Hän läksi portista ja meni kadun poikki. Sade hakkasi
rummunpärrytyksenä hänen korkeata hattuaan ja lopsutti hänen
kengissään. Hän tunsi kosteuden imeytyvän oikeaan jalkaan ja muisti
että puolipohja oli rikki ja että hän oli sillä lohkaissut sirun
konttorin lattiasta aamupäivällä. Raitiotien ratakiskolla virtasi
kaksi keltamullan väristä yhdensuuntaista jokea ja kun vaunu
kilistäen kulki ohitse, pärskäyttivät hevosenkaviot kuran kauvas
ympärille. Ja puistokäytävän lehtien läpi välppäsi sade ja roiski
hänen kasvoilleen. Ja hatusta alkoi tippua suuria raskaita pisaroita
hänen nenänsä editse.
Kun hän tuli sillalle hiljentyi sade. Hän vaivaantui kääntämään
päätään ja näki silloin että, pilvet telefoonitornin ristikkohäkin
takana olivat revenneet ja rikinkeltainen taivaanjuova loisti siitä
kapeana kuin kissan silmäterä.
Hän katsoi alas veteen. Kissan silmäterä kuvastui siinä, mutta
tummempana, syvempänä väriltään. Häntä kauhistutti; hän jatkoi
matkaansa. Hetkisen hän epäröi tietä, mutta sitten hän kääntyi
Framnäsiin päin.
Alussa loi hän arkoja katseita ympärilleen kuin olisi häntä
vainottu, mutta hetken kuluttua suoristi hän itsensä. Hän laski alas
takinkauluksensa, otti hatun päästään ja ravisti pois sadepisarat.
Hän surkeili hattua ja muisti nähneensä mustan setterikoiran nousevan
järvestä, turkki likomärkänä.
Silloin kirosi hän ajatuksiaan jälleen. Ne kääntyivät alituiseen
takaisin johonkin vettä muistuttavaan.
Hän koetti kiinnittää ajatuksiansa siihen kuinka hän koulupoikana
oli etsiskellyt mistelkukkia ja se auttoi. -- Nyt tunsi hän myöskin
metsän ja sammalen märän tuoksun ja näki joukottain kevätesikkoja ja
käenrieskoja. Hän sopersi vanhaa muistisäettä kouluajoilta:
gagéa lutéa
primula veris
kun lapset on pahoja
ne saavat vitsaa.
Hän hymyili sen väärille koroille ja taittoi kevätesikon ja pisti
napinläpeensä.
Muutaman minuutin kuluttua huomasi hän hämmästyksekseen
viheltelevänsä. Kottaraiset häntä viekottelivat tai mikä liene?
Kuinka hän saattoi? Nyt juuri ennenkuin --?
Se ei voinut olla mahdollista.
Hän kääntyi.
Aurinko paistoi todellakin jälleen. Ilma kimalteli vesipisareista,
jotka vielä putoilivat puista. Ne loistivat ja välkkyivät timanteista
ja märkä vuorenseinämä kiilsi kuin olisi se kultalevyillä lyötetty.
Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä. Tie johti tyhjänä valkoisten
koivunrunkojen lomitse. Mätänevistä, ruskeista lehtikasoista
nousi harsonkeveitä usvia. Sade oli kirvoittanut kahlehditun
kuoleman siellä alhaalla ja nyt nousi se ylös ja nuoleksi hentoja
elämänvihreitä lehviä tuolla ylhäällä. Ja silloin ne värisivät. Tai
ehkäpä se oli tuuli, joka niitä liikutteli.
Hän meni rannalle. Siellä oli sohva.
Eikö hän ollut istunut siellä kerran Hannan kanssa? Kesäyön?
Oh, ensimäistä rakkautta!
Kuumina onnesta ja toivosta olivat he olleet. Ja sitten kotimatka
metsän läpi Bellmansron sivu! Maa oli aivan lämmin silloin.
Ja nyt?
No niin, unelma oli lopussa. Kaikki muuttunut ja hävinnyt,
olemassaolo tahraantunut ja toivo kadonnut.
Mahtoikohan vedessä olla kylmä? Joutavaa! Silmänräpäys kylmää ja
sitten oli kaikki mennyttä, mennyttä sekä postimerkit että rakkaus,
mennyttä päivä ja yö, mennyttä aurinko, mutta varjot myöskin.
Ei, ei vielä. Ei siihen kiirettä. Kauvemmaksi kaupungista tuli hänen
mennä. Johonkin paikkaan, jossa oli varjokasta ja elämään väsymystä,
jossa lepät painuivat veteen päin ja jossa kaisla suojeli häntä. Ei
täällä keskellä kirkasta ilta-aurinkoa, joka houkutteli muistoja
esiin.
Hän painautui varjostoon jälleen, palellen ja kylmä hiki otsallaan.
Miksi pelkäsi hän? Koskihan kaikki vain aikaa, pitempää tai
lyhyempää. Sillä tapahtuisihan "tuo" joka tapauksessa ennemmin tai
myöhemmin. Ennättikö hän kiinnittää vielä muutamia postimerkkejä, ei
merkinnyt mitään. Toinen tekisi sen kyllä yhtä hyvin. Kuka hyvänsä
saattoi jatkaa hänen elämäntyötänsä ja ehkäpä suorittaa sen paremmin,
tunnollisemmin. Olihan sellaisiakin, jotka liimasivat postimerkkejä
oikein intohimoisesti.
Nyt kiehui varmaankin Flobergin totivesi ja hän analyseerasi,
selvitteli ja etsiskeli arvoituksia.
No niin, olihan siinä jokin tarkoitus. Olihan kuolemakin eräänlainen
analyysi, arvoituksen ratkaisu, hajaantuminen.
Suuri rupisammakko loikkasi tien yli, harmaanvihertävä ja limainen.
Sköldman hätkähti.
Nyt! Tuolla!
Hän kävi äkkiä aivan tyyneksi. Varmoin askelin meni hän alas
järvelle. Sekunnin ajan viivähti hän ja katseli vettä. Hän kuuli
keilapallojen pyörivän Djurgårdsbruninilla, näki lyijynmustan,
salaperäisen pinnan ja kuvastuvia runkoja syvällä ihan hänen
vieressään, etäämpänä viininpunaisen rantamaan auringonvalossa.
Hän astui veteen, tunsi märän kylmyyden kiitävän ylöspäin vaatteiden
alla ja paiskausi suulleen.
Hän kuuli veden loiskahtavan pään ympäri, surisevan korvissa ja
tukkivan nenää. Hän liikutti käsivarsiaan itsesäilytysvaistosta ja
levitti silmänsä nähdäkseen.
Hän tahtoi huutaa, mutta sai vettä suuhunsa, näki pikakuvan
äärettömän moninaisista tapauksista elämässään, potki jaloin
päästäkseen irti jostakin paulasta, huomasi ympärillään valkenevan ja
hengitti jälleen vapaasti.
Suoraa hänen kohdallaan leijaili kaksi pientä purppurapilveä hyvin,
hyvin korkealla; vähän matkaa hänestä uiskenteli hattu vedenpinnalla.
Hän mittasi silmillään etäisyyttä maahan ja taisteli silmänräpäyksen
epätoivoisen taistelun sisäisen elämänhalunsa kanssa. Sitten taivutti
hän päänsä alas ja antoi ruumiinsa vaipua.
Loppu -- loppu kohisi hänessä. Jälleen surisi korvissa ja rintaa
painoi.
Taivaan Jumala, mitä se oli?
Jotain pehmeätä, kauheata, hirmuista solui ylös hänen vieressään,
suuri tumma esine kohosi hiljaa aivan hänen rinnalleen -- hän potkasi
jaloillaan, päästäkseen siitä erilleen ja onnistui nousemaan pinnalle
jälleen -- hän tuijotti pelästyksissään ympärilleen -- vedenpinta
liikahti ja sieltä nousi esine tahdottomasti ja kääntyi vitkaan
kyljelleen. Hän näki suuret, punasinervät kasvot, kaksi jäykkää
lasintapaista silmää ja mustia tahmeentuneita hiusssuortuvia, kasvot
lähenivät häntä hiljaa -- kuvaamaton kauhu iski häneen ja rajusti
huitoen käsivarsillaan kohotti hän pelosta käheällä äänellä pitkän
yhtämittaisen hätähuudon ja koetti päästä takaisin rantaan. Hänestä
tuntui kuin olisi joku imeytynyt häneen kiinni, että vaatteet kävivät
lyijynraskaiksi ja että joku kuiskasi ympärillä -- loppu - loppu.
Ja kuiske kiiti ilkkuen ja kylmänä hänen päähänsä ja lamautti hänen
liikkeensä -- se ei käy päinsä -- ei koskaan -- nyt sinä kuolet --
nyt -- nyt sinä vaivut -- etkö tunne -- tuossa sait vettä suuhusi
--. Hän huitoi käsivarsillaan ja vaipui syvemmälle, vesi loiskahteli
kauvas ympärille ja hän itki ja huusi pelosta ja raivosta ja
tuskasta. Hän ei tahtonut, ei, hän ei tahtonut!
Auttakaa! Auttakaa!
Nyt tuli se jälleen! Ei, se olikin jotain kiinteätä, jota hän
tallasi. Hän kompasteli kivissä ja kaatui jälleen suulleen, mutta nyt
hän ei huutanut, sillä hän tunsi olevansa pelastettu. Hän kahlasi
maihin lepän juurten kohdalla.
Mutta nähdessään puittenrunkojen mustat varjot, heräsi hänen pelkonsa
uudelleen.
Taivaan Jumala mitä se oli? Oliko se kuolema? Oliko hän uneksinut?
Ei, olihan hän läpimärkä.
Hän vaipui leppien alle.
Oliko hän tullut hulluksi?
Taasen tuntui hänestä kuin olisi hän järvessä ja taistelisi henkensä
edestä ja että jotain kammottavaa tarttui häneen, kietoutui hänen
ympärilleen, keikkui hänen vierellään, jotain suurta, muodotonta. Hän
tunsi tuon tuntemattoman, hirvittävän pehmeän, inhottavan kosketuksen
ja tyrskähti itkuun, hysteeriseen tärisyttävään itkuun, välillä
valitellen hiljaa.
Hän loi pelästyneen katseen järvelle päin. Sitten ryntäsi hän ylös ja
juoksi -- -- -- --
Djurgårdsbrunnin luona istui mies onkimassa.
Kuullessaan hätähuudot, lennätti hän vavan sillalle ja kuunteli.
Keilapallot pyörivät, keilat kolisivat -- kahdeksan kaksikkoa! huusi
ääni.
Paljaspäinen herra juoksi sillalle.
"Onko joku hukkumaisillaan?" kysyi onkija.
Sköldman ei vastannut heti. Hän pysähtyi ja tuijotti mieheen. Sitten
alkoi hän änkyttää: "joku - jotakin -- on tuolla."
"Mitä?"
"Jotakin -- joku, joka on -- tuolla leppien luona."
Mies vihelsi ymmärtävästi ja meni ottamaan keksin, joka riippui
sillan kaidepuussa.
"Missä? Näyttäkää minulle", hän sanoi.
"Tuolla." Sköldman osotti sormellaan, mutta varoi menemästä edellä,
vaan seurasi miehen jälestä.
He olivat perillä.
"Ohoh", sanoi mies. "Nainen. Niinpä kyllä, kevätpuoleen ne nousevat
pinnalle. Tarvitaan vain hyvin vähän."
Hän tähtäsi keksillä esinettä.
Mustat suortuvat tuolla irtaantuivat.
"Tämäpä ei ole eilispäiväisiä", selitti hän ja koetti uudelleen.
Hän iski kiinni ihan keskelle.
Fuff! kuului esineestä. Se painui kokoon.
"No herra, nyt me saamme hänet."
Hän kääntyi.
Sköldman ei vastannut mitään. Hän makasi kappaleen matkan päässä
sieltä tainnoksissa.
Seuraavana päivänä istui Sköldman kalpeana ja hiljaa postikonttorissa
ja leimasi postimerkkejä, ja tämä oli hänestä suuri ja ihana
elämäntehtävä, ja kärpästensurina tuolla aurinkoisella
ikkunanruudulla kuului suloisimmalta soitolta.
"HYPPY"
Suurtilallinen laaksossa piti kestiä. Maitokehlon kokoiset kakut
pöyhistelivät pöydällä ja puuhaarikat isänmaanväreissä kuohuivat
kotipanoista.
Miehet olivat pesseet kätensä ja naisilla oli verenpunaiset huivit ja
hopeasoljet korkeilla povillaan.
Oli melua ja naurua isossatuvassa, jossa tanssittiin. Tomu kohosi
kattoon asti.
"Kenenkä kanssa Anni tanssii?" kyselivät tytöt.
"Knutin, Ulfheimin uuden rengin kanssa", vastasivat pojat.
Tytöt katselivat.
Anni oli pieni, Knut suuri ja leveäharteinen kuin muinaisajan urho.
Hei, kuinka hän tyttöä pyöritteli! Ja millaiset pohkeet hänellä oli!
Tytöt kuiskuttelivat.
Anni oli kuin kukkanen myrskyssä. Hänen jalkansa tuskin koskettivat
lattiaa, niin kannattivat häntä Knutin käsivarret, keinuvat,
voimakkaat käsivarret, jotka heilauttivat hänet ylös, niin että hän
näki pojan reippaat, hymyilevät kasvot alapuolellaan. Ja kun hän
teki tanssihypyn ja lennätti jalkansa kattoon tuntui kuin olisi hän
potkaissut parrut tieltä pois ja Anni saisi nähdä tähtien loistavan
reijästä.
He tanssivat yhteen sinä yönä.
"Nyt on Anni kiinni", sanoivat tytöt.
"Vihdoinkin!" sanoivat pojat.
Anni oli kiinni.
Sen kesän he tanssivat, Knut ja Anni. Ja syksyn ja talven. Ihmiset
ympäristöllä alkoivat puhua heistä.
Suurtilallinen sai uniset silmänsä auki.
"Mikä on tarkoitus, Anni?" hän kysyi.
"Aijomme mennä naimisiin!" vastasi tyttö.
"Ulfheimin renki ja minun tyttäreni?" Hän nauroi niinkuin vain
suurtilallinen nauraa.
Anni kalpeni.
Sinä kevännä ei tanssinut Knut eikä Anni.
Tavatessaan rakensivat he ilmalinnoja, jotka romahtivat kun he vain
käänsivät selkänsä toisilleen.
Eräänä päivänä, kun tunturivirta oli vuolainmillaan, tuli Knut
suurtilallisen luokse laaksoon.
"Tahdon tyttäresi, Ole?" hän sanoi.
"Ei ihminen aina saa mitä tahtoo!" vastasi Ole ja irvisti leveästi.
"Saapi kyllä, kun vaan lujasti tahtoo."
"Niin, mutta minäpä en tahdo", sanoi Ole. "Anni saa suurtilallisen
pojan Otasta. Hän on rikas, hän. Sinä olet vain renki. Ei sinulla ole
taloa eikä lehmää."
"Ei, mutta minulla on kaksi vahvaa käsivartta. Suostutko odottamaan,
Ole?"
"Kuinka kauvan?"
Knut mietti.
"Ota lujasti", sanoi Ole. "Se ei maksa mitään."
"Ottaisimmeko kaksi vuotta?" uskalsi Knut.
"Olkoon", vastasi Ole.
Hän tiesi että paljon voisi tapahtua sillä ajalla.
Knut ja Anni seisoivat tienhaarassa ja suutelivat hyvästiä. Ilta
oli lämmin ja punainen ja hehkui rakkautta ja auringonlaskua.
Tunturipurot helisivät kuin kultarahat pitkin auringon valaisemia
jyrkänteitä ja hävisivät laakson pimentoon.
"Sinä tulet?" kysyi Anni.
"Ole varma siitä." Hän katsoi tyttöä vilpittömästi silmiin. "Ja sinä
odotat?"
"Tottahan minä odotan."
"Tulee pitkä aika, jolloin emme toisiamme näe", sanoi Knut, "mutta
kun kerran tulen, niin tulen kuin purot ylhäältä päin."
"Minä alan kutoa kotiamme varten, niin ei aika käy pitkäksi."
"Mutta ei kyyneleitä kuteiksi!"
"Naurua, Knut. Odotanhan sinua."
He syleilivät, niin että luulivat tunturien horjuvan.
Anni näki hänen vaeltavan Ulfheimin tietä ylöspäin. Hän nousi yhä
korkeammalle, seuraten poimutteluja. Hän kävi yhä pienemmäksi, mutta
hän pääsi kukkuloille, jotka välkkyivät ilta-auringossa. Siellä hän
kääntyi ja heilahutti lakkiaan jäähyväisiksi. Hän seisoi hetkisen
hiljaa siellä ylhäällä ja katseli alas Anniin. Sitten heilahutti hän
vielä kerran lakkiaan ja katosi vuorenseinämän taakse.
Varjot lankesivat yhä syvemmin ja kylmemmin Annin ympärille. Kävi
niin omituisen hiljaiseksi hänen ympärillään, mutta sitten kuuli hän
jälleen purojen kohinan. Hän kääntyi kotiin päin ja lauloi:
Jos tulee päivä kylmä
ja päivä valoton,
niin kerran kevät koittaa
ja taivas kirkas on;
ja sua minä varron ja varron vaan,
nyt vaikkakin varjot peittää maan.
Ja kerran saapi aika
sinullen, minullen,
kun aurinkoinen loistaa
lempemme polullen.
Ja sitä me kuljemme kahden niin,
ylös taivahan sinisiin auteriin.
"Minne sinä lähdet?" kysyi Ulfheimin isäntä seuraavana päivänä, kun
Knut sanoi irti renginpaikkansa.
"Aijon olla oma itseni." Knut hymyili.
"Toivotan onnea. Oletko saanut rahaa?" naurahti isäntä.
"Minä saan", Knut vastasi.
"Mitä aijot tehdä?"
"Ohoh, varonpa sitä kyllä puhumasta. Minulla on suunnitelmani. En
tahdo siitä tulevan sinun."
"Onko se niin hyvä?"
"Joka elää, niin näkee!"
Kun Knut läksi matkaan seuraavana päivänä, istui isäntä tuvan
portailla.
"Menet kait väärään suuntaan, Knut?" hän sanoi. "Ei rahoja
tuntureilla ole. Lähde alas laaksonpohjukkaan ihmisten luokse, jos
mielit tulla rikkaaksi."
"Ihmiset saavat tulla minun tyköni", vastasi Knut ja meni, minne hän
halusi.
Ennenkuin kesä oli oikein alullaan, oli Knut oppaana tuntureilla.
Päivät pääksytysten raatoi hän kuin kyntöhevonen. Unta hän ei
koskaan saanut. Oli vaan käveltävä ylös ja alas, alas ja ylös.
Tuli upporikkaita englantilaisia ajaen ja ratsastaen, mukanaan
valokuvauskoneita kuin kokonaisia vuoria. Saksalaisia, tanskalaisia,
ruotsalaisia ja norjalaisia, löysipä vielä jokunen ranskalainenkin
tien tänne. Kaikki halusivat maan korkeimmalle tunturille.
Knut sai melkeinpä eräänlaisen erikoisoikeuden opastamiseen. Hän
ponnisti niin monta kertaa ylös ja alas, että tunturiin muodostui
kapea polku. Kaikki olivat hirmuisesti ihastuneet häneen. Hän oli
mies, johon sopi luottaa ja jolla oli oivalliset hartiat, jotka
pelastivat repun toisensa jälkeen läähättäviltä matkamiehiltä. Jos
hänen jälkiään seurasi, niin ei milloinkaan jalka luiskahtanut. Ja
tuulessa ja tuiskussa oli hän valmis lähtemään. Kun muut oppaat
istuivat ja ruikuttelivat ilmaa, veti Knut kengät jalkoihinsa,
lohdutti matkailijoita sillä, että tunturilla voipi olla yllätyksiä
varalta -- niin, ja yllätyksiä tulikin. Sade saattoi äkkiä lakata,
pilvet hajaantua ja aurinko loistaa ihanan lämpimästi sokerin
valkeisiin avaruuksiin.
Silloin ilostuivat matkailijat ja korottivat opastajan taksaa.
Sitä vastaan ei Knutilla mitään ollut ja se kiihotti häntä
hellittämättä jatkamaan.
Kun kesä rupesi lähenemään loppuaan, alkoivat matkailijat vähetä.
Mutta Knut piti puoliaan kauvemmin kuin toiset oppaat. Vielä
myöhään syksylläkin, kun koivut jo aikaa sitten olivat pudottaneet
ruosteenpunaiset ja hallankeltaiset lehtensä, opasti hän korkeimmalle
tunturille.
Kun lumi tuli, laski Knut yhteen yhdeksänsataa kolmekymmentä kruunua.
Siinä oli hänellä rahaa. Hän tunsi olevansa ylpeä kuin kuningas.
Hän taisteli ankaraa kiusausta vastaan lähteä laaksoon etsimään
Annia, levittääkseen hänen eteensä aarteensa, mutta hän voitti
kiusauksen.
Sen sijaan alkoi hän kaataa hirsiä ja kuljettaa niitä ylös
tunturille. Yksin, jättiläisvoimaisena, laahasi hän raskaita tukkeja
lumella, yksitellen, väsymättömänä ja sitkeänä, kantoi niitä
jyrkänteitä ylös huojuvin polvin, kantoi niitä hartioilla, niinkuin
Atlas muinoin maapalloa. Ylös piti hänen päästä. Se oli hänelle
taistelua. Lumimyrskyt piiskasivat häntä toisinaan hengettömäksi ja
jääsirut polttivat hänen kasvojaan, mutta mikään ei häntä hillinnyt,
jos milloin hänessä heräsi heikko epäily, tappoi hän sen heti
ajattelemalla Annia.
Hänen tähtensä hän kantoi. Hänen tähtensä hän taisteli.
Hirsi nousi hirrelle. Sukkelaan se ei käynyt, mutta kasa kasvoi.
Toisinaan kun hän uutta toi, oli koko kasa hautaantunut lumen alle.
Silloin saattoi hän joskus kuvitella, ettei hän ollutkaan mitään
tehnyt, vaan että hän oli ihan ensi alulla. Mutta kun hän sitten otti
lapion ja lapioitsi itsensä hirsien luokse ja näki niiden loistavan
voinkeltaisina ja maukkaina lumessa, luikkasi hän ilosta. Ja silloin
hänestä tuntui, että hän oli oikealla paikalla. Ylhäällä tunturilla.
Kevään tullessa alkoi hän rakentaa. Hän kaivautui niin alas, että
hän tunsi itse vuoren allaan. Sitten liitti hän hirsilinnoituksensa
kokoon lujiin liitoksiin, jotta se kestäisi kamppailla myrskyjen
kanssa siellä ylhäällä.
Se oli verraton riemun yö, kun hän ensi kerran saattoi nukkua oman
katon alla tunturilla. Rikkaammaksi ei hän koskaan luullut tulevansa.
Oli kylliksi, että hänellä oli jokin suoja itselleen ja niille
toisille, jotka tulivat kesän mukana.
Hieno ei mökki ollut, mutta luja, luja niinkuin hänen oma tahtonsa.
Matalakattoinen se oli, mutta suorana siellä saattoi seistä, eikä
enempää tarvittukaan. Ken tahtoi korkeampaa kattoa, hänen tarvitsi
vain mennä nurkkien ulkopuolelle. Siellä oli hyvää tilaa, sekä
korkeutta että leveyttä. Sillä vaikka hän olisi pannut tupansa miten
korkealle vain, pysyi taivaankatto yhtä kaukana.
Tuvassa oli kylmä ja vetoista nukkua, tunsi Knut. Kokonaisia
jäkälä- ja sammalsylyyksiä kantoi hän alhaalta metsästä tilkitäkseen
hirsien väliset rakoset. Se auttoi. Mutta toinen tarve synnytti
toisen. Hänen täytyi saada takka, oikein komea avonainen liesi, jossa
matkailijat voisivat kuivata kenkiään ja vaatteitaan ja jonka ääreen
voisi asettua lepäämään, kun vilutti.
Takka muurattiin ja kalkittiin.
Knut kyhäsi kokoon muutamia vuodelavoja.
Nyt on kaikki valmista. Nyt saivat he tulla.
Ja he tulivat.
Ei milloinkaan ollut niin paljon ihmisiä tullut tälle seudulle ennen.
Knut ei voinut ennättää kaikkien kanssa. Silloin keksi hän keinon
lyöttää yhteen suuren joukon yht'aikaa ja opastaa heitä korkeimmalle
tunturille.
Kaikki kiittelivät hänen tupaansa. Ja ihana se oli. Sillä tunturit
voivat olla oikullisia. Toisena päivänä aurinkoinen kesäpäivä,
toisena syöksyvä lumimyrsky. Mutta silloin ryömivät matkailijat
tupaan ja myhäilivät tyytyväisinä, kun pääsivät olemasta ulkona ja
taistelemasta tunturikauhun kanssa. He oikoilivat piirissä takan
ääressä, jossa koivupölkyt hehkuivat.
Huii! Huii! huusi myrsky ja pyrki sisälle lämmittelemään. Matkailijat
nauroivat. He oljentelivat mielihyvillään lammasnahkavällyillä.
Takkatuli lämmitti, kahvipannu porisi ja Knut kertoili historioita.
Jos myrsky kävi pitkällisemmäksi, täytyi hänen lähteä ulos ruokaa
hakemaan. Silloin meni hän alas ja ylös puolessa päivässä ja toi
hevoskuormallisen voita, olutta ja lihaa selässään. Ja silloin
hurrasivat matkailijat.
Knut tahtoi nähdä tyytyväisiä ihmisiä ympärillään. Saadessaan heidät
kauniilla ilmalla korkeimmalle tunturille oli hän joukosta iloisin
ja hän osotti alapuolella olevia huippuja jonkunlaisella ylpeydellä,
minkä kaikki soivat hänelle anteeksi.
Hänestä se oli hänen valtakuntansa.
Eikä kukaan tahtonut sitä häneltä kieltää.
Syksyn jälleen saapuessa oli Knut enemmän kuin toistavertaa
rikkaampi. Hän taisteli kovan kamppailun. Hän tahtoi niin mielellään
tavata Annin. Mutta ajatellessaan, mitä hän voisi hänelle tarjota,
häpesi hän. Kaksi vuotta hänen piti odottaa. Ja sen hän kyllä
tekisikin.
Niin tarttui hän työhön jälleen.
Hän kaatoi enemmän puita ja veti hirret ylös.
Tupa oli liian pieni, sen hän oli huomannut. Hän rakensi ylisen ja
sinne pieniä sokkeloita, töhersi toiseen sivustaan keittiön ja pani
peltitorvia kaikkiin pikku sokkeloihin, niin ettei kukaan palelisi.
Torvet hän johdatti kamiinaan, jonka oli halvalla ostanut. Sitten
alkoi ylellisyys täydellä todella. Hän osti vanhan veripunaisella
kankaalla päällystetyn vetosohvan. Sen kantoi hän toisen oppaan
kanssa majalle. Sohva asetettiin pitkälle seinälle. Sitten tuli
tuolia ja pöytiä ja astiakaappi ja porsliinia ja pöytäliinoja ja
säilykkeitä ja olutta.
"Oletteko nähneet Knutin tupaa?" kysyttiin alhaalla laaksossa. "Se on
vasta hieno."
Helluntain seutuvilla sai Knut seinäpaperit isoon huoneeseen. Hän
kattoi pitkänpöydän lumivalkealla liinalla, asetti siihen porsliinia
ja mitä talo kykeni. Sitten puki hän ylleen pyhävaatteet ja meni
tunturilta alas.
"Hyvää päivää, Anni, nyt minä tulen,"
Anni katsahti ylös kankaaltaan.
Hän itki.
"Tämä on iloa vain, Knut."
Knut nauroi.
Syleily.
Häät ja ruuat seurasivat.
Knut piteli Annia vyötäisiltä. Oli raskasta astua tunturia ylöspäin.
"Asut korkealla, Knut?"
"Kuin haukat. Olemme kohta perillä."
"Kastun", valitti Anni.
"Ne ovat kultapurojen lähteitä. Minä kannan sinut."
Hän otti Annin syliinsä.
"Olen liian raskas."
Knut muisteli hirsiä ja hymyili. Anni kumartui hänen puoleensa. Hän
oli väsynyt ja uninen. Hän kuuli Knutin sydämen lyövän voimakkaasti
ja lujasti karkean takin alla.
"Paleletko?" kysyi Knut. Hän antoi Annin hiipiä takin alle, ikäänkuin
hän olisi ollut linnunpoika, joka tarvitsi lämmittämistä.
"Täällähän on vielä talvi", valitti Anni. "Olihan meillä alhaalla
kesä."
"Odotahan, kun tullaan ylös ja lähemmäs aurinkoa. Olemme varjossa
täällä ja se on kylmempi täällä kuin muualla."
Anni vaikeni, sillä hän ajatteli kuinka monta kertaa Knut oli
kulkenut näissä varjoissa päästäkseen ylös aurinkoon. Hän täyttyi
rajattomalla rakkaudella ja kumartui Knutin puoleen ja suuteli häntä.
Sitten käveli hän itse.
"Oi, millainen pieni tupa", huudahti hän, kun olivat perillä.
"Ei se niin pieni ole kuin miltä näyttää. Ne ovat tunturit, jotka
ovat niin suuria."
Anni pujahteli sinne tänne tuvassa ja hypisteli kaikkea. Hän ravisti
vuoteitten olkityynyjä, nyppi sohvakangasta, silitti tutkistellen
liinoja, kilisteli laseja ja haisteli patoja.
Knut teki tulen takkaan.
Auringon ollessa korkealla, söivät he päivällistä.
Nyt oli Anni jälleen vahva. Hän nauroi ihastuksesta katsellessaan
ikkunasta ulos. Hän oli pelännyt heidän ponnistellessaan varjojen
läpi ylöspäin, mutta nyt oli pelko poissa. Ylhäällä oli kaikki
päivänvalkeata ja hienoa. Tunturit olivat puetut häikäisevän
valkoiseen vastakiilloitettuun pukuun. Ja jos siellä täällä löytyikin
varjoja, olivat ne sinertäviä kuin ilma, eivätkä tummanvihreitä ja
limakkaita, niinkuin nousutiellä.
"Tahdon ylemmäksi", sanoi Anni.
"Luuletko jaksavasi?"
Hän juoksi Knutin syliin. He seisoivat ylimmällä tunturilla. Huiput
loistivat keltaisina ja syvällä heidän alapuolellaan liiteli pieniä
ruusuhattaroita laaksokäytävien yli, minne sumut ja iltavarjot jo
olivat tiheästi laskeneet.
"Nyt on heillä jo yö tuolla alhaalla, Knut."
"Niin, mutta meillä on monta tuntia vielä aurinkoa. Anni, tahdotko?"
Hän tarjosi hänelle kätensä.
"Sinä olet houkka, Knut! Tanssiako täällä, pohjaton syvyys jalkaimme
alla!"
"Luota minuun. Miksemme sitä tekisi nyt kun olemme täällä ylhäällä?"
He tanssivat "hyppyä" niin että lumi pyrysi keveänä alas syvyyteen.
"Näin me tanssimme elämän vaarojen yli, Anni."
"Sinä raadoit minun tähteni; nyt on vapaus tullut."
"Ei, Anni. Vapaaksi ei kait kukaan ihminen pääse, mutta minä olen
vapaampi kuin nuo toiset tuolla alhaalla, senvuoksi että minä
raadoin... Nyt menemme kotiin."
"Kotiin?" sanoi Anni.
Knut osotti alas.
"Ihminen saapi mitä tahtoo, jos hänellä vain on luja tahto. Minä
tahdoin saada sinut ja mökin täällä ylhäällä. Nyt omistan teidät
kummatkin."
Anni punastui.
"Me kaksi yksiksemme", kuiskasi hän.
"Yksiksemmekö, ei, Anni. Kuule!"
Knut pani kätensä huutotorven tapaan suunsa eteen.
"Norja!" luikkasi hän.
He kuuntelivat. Hetkisen oli kaikki hiljaista, sitten kiiri se
takaisin idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, vyöryi ja
vastasi, kaikui ja suhisi näkyvistä ja näkymättömistä suista:
Norja -- Norja -- Norja -- Norja!
"Kotiin!" Anni kuiskasi.