän osannut ollenkaan vihata. Se oli elokuuta ja
vuoret olivat vielä lämpimät, sillä aurinko oli paahtanut koko
päivän. Ja koska Kusti käveli avojaloin, niinkuin muutkin etelälaidan
vekarat, tuntui hyvältä astua siihen, missä lämpöä vielä oli. Hän
kiipesi vuoren korkeimmalle kohdalle, nähdäkseen oikein hyvin.
Mitään niin kaunista ei hän ollut koskaan nähnyt. Kaikki
ikkunanruudut kaupungissa olivat pelkkää kultaa. Laivoissakin, jotka
kulkivat edes ja takaisin, olivat ikkunat kullasta.
Maailma oli suuri ja kaunis ja Kusti oli pieni ja mitätön. Ainakin
se hänestä niin tuntui. Häntä varten ei löytynyt mitään. Voi! miten
onnellisia ne ihmiset lienevätkään, jotka saivat asua tuolla alhaalla.
Hän ymmärsi miksi häntä kutsuttiin retkaleeksi. Ennen oli hän
luullut, että se oli paljasta ilkeyttä eikä sen pahempaa kuin
sekään, että hän kutsui hienosti puettuja poikia keikareiksi, mutta
nyt hänestä tuntui, että retkale oli saanut syvemmän merkityksen,
sellaisen, joka liittyi hänen sisäiseen minäänsä. Hän istahti alas ja
itki, itki niin että vapisi.
Kusti alkoi koulunsa. Se oli hänelle koko mullistus. Opettajat olivat
ensi alussa melkein yhtä hyviä kuin maalari, vaikkei heillä ollut
väkeviä tarjottavana.
He saarnasivat myöskin, vaikkeivät niinkuin maalari. He puhuivat,
että kaikki ihmiset voivat tulla rikkaiksi, mutta ettei rikkautta
ollut niinkään haluttava. Se oli Kustin mielestä valetta, sillä hän
muisti kultaikkunoita. Ja se kuului niin kummalta, kun opettaja puhui
jostakin, jota sanottiin velvollisuudeksi ja joka varmaankin oli
hyvin korkealla, koska kaikkein ihmisten tuli kaikin voimin pyrkiä
velvollisuutta kohti.
Kusti sai paljon miettimisen aihetta. Hän kuuli luvuista ja
numeroista, kasveista ja eläimistä ja sitten jostakin, jota
kutsuttiin katkismukseksi ja joka kertoi eräästä miehestä, jonka nimi
oli Jumala ja joka oli hyvin vanha ja valkopartainen ja mahtava.
Hänestä ei Kusti koskaan ollut kuullut puhuttavan, mutta nyt
heräsi hänessä suuri pelko häntä kohtaan ja varovaisemmin hän nyt
sieppasi omenia puutarhoista. Hän pelkäsi melkein enemmän Jumalaa,
kuin hovineuvoksetarta, joka omisti puutarhat ja joka oli aivan
ihmeellisen häijy, ankara ja -- vanha.
Kun hän tuli ulos ja noitui poikaviikareita, jotka syysöinä
hiipivät puutarhaan ja yrittivät siepata joitakuita hänen suuria
hillo-omeniaan, riensivät he tiehensä, minkä jalat kannattivat.
Sentähdenpä muodostui hänestä ja Jumalasta melkein yhtäläinen käsite
Kustin mieleen. Kusti kuvitteli Jumalaa aina vanhaksi ukoksi, joka
toruili paljon ja oli hyvin ankara. Opettajat sanoivat aina, että
"siitä ei Jumala pidä", tai "sen näkee Jumala."
Kusti rukoili häntä aina peläten. Poika oli kasvanut lemmettömissä
oloissa eikä koskaan ymmärtänyt, että voipi löytyä muitakin tunteita
kuin vihaa ja ankaruutta. Sekin vähäinen määrä lempeyttä, mikä
hänessä oli, hävisi koulussa, jossa toverit ivailivat heikkoutta
ja halveksivat kyyneliä. Huolimatta opettajien ystävällisyydestä
kävi Kustin mieli yhä synkemmäksi. Heistä taasen tuntui poika
kummalliselta ja he kuulustelivat häneltä, olisiko hänellä
mahdollisesti joitakin salaisia paheita.
Vuosien vieriessä kävi hän yhä synkemmäksi. Hän vetelehti poissa
viikottain ja kun häneltä kysyttiin syytä siihen, syytti hän
vanhempiaan, joita hänen muka täytyi auttaa kotona.
Se onnistui jonkun aikaa, kunnes saatiin selville, ettei hän
ollutkaan kotosalla, vaan että hän oli valehdellut. Kosto tuli
heti. Hän lähetettiin kasvatuslaitokseen. Sellaiselle luonteelle,
kuin hänen, oli se turmioksi. Ulkonaisesti kävi hän paremmaksi. Hän
käyttäytyi hyvin, mutta se ei tapahtunut sentähden, että hän olisi
ymmärtänyt että päinvastainen menettely olisi ollut väärin, vaan
ainoastaan päästäkseen pikemmin vapaaksi.
Hän ymmärsi, että hänen piti valehdella ympäristölleen, ja niin
valehteli hän käytöksessään, puheissaan ja oloissaan, töissään
ja kaikessa, vaan ei ajatuksissaan. Totuus alkoi käydä hänelle
vastenmieliseksi, koska joka kerta, kun hän oli yrittänyt sitä puhua,
oli se vain tuottanut hänelle harmia. Se seikka, ettei hän saanut
nukkua kotona ja kuulla isän ja äidin toraa, ei ollut niinkään suuri
vahinko. Mutta ettei saanut olla yhdessä poikien kanssa, jotka
vetelehtivät ja tupakoivat ja varastelivat hedelmiä, se oli hänestä
kovaa. Ja hän halusi kuollakseen päästä vuokraamaan "ruumiskirstun"
Hammarbyn luota ja lähteä purjehtimaan poikien ja tyttöjen kanssa
ja nousta maihin Isoäidin saarelle ja ilakoida heidän kanssaan yöt
läpeensä ja toisinaan päivätkin. Tytöillä oli aina rahaa, jota
ansaitsivat tehtaissa ja he tarjosivat mielellään väkijuomia.
Se oli elämää, se!
Koulu päättyi. Kusti ei koskaan suorittanut sitä kokonaan, sillä
maalari oli toimittanut hänelle levysepän oppilaan paikan. Kustilla
ei ollut koskaan ollut niin iloista päivää, kuin silloin, kun hän
jätti koulun ja katkismuksen, velvollisuuden ja totuuden. Veistoa hän
vain kaipasi, mutta nythän hänestä tulisi levyseppä ja se oli sentään
vasta jotakin. Ei hänen koskaan enään tarvitse lukea läksyjään eikä
pelätä Jumalaa. Nyt oli hän oma herransa.
Kusti oli vahva poika, muuten ei hän mitenkään olisi kestänyt.
Kisällit pitivät häntä kurissa ja jollei hän ollut nopsa ja
huomaavainen liikkeissään, lensi pellinpalasia ja pihtejä pitkin
hänen ruumistaan. Kun niin sopi, löi hän takaisin, mutta ylipäänsä
oli hän alakynnessä ja sai pitää hyvänään.
Ei ollut suurtakaan eroa koulun ja verstaan välillä. Huomasipa hän,
että koululla oli joitakuita hyviäkin puolia, joita hän ei koskaan
ennen olisi voinut aavistaa. Siellä sai hän toisinaan ruokaakin.
Täällä sai hän sitä itse hankkia. Siellä puhuivat opettajat
ystävällisesti -- ainakin ylimalkaan. Täällä ärjyivät ja kiroilivat
kisällit ja mestarit.
Mutta kun hän sai nostaa ensimmäisen palkkansa ja ostaa sillä
itselleen kiiltonappisen lakin ja nälkävyön, tuntui verstaanelämä
kumminkin melkolailla paremmalta. Ja verstaanelämässä heräsi hänen
vanha vihansa rikkaita kohtaan uudelleen eloon. Siellä tapasi hän
samoinajattelevia, sekä vanhempia että nuorempia, kaikissa piili
sama tuikea viha ylempiä kohtaan. Oppipoika vihasi kisälliä,
kisälli mestaria, sillä mestari oli rikas, sanottiin, vaikka hän
antoi kansalle nälkäpalkkoja. Kun mestari oli ollut kisällinä, oli
hänkin vihannut mestariaan, mikäli kerrottiin. Kaikkia, jotka olivat
ylempänä, tuli vihata. Hänen ei tarvinnut tai hän ei ollut oppinut
tekemään päätelmiä, sillä hän tiesi, ettei hänestä koskaan tulisi
mestaria.
Kaikki väärinkäytökset ja vääryydet, joita verstaassa oli kasaantunut
vuosien kuluessa, syötettiin häneen ja hänen vihansa paisui siitä
vielä vankemmaksi.
Vanhempiaan ei hän koskaan enään nähnyt. Hän ei heistä välittänyt
eivätkä he hänestä. Sisaruksiaan ei hän myöskään tavannut. Ainoastaan
vanhemman siskonsa, Hannan, oli hän eräänä iltana kohdannut
Kungsträdgårdissa. Hänellä oli turkinkaulus ja valkoinen alushame,
jota hän näytteli niin paljon kuin suinkin, ja hän ilostui nähdessään
Kustin ja tarjosi hänelle punssia Bernsissä. Siellä oli lämmintä ja
valoisaa ja hienoa. Kustia hävetti olla työpuvussa, ja kun hän oli
juonut pari lasia, ei hän enään ollut selvä.
Hän suuttui, kun näki korkeahattuisen herran tuijottavan sisareen
ja oli jo rynnätä tämän niskaan, mutta kun hän näki sisarensa
vilkuttavan silmää herralle, nousi hän ja meni pois sanaakaan
sanomatta.
Sinä yönä ei hän paljon nukkunut.
Hänellä itsellään oli steariinikynttilätehtaassa tyttö, jota
jumaloitsi ja jonka kanssa läksi Nackaskogeniin sunnuntaisin.
Silloin oli elämä aika miellyttävää. Mutta se ei kestänyt. Tyttö otti
toisen ja Kusti sai mennä.
Siitä hetkestä alkoivat onnettomuudet, kuvitteli hän. Verstaassa
riitaantui hän erään toverinsa kanssa ja löi häntä niin, että itse
tuli poisajetuksi paikastaan. Hän näki nälkää kaksi vuorokautta,
sitten meni hän kotiin vanhempainsa luokse kerjäämään ruokaa.
Kun hän koputti, avasi maalari. Jos hän tahtoi tavata äitiään, niin
ei se käynyt päinsä. Isä oli tavallisessa paikassaan. Missä äiti oli?
Äiti oli muuttanut. Minne? Hautuumaalle. Eikö hän haluaisi astua
sisälle saamaan ryyppyä?
Kusti pudisti päätään ja meni pois. Hän kuljeksi Slusseniin päin
tavatakseen jonkun tutun. Uutinen äidin kuolemasta ei häneen liikoja
koskenut, kun ensimäinen välitön vaikutus oli haihtunut. Hän oli
vihainen itselleen, kun oli hyljännyt maalarin ystävällisen kutsun.
Hän tuumiskeli.
Mitähän, jos kääntyisi takaisin ja saisi ryypyn, ehkäpä voileivänkin
maalarilta? Hän oli joka tapauksessa hyväntahtoinen mies.
Koskahan eukko oli kuollut? Olipa se sentään kummaa, ettei hän
ollut saanut siitä tietoa tai luulivatko ehkä, ettei hän elänyt?
Miksi oli hän kuollut? Oliko juonut itsensä kuoliaaksi? Hän joi
kyllä tuntuvasti, mutta se lohdutti, sen tiesi kyllä vähin itse
kukin. Kun ukko oli poissa, ei hänellä totisesti ollut paljoa millä
elää, varsinkin niin monen vesan kanssa. Hautausmaa? Sateliko
sielläkin, lumiräntää, lumisohjua -- paljon kumpuja, puuristineen
-- köyhien hautuumaa. Rikkailla oli hienot asunnot hopearistineen
ja marmoritauluineen ja haravoitua santaa. Ja siinäkö sitten oli
kaikki? Ensin rehkiä ja nähdä vaivaa koko ikänsä ja sitten ajella
tuonne yksin alas santaan pistettäväksi. Äiti oli aina kalpea. Ei hän
varmaankaan ollut paljon muuttunut, vähän kalpeampi vaan. Ja siellä
hän nyt makasi. Loppunut oli juominen. Mutta loppunut oli myöskin
kurjuuden näkeminen ja siten oli hän päässyt sekä miellyttävästä että
epämiellyttävästä. Jos hän saisi valita, niin tuskinpa hän tahtoisi
tulla takaisin jatkamaan. Kyllä sentään, jos hän saisi vaihtaa
ja ruveta muutteesta rikkaaksi. Saisi panna yllensä silkkipuvun
kuuraushameen asemesta, silkkisukat ja kultaiset rannerenkaat ja
tuoksuta hajuvedelle ja ajella teatteriin vaunuissa, kaksi apinaa
edessä ja yksi takana, pakahduttaa itsensä ruualla ja viinillä niin,
siitä eukko kyllä pitäisi -- ja osaisi komentaa piikoja ja pesuakkoja.
Sitä olisi hauska katsella. Ja hän -- tuo toinen, jonka kanssa äiti
vaihtaisi, hänen pitäisi muuttaa maalarin väen ja leski Strömin
luokse ja elää silavasta ja happamista herneistä, pukea ylleen
märkä kuuraushame ja tallustaa tiehensä rikkinäisissä jalkineissa
talviaamuisin pesemään rikkaitten lattioita, maata lapsivuoteessa
kerran vuodessa, saada selkäänsä ukolta, kun tämä tuli kotiin ja
haukkumisia lapsilta, jotka olivat siihen kylliksi isoja -- niin sitä
hän saisi! -- ja sitten kuolla yksin ja hyljättynä, niinkuin vanha
lude nurkassaan, kenenkään häntä kysymättä.
Kuka oli maksanut hautauksen? Vaivaishoitohallitus tietenkin. Hän
oli siis saanut ajaa tuossa mustassa laatikossa, jonka Kusti kohtasi
melkein joka aamu mennessään verstaalle. Ehkä oli äiti jonakin aamuna
ajanut hänen sivutsensa Nygatanilla hänen siitä tietämättä, ajanut
yksin tuossa inhottavassa arkussa, jota ei kukaan koskaan saattanut,
vaan joka täristeli eteenpäin ruumisvaunussa ilman seppelettä,
kiireesti kuin kolera-aikoina.
No niin, sitä hän ei voinut auttaa. Se ei ollut hänen syynsä. Olisipa
vainaa voinut olla torailematta, niin ehkä hän olisi jäänyt asumaan
kotiin, kaiken lian joukkoon.
Etpä olisi jäänyt sinne, Kusti! Sen sinä valehtelet itsellesi, jotta
se kuuluisi hyvältä. Etkö muista, että tytön vuoksi sinä matkaan
läksit?
Niinpä tietenkin.
Sinä olet liikutettu nyt, kun eukko on kuollut. Ei se ole sinun
syysi, poikani.
Kenenkä sitten?
Ei kenenkään. Ei kenenkään. Ja jos se on jonkun syy, niin se on
rikkaitten. He ovat kuluttaneet hänet, heidän lattiansa ovat
tuottaneet hänelle suonenvenähdyksiä. Sinä olet typerä, Kusti.
Rikkaat hänen tappoivat, vaikka sitä ei saa ääneen sanoa.
Niin, mutta ehkäpä hän joi itsensä kuoliaaksi? Miksi hän joi?
Lohduttaakseen itseänsä.
Miksi tarvitsi hän lohdutusta? Vastaa Kusti. Vai pelkäätkö?
Sen kyllä tiedän.
No, katsoppa nyt.
Kusti sanoi viimeiset sanat ääneen itsekseen, kulkiessaan katua
eteenpäin.
Hän katsahti ympärilleen, oliko kukaan huomannut sitä.
Kun hän tuli Ritarihuoneentorille, meni hän äkkiä niin sekasin, että
oli kaatua kumoon. Hänen oli pakko nojautua rakennukseen. Maailma
pyöri hänen silmissään, muistopatsas keikkui ja koko tori lainehti.
"Hän on juovuksissa", kuuli hän jonkun sanovan. "On kauheata, että
nuoret ihmiset" -- enempää hän ei kuullut.
Hän heräsi poliisiasemalla. Hän tahtoi mennä. Kysyttiin tuimalla
mahtipontisella äänellä, mikä häntä vaivasi. Hän ei kehdannut sanoa,
että hänen oli nälkä. Missä hän asui? Hän oli asukkina. Missä?
Koksikadulla 43, Lundqvistilla.
Ylikonstaapeli avasi suuren kirjan.
Mikä hänen nimensä oli? Kusti Öberg. Ammatti?
Levyseppä. Kenenkä työssä? Hän oli nykyisin ilman paikkaa.
Oli vaan parasta, että hän toimittaisi sen itselleen, niin pian kuin
suinkin, sillä muuten. -- Saiko hän mennä?
Kyllä, jollei hän ollut päihtynyt.
Silloin loppui hänen kärsivällisyytensä.
"En ole syönyt kahteen päivään", sanoi hän mennessään ja löi oven
kiinni.
Oli siis rikos olla niin nälissään, että kaatui kumoon kadulla?
Mikä maailma! Vaan senvuoksi vietiin hän poliisikamariin ja siellä
kuulusteltiin kuin rikoksellista hänen asuntoansa, nimeänsä ja
ammattiansa. Olipa se kuvaavaa! Nälkäisenä oleminen on rikos. Mikä
yhteiskunta! Kylläisten yhteiskunta, joka ei sietänyt nälkäisiä.
Jos hän nyt kaatuisi kerran vielä, niin joutuisi hän kiinni taasen.
Mutta ehkä sitten huomattaisi antaa hänelle ruokaa. Olipa hirveätä,
kuinka hänen jalkansa tuntuivat epävarmoilta. Vaikuttiko syömättömyys
todella niin paljon? Kuinka ihminen oli epäkäytännöllisesti
sisustettu. Ajatellapa miten vähän boakäärme menaseriassa tarvitsi.
Vain yhden kaniinin kuukaudessa! Olisi ihanata olla boakäärme ja
saada ruokaa, paljon ihanampaa kuin olla ihmisenä ja nähdä nälkää.
Tavattoman hyviä tavaroita tuossa puodissa; Ruokatavarainkauppa --
Albertina Johansson. Mikä kaunis kinkku, hienoa silavaa ruskean
kuoren alla, ja sellaista sveitsiläistä juustoa, aivan keltaista ja
siinä suuria reikiä, reijistä ei niin olisi väliä, mutta se näkyi
olevan mehukasta, sillä niihin oli kertynyt kirkasta nestettä. Ja
tuossa oli krapuja, voi taivaan Jumala! suuria, punaisia krapuja,
koko vati aivan täynnä ja paljon dilliä ympärillä, aivan niinkuin
silloin kun Lotalla ja hänellä oli krapukestit Isoäidinsaarella ja
kravut olivat ruohikossa. Ja tuossa oli, kas sehän oli säädytöntä,
vai niin, nehän olivatkin lihapullia tai jotain sinne päin; ja tuohon
vierelle oli kasattu pitkiä ja lyhyitä pehmeitä leipiä, joista
voisi laittaa aika hyviä voileipiä, jos ne leikkaisi palasiksi ja
levittäisi voita päälle, jota oli tuossa vieressä ja sitten sen
päälle sveitsiläistä juustoa tai kinkkua tai kravunhäntiä tai mitä
vaan kaikesta tuosta muusta ympärillä olevasta kamasta. Kuinkahan
monta voileipää voisi tulla päällimmäisestä leivästä? Riippuisi
siitä, kuinka paksuja viipaleita leikkaisi. Niin, mutta jos leikkaisi
parahultaisia, sormenpaksuisia -- tulisi kai siitä sitten ainakin
viisitoista. Aivan varmaan. Ehkäpä kuusitoistakin. Mutta ehkei voi
silloin piisaisi? Niin, mutta heillä oli kyllä enemmänkin. Mitä hän
ottaisi särpimeksi? Kinkkua, paljasta kinkkua, juuri tuota lihavaa,
joka suussa suli, paksuja, ihania viipaleita, joissa olisi punainen
reunus laihaa lihaa, reunus vain, sillä se ei ollut mitään hyvää.
Ja voisipa hän sitten ottaa pari juustovoileipää ja sitten vähäsen
olutta ja paperossin. --
Lumous haihtui. Kusti oli mennyt liian pitkällä unelmissaan.
Ikkunassa ei ollutkaan olutta. Hän kuljeksi eteenpäin.
Kusti oli juonut suihkukaivosta Norrmalmintorilla. Aina se vähän
lievensi, kun sai jotakin sisäänsä. Hän meni Berzeliuksen puistoon.
Alkoi hämärtää ja santakäytävät pimenivät. Kaksittain istui miehiä ja
naisia sohvilla ja syleilivät ja suutelivat hämärän turvissa. Kun hän
istahti eräälle sohvalle, huomasi hän kyllä, ettei ollut tervetullut.
Kaartilainen heitti sikseen hyväilemiset ja neitonen vetäysi hiukan
syrjään. Molemmat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Kustiin, mutta
sitten siirtyivät he yhteen taas ja kuiskivat ja suutelivat.
Kusti istui siinä kauvan. Musiikki soitteli ja ihmisten sorina, jotka
istuivat Bernsin luona, valui kuin kohiseva virta hänen ohitseen.
Kohinan läpi kuuli hän lasien kilinää ja pöytänaputuksia. Toisinaan
kajahti nauru melun lävitse, sitten liiti solina taasen soiton
mukana ohitse jonnekin suureen, leveään ja mahtavaan, joka sai
hänet tuntemaan itsensä vieläkin enemmän poisajetuksi, hyljätyksi
ja yksinäiseksi. Vieressä olevan parin tirskuna ja matalaääniset
sanat koskivat häneen myöskin. Mutta viimein hiipi autuas, uuvuttava
tunne häneen, soitto, ihmisäänet, kilinä, nauru ja kuiskauksetkin
kuuluivat heikommin, kuin tulisivat ne kaukaa takaapäin. Hän asettui
veltosti sohvalle, niin että pää nojasi käsivarteen, avasi raskaat
silmäluomensa ja näki suuren pimeyden ja siinä keltaisia pilkkuja, ja
sulki ne jälleen väsyneenä, haluamatta mitään maailmassa.
Hän heräsi palelemiseen. Aamun sarastus näkyi heikosti puistopuiden
ja rakennusrivien takaa. Ruohokentillä väikkyi yökaste kuin
hämähäkinseitti ja siinä yks ja toinen hopealanka tai helmi. Ja
harmaavarpuset piipittivät.
Kusti ravisteli itseänsä ja napitti takkinsa kiinni. Hänen niskansa
oli kankea epämukavan asennon vuoksi ja oikea käsivarsi tuntui olevan
täynnä neuloja. Puistossa ei ollut ainoatakaan muuta ihmistä, kuin
hän. Kaikki sohvat olivat tyhjät ja kun hän meni niitten ohi, ei hän
voinut olla tekemättä vertailuja, miltä ne näyttivät, ennenkuin hän
nukahti. Ja silloin naurahti hän katkerasti itsekseen.
Ihmeellistä kyllä, hän ei tuntenut nälkää enään. Mutta hän joi
aamukahvinsa torilla olevasta suihkukaivosta, josta hän illalla oli
teensä nauttinut.
Kadunlakasijat olivat jo liikkeellä. Myöhästyneitä yökulkijoita
hoippui suuria kaaria tehden tai kiirehtivät hypähdellen, joustavin
askelin kotiin tai pois. Vanhanpuoleinen herra taputti häntä olalle
ja sanoi hänelle jotakin Nybrogatanin kulmassa. Kusti sylkäsi häntä
kasvoihin. Vanhus nauroi, kuin olisi hän siihen tottunut.
Kusti kulki sarastusta kohden puoliksi tiedottomasti. Ehkä luulotteli
hän saavansa tuntea aurinkoa pikemmin, jos hän jatkaisi kulkuaan
pitkin Strandvägenia, kuin jos hän kääntyisi kaduille. Suuret, komeat
talot, jossa hänen verivihollisensa asuivat, näyttivät suurimmaksi
osaksi autioilta. Monet pitkät asuinrivit olivat paperilla liimatut
tai liidutut. Hän asettui niitä katselemaan. Eikö se ollut juuri
jossakussa noista taloista, noissa asunnoissa, joissa verstaan
Antti oli ollut panemassa kamiinilevyä ja kiinnittämässä putkea?
Varmasti oli se jossakin noista. Silloin oli siellä peilejä ja
kultaa ja silkkiä ja paneleja ja palmuja ja parkettilattioita ja
kristallikruunuja ja ties herra mitä kaikkea. Ja sellaiset huoneet
he jättävät ja antavat olla tyhjinä monta kuukautta vuodesta, kun
löytyi ihmisiä -- Kusti ja muita -- joiden täytyi nukkua penkeillä
Berzeliuksen puistossa. Nyt asuivat he, herra nähköön, maalla ja
heillä oli hienot purjeveneet ruuhineen, laivamiehineen ja kulkivat
valkoisissa vaatteissa, kuin enkelit. Kauniina enkeleinä, kruunulla
somistetut purjehduslakit päässään. Niin oli Antti sanonut. Ja hän
sen kyllä tiesi, sillä hän oli ollut erään hyvin hienon ja rikkaan
herran laivamiehenä kokonaisen kesän, herran, joka myi konjakkia
talvisin.
Ja parvekkeita oli heillä myöskin ja hieno rauta-aita ympärillä.
Siellä oli varmaankin aika hyvä istuskella. Istuskella iltasin ja
katsella kansaa ja kaikkia vaunuja, jotka kulkivat alta ohitse.
Miksi kääntyi poliisi? Luuliko hän, että Kusti aikoi --?
Kusti jatkoi Djurgårdeniin, Skansenin ohi. Siellä meni hän metsään ja
paneusi maata.
Hän ei nukkunut, ennenkuin auringonlämpö löysi tien häneen.
Viikot vierivät ja syksy tuli. Kustin, joka oli nälkiintyneenä elänyt
niillä muutamilla kolikoilla, jotka hän sattumalta ansaitsi laivojen
luona, kävi yhä vaikeammaksi nukkua ulkosalla. Mitään paikkaa ei
hän voinut saada, sillä hakijoita oli ääretön paljous kaikkialla,
mihin hän yritti. Hänen muotonsa kävi surkeammaksi päivä päivältä.
Vaatteista ja uutuuksista, joita hän verstaassa työskennellessään oli
hankkinut, oli jälellä vain nälkävyö, jota kiristettiin yhä enemmän.
Kiiltonappinen lakki ja sininen puku oli pantattu. Niiden sijaan oli
hän kerjännyt kokoon muutamia ryysyjä ja ripustanut ylleen vanhan,
ruskearuutuisen pitkäliepeisen takin ja tomunharmaat housut ja
munankeltaiset kesäkengät, joissa oli vihertävä vivahdus.
Kusti seisoi eräässä porttikäytävässä Österlonggatanilla ja kuunteli.
Hän vapisi koko ruumiiltaan ja sydän tykytti kovin.
Ei, ketään ei kuulunut! Hän oli juossut heitä pakoon. Se oli oikein
hauskaa. Aivan kuin entisaikoina, kun hovineuvoksetar oli hänen
kintereillään, kun hän koetti nyppiä hillohedelmiä. Mutta nyt se oli
vakavampaa laatua. Mitä hänellä oli takin alla? Nyt tuli joku. Ei. Se
oli vaan ovi, joka tuulessa narahti. Pitkä, pehmeä päällystakki se
oli, jonka hän oli sattunut saamaan. Hiljaa, mikä se oli! Kuinka olet
pelkuri, Kusti. Ei kukaan tule. Voit olla levollinen. Niin, mutta
mihin joutui mies, tuo pitkä, iso lierihattuinen mies, joka juoksi
jälessäni ja huusi varas? Ottakaa kiinni varas! Ja kaikki ne muut
kiltit ihmiset, jotka tunsivat pyhien tunteittensa loukkaantuneen?
Mene portaisiin, niin olet turvassa. Mutta jos joku tulee ulos?
Naisen päällysnuttu, mitä minä sillä teen? Enhän voi sitä panna
ylleni. En voi vaihtaa sitä takkiini, joka on aivan läpimärkä.
Miksi otin sen sitten? Hienoa, pehmyttä lankaa, oikein hyvä nuttu
se on. Miksi otit sen, Kusti? Panttitoimisto. Ei, siellä joudun
kiinni heti. Kuinka sinä olet typerä, Kusti! Niinpä kyllä olenkin.
Eikö ollut mitään muuta otettavaa, kun sinun nyt vihdoinkin piti se
tehdä? Olisihan tietenkin voinut ottaa kalossit tai sateenvarjot.
Miksi et tehnyt niin? Olet aasi. Pitää varastaa aprikoimalla eikä
vaan sokeasti rynnätä eteenpäin. Ajatteleppas nyt, jos olisivat
ottaneet sinut kiinni ja pistäneet tyrmään tuon kurjan päällysnutun
vuoksi. Sinä et voi sitä käyttää, et muuttaa sitä rahaksi, mitään et
voi sillä tehdä. Ja sen tähden olet tehnyt itsesi varkaaksi. Naisen
päällysnutun takia. Pane se yllesi ja lähde sen kanssa kadulle. Olin
nälissäni. Oletko nyt sitten kylläisempi? Et, vaan olet vieläkin
nälkäisempi, sillä nyt olet samalla peloissasi. Panisikohan nutun
porrasikkunalle? Tee se. Siitäpä sen kyllä joku löytää. Ja sitten?
Niin, sitten on sinun jälleen mentävä ulos sateeseen ja olet yhtä
väsynyt ja paleltunut ja nälkäinen. Mutta varo itseäsi kun menet
ulos. Ajatteleppas, jos joku seisoo portin ulkopuolella ja odottaa
sinua. Suuri, pitkä, lierihattuinen mies. Mitä olikaan minulla tuon
kanssa tekemistä? --
Kusti pani nutun portaisiin ja hiipi hiljaa alas. Hän seisoi
liikkumatta ja kuunteli. Sade pärskyi ränneistä. Pitkän aikaa odotti
hän porttikäytävässä.
Nyt olivat he kyllä taasen muuttaneet suuriin, komeisiin
rakennuksiin. Nyt olivat ikkunat jälleen kylläkin kirkkaita. Mutta
tänä iltana eivät he voineet istua ulkona parvekkeilla katselemassa
alapuolella liikuskelevaa kansaa. He olivat laskeneet ikkunaverhot
alas ja sulkeneet sateen ja koko pimeän, märän elämän ulos, jota ei
heidän koskaan tarvinnut kohdata ja tuntea. He astuivat pehmeillä
matoilla. Kuinka peilit kiilsivät!
Miksi? Miksi?
Kusti nosti kauluksensa ja meni. Kun hän sivuutti viereisen portin,
tuli lierihattuinen mies ulos. Kusti ei yrittänytkään juosta.
Mikä tahansa oli parempi, kuin se elämä mikä häntä muuten odotti.
"Seuraatko hyvällä mukanani?" kysyi mies. Kusti ei vastannut mitään,
painoi vain päänsä nöyrästi alas.