Juna mennä rämisti tunnelin sisälle.
Lautamies Rosberg nipisti silmänsä kiinni. Äkkinäinen pimeys teki
epämiellyttävän vaikutuksen ja hän painautui tiukemmin sohvannurkkaan.
Hän näki vielä päivänpaisteiset niityt, joiden ohi vasta oli
kiitänyt, ja muutamia vekaroita, jotka olivat heilutelleet tien
ylimenopaikalla, ja suuria, luonnottoman suuria rakennuksia, joissa
oli ikkunoita joukottain, -- vihainen vihellys veturista ja sitten
kävi kaikki pimeäksi yhtäkkiä.
Hän kuuli nyt selvemmin kuin ennen pyörien kolahdukset kiskojen
jatkopaikoissa ja omituista kohinaa ulkoa. Hänestä tuntui, että
voimakas ilmavirta vastustamattomasti imi häntä eteenpäin mustan,
äärettömän putken läpi.
Hän raotti hiukan silmiään ja pimeys näytti vieläkin mustemmalta.
Hän laski itsekseen, missä matkustajat istuivat, potkasi jalallaan
penkin alle, koettaakseen oliko matkalaukku tallella ja muistutteli
tyttäriensä osotetta. Sitten alkoi häntä pelottaa ja hän kuvitteli
radalta suistumisia synkässä pimeydessä ja päällekarkauksia ja
murhia, ja levitti silmänsä auki niin, että ne kyyneltyivät.
Veturi vihelsi taas yhtä vihaisesti kuin äsken, ikkunanruudut
valkenivat savunharmaiksi, vuorenseinämä liiti ohi aivan läheltä,
silmänräpäyksen aikaa pimeyttä jälleen ja sitten, niin äkkiä, kuin
olisivat ameriikkalaiset kaihtimet ponnahtaneet ilmaan, paljastui
laaja näky.
Hän näki lukemattoman joukon taloja, jotka loistivat aamuauringon
valossa, ja katuja, jotka varjoisina johtivat niitten läpi; hän
näki toreja ja mahtavia siltoja, joiden alla vesi virtasi ja
kimalteli miljoonin hopealevyin; hän näki kirkkaan, terässinisen
ulapan ankkuroituine aluksineen, ja hän näki kirkontorneja, jotka
tunkeutuivat rakennusryhmistä esille, kuin olisivat ne tukehtua
niitten joukkoon ja toiset olisivat huipustaan läpinäkyvät, niin
että ilma pääsi siintämään läpi, toiset vaskenvihertävät, raskaat ja
uhmailevat. Savupiipuista kohosi savu ruusunpunervana ja tyynenä.
Kaikkialla kaareili taivas sinikellonsinisenä, vapaana ja avarana.
Ja vaunuja vieri. Ja ihmisiä käveli.
Lautamies pysähtyi portaille. Häntä melkein -- huikaisi.
Asematalon edusta loisti valkoisena auringon valossa. Poliisi seisoi
messinkilaatat käsissään ja jakeli niitä matkustajille.
Lautamies oli vähällä saada ajurin. Hän antoi hiukan hämillään laatan
takaisin poliisille, mutta oli taas joutua kiikkiin hotellilähettien
takia, jotka kultakoristeisissa lakeissaan tahtoivat auttaa häntä
matkalaukun kantamisessa.
Rosbergin mielestä oli Tukholma kummallinen kaupunki. Kaikki ihmiset
olivat niin auttavaisia.
No, kylläpä hän suoriutuisi ilman noita kenraaleja.
Mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen, missä Brahenkatu
oli.
Hän tarttui matkalaukkuunsa ja lähti osotettua suuntaa kohti.
Nytpä hän oikein hämmästyttäisi tyttäriään! Tosin kyllä olivat he
kirjoittaneet hänelle ja pyytäneet häntä ilmoittamaan, milloin hän
aikoi tulla heidän luoksensa, mutta niin olivat asiat nyt sopineet
ja hän läksi matkalle kirjoittamatta. He tahtoivat tietenkin tulla
isäänsä vastaan, mutta hän, lautamies, oli kyllä mies suoriutumaan
omin päin. Hän oli ollut ennenkin kaupungeissa, sekä Vestervikissä
että Oskarshamnissa ja Eksjössä. Tämä kaupunki näytti tosin hiukan
suuremmalta, mutta siitä selviytyisi kyllä siitäkin, kunhan oli aikaa
tarpeeksi.
Hän katsoi kelloaan. Puoli kahdeksan! Hyvä. Hänellä oli siis paljon
aikaa. Ehkäpä tapaisi hän heidät ihkasten sängyssä, ennenkuin olivat
ennättäneet lähteä kahvilaan. Siellä ei heidän toki tarvinnut olla
ennen yhdeksää. Hm! Brahenkatu? Eiköpähän joku henkilö historiassa
ollut nimeltä Brahe?
Hän meni pitkän kadun poikki. Drottninggatan luki hän kadunkulmasta.
Eihän sen loppua näkynytkään toisesta päästä, se meni vallan umpeen.
Olipa hyvä, ettei hänen matkansa vienyt sinnepäin.
Kahviloita näkyi olevan paljon. Hän tuumiskeli, että missähän hänen
tyttäriensä paikka oli. Eihän se toki voinut olla tuollaisissa
pienissä kahviloissa, joissa oli marmoripöytä ikkunan vieressä ja
kaksi wienertuolia, ja hyasintti pöydällä. Ei maar, he olivat kyllä
hienommissa paikoissa. Eivät he olleet missään kahviloissa, vaan
konditoriassa. Tietysti se niin oli. Hienossa konditoriassa, missä
oli paljon karamellejä ja leivoksia, aivan kuin mamselli Strandin
luona Storgatanilla Eksjössä, jonne hän kerran pistäysi ja sai
kuohulimunaatia ja hedelmätorttua.
Kyllä tytöt aina suoriutuivat. Sekä Elli, Klara, että Signe. Ja
käyttäytyivät hyvin myöskin. Niin olivat he aina tehneet.
Rosberg suoristi selkänsä. Hänellä oli vahva yhdysside kaupungin
kanssa, vaikka se saattoikin näyttää suurelta ja vieraalta. Hänen
tyttönsä olivat ehkä kävelleet samalla kadulla, katselleet samoja
ikkunoita ja ajatelleet vanhaa isäänsä.
Pastori siellä kotona oli puhunut synnistä ja vaaroista. Ei Rosberg
vaan voinut nähdä mitään sellaista, ei toista eikä toista lajia.
Tukholma näytti oikein rauhalliselta ja hyvänlaiselta. Eivätkä
ihmiset olleet niin kovinkaan hienosti puetut. Mutta kiire heillä
oli. Pienet neitoset kiitivät eteenpäin kuin västäräkit ja
kieputtivat häntäänsä. Kasvot eivät näyttäneet iloisilta.
Minkähän näköisiä hänen tyttärensä olivat?
Hän pitensi askeleitaan.
Olivatkohan he jo lähteneet kotoaan? Sepä olisi harmillista.
Hän tuli eräälle torille ja kyseli taas Brahenkatua.
Jatkaessaan matkaansa ihmetteli hän, että talot kävivät suuremmiksi,
hienommiksi ja kallisarvoisemmiksi, mutta että ihmispaljous väheni.
Kului hetkinen ennenkuin hän pääsi siihen lopputulokseen, että hän
alkoi tulla rikkaitten kaupunginosaan, jossa ei ollut pakkoa nousta
ylös näin varhain.
Ja silloin ei hän käsittänyt, mitenkä hänen tyttärensä voisivat asua
siellä.
Tosin olivat he kirjoittaneet, että he olivat vuokranneet komean
asunnon yhdessä, mutta eihän toki voinut olla mahdollista, että he
asuisivat tuollaisissa palatseissa, joissa oli marmoriseinät ja
koristettuja tammiportteja, suuria kuin tuomiokirkon ja paljon,
paljon uljaammat kuin itse lääninhallituksen talo. Mutta kaiken
tämän ohitse piti hänen kaiketi vain kulkea, tullakseen tyttäriensä
asunnolle. Ne raukat asuivat kyllä syrjäosissa, tuolla puolen
hienojen rakennuksien ja katujen, jotka olivat kolme kertaa leveämmät
valtamaantietäkin.
Sturenkatu! Olipa kummaa, miten paljon historiaa oli katujenkulmiin
ajettu.
Herra Jumala, pitäisikö hänen nyt taivaltaa koko tuo pitkä katu.
Häntä alkoi hiottaa. Hän asetti matkalaukun kadulle ja riisui
päällystakkinsa. Kenenkähän puisto tuo oli? Ihmettä, että kellään oli
varaa sellaista pitää. Kun tontit olivat niin kalliit. Varmaankin oli
se jokin kreivi, joka asui tuossa suuressa talossa keskellä puistoa
tai ehkäpä maaherra. Se kyllä sopisi.
Hän kysyi poliisilta Brahenkatua. Seuraava katu!
Hyvä. Mutta missä olivat ihmiset?
Miksi rakennettiin niin julman leveitä katuja, kun ei kukaan niillä
liikkunut?
36!
Sepä kaunis talo! Portti oli kiinni. Hän ravisteli sitä. Huiviin
puettu tyttö, joka kiirehti ohitse, kori toisessa ja kerma-astia
toisessa kädessä, sanoi:
"Pitää soittaa."
Rosberg meni portaita ylös. Kuinka siellä oli koreata. Kaidepuut
mahonkia ja ovissa himmeäksi hiottuja lasikoristeita.
Elli Rosberg, luki hän kilvestä.
Hän painoi nappia.
Nyt hän hämmästyttäisi heidät!
Hän kuuli soiton kilisevän sisällä pitkälti sen jälkeen, kun hän oli
päästänyt napin irti.
Joku läheni ovea. Hänen sydämensä alkoi tuimasti sykkiä. Avainta
väännettiin. Hän pyyhkäisi suutaan, ollakseen valmis.
Ovi aukesi ja nenäkäs tytönletukka kysyi:
"Ketä haetaan?"
Lautamies joutui hämilleen ja kului hetkinen, ennenkuin sai sanotuksi:
"Tyttäriäni, tiemmä, minun tyttöjäni Elliä ja Signeä ja Klaaraa."