Hän meni surmaamaan itsensä.
Hänellä oli ollut päätös selvillä jo kauvan aikaa. Eikä hän pitänyt
sitä salaisuutena. Hän antoi sen sopivasti pilkistää esiin muutamissa
elämänväsymystä osottavissa sanoissa toverien kesken, herättääkseen
harrastusta kohtaloonsa, ja itse nautti hän itsemurha-aikeestaan
yksinäisinä hetkinä.
Se maistui yhtä hyvältä kuin lasi punssia ja hän kuvaili
yksityiskohtia myöten, kuinka se tulisi tapahtumaan.
Oikeastaan oli päätös käynyt hänelle niin rakkaaksi, että oli
vaikeata sitä toteuttaa. Muutamia kuukausia onnistui hänen siirtää
ratkaisu toistaiseksi uskottelemalla itselleen, että hänen
täytyy jättää elämä rehellisenä miehenä, toisin sanoen maksettua
pikkuvelkansa. Suuria ei hän missään tapauksessa koskaan ennättäisi
maksaa.
Näin venytti hän asian jäänlähdöstä lähemmä lehdenpuhkeamista.
Joka päivä kävi hän katselemassa kevätvihreyttä Kungsträdgårdissa.
Jota vaaleampina ja vihreämpinä ja laajempina lehväkuvut levisivät,
sitä synkemmäksi kävi hänen mielensä. Versovan elämän ja hänen
peruuttamattoman päätöksensä välillä oleva vastakohta teki hänet
yhä synkemmäksi. Ja pahinta kaikesta oli, ettei hän voinut syyttää
enään mitään. Pikkuvelat olivat maksetut ja välttämättömät kirjeet
kirjoitetut. Kaikki oli selvänä. Tuntemattomaan johtava tie oli
milloin vaan sen käytettävissä, ken vain halusi poiketa sille.
Hänen täytyi siis.
Toverit alkoivat tehdä pilaa hänestä. Tarjosipa Floberg hänelle vielä
apuaankin. Se meni jo liian pitkälle. Ehkei kukaan uskonut että
hän ottaisi itseltään hengen. Saisivatpa nähdä. Kunhan odottivat
huomispäivään. Oliko hän maksanut aamiaislaskut kahvilassa? Oliko hän
pannut pöydälle Hannalle tarkoitetun kirjeen, niin että se löytyisi
huomenna, kun piika tulisi sisään herättämään. Herättämään?
Miksi piti hänen kirjoittaa Hannalle? Selittääkseen itseään ja
sanoakseen tyhmyyksiä. Tyhmyyksiä kaikkityyni! Ottiko hän todellakin
hengen itseltään tuon tyttöletukan vuoksi? Olipa hän silloin
pöllöpää, niin vanha kuin olikin. Että tytöllä oli toinenkin
rakastaja paitsi häntä ei niin kummaa ollut. Ei kyllä hänkään ollut
pysynyt niin nuhteettoman uskollisena. Hyi helkkari, kuinka kurjaa
kaikki oli!
Miksi pitikään hänen nostaa sellaista rymyä, kun hän yllätti Hannan.
Hänellä ei ollut mitään hienoa käytöstä.
Tulisiko Hanna murheelliseksi? Itkisikö hän lukiessaan hänen
lopustaan?
Toinen sai kait lohduttaa häntä ja niin oli se asia ohitse. Kaikki
oli ohitse huomenna. Kaikkityyni. Hän itse myöskin. Oliko se
todellakin tarpeellista?
Voisihan hän mennä Flobergin luokse katsomaan hänen analyysejään.
Siellä oli aina saatavissa totivettä. Jalat olivat märät eikä hänellä
ollut kalosseja. Lämmintä totia -- olisipa se sentään. Muuten hän
ehkä saisi nuhaa -- huomenna.
Mitäs minä siitä "huomisesta"? Eihän sitä tulekaan. Ei ainakaan
minulle. Jumala, miten ryöpyttää alas. Enkelit tuolla ylhäällä
itkeä tillittävät varmaankin minun tähteni. Täytynee mennä johonkin
porttiin hetkiseksi.
-- Miksi piti minun lörpötellä palvelustytön kanssa? Vanha Aatami!
Nyt juoksee hän kadun poikki. Mustat sukat -- kyllä kiitoksia.
Nostiko hän sateen tähden vai --? No, yhdentekevää.
Kuka tässä talossa asuu? Ehkäpä joku tuttu, joku, jonka kanssa
olen tullut sinuksi jossakin juhlassa ja jota en koskaan sitten
ole nähnyt. Mitähän jos hän tietäisi herrasmiehen seisovan täällä
alhaalla portissa, herrasmiehen, joka -- no, onpa se naurettavaa --
pitääkö minun pelätä kastumista, minun, joka -- --?
Meninhän vain sisälle sytyttääkseni sikaarin. Varmasti niin tein.
Eikä tulitikkuja! Herra armahtakoon! Millaista kurjuutta! Samapa tuo,
vaikka viskaan sikaarin pois. Hyvin tähdätty. Keskelle katuojaa.
Flobergin hieno havanna purjehtimassa katuojassa. Näkisipä hän sen.
Silloin saisi hän kiukusta halvauksen sellaista tuhlausta nähdessään.
Ettei nyt voi lakata satamasta! Kastunhan läpimäräksi ja siihen ei
minulla ole ollenkaan halua, ennenkuin se on tarpeellista.
Minä purjehdin kait jonkun ajan kuluttua niinkuin sikaari. Ja Floberg
kutsuu sitä tietysti tuhlaavaisuudeksi. Minähän olen vain puoliksi
poltettu, minäkin. Vaikka en minä tosin ole mikään havanna, jollen
mahdollisesti Skinnarvikista.
Sinua käy sääliksi, Sköldman!
Niinpä niin.
Onpa surkeata seistä itkemässä itseään.
Voithan olla surmaamatta itsesi? Ei, minun täytyy, täytyy. Sitä ei
voi siirtää kauvemmaksi. Minun täytyy. Mitä Hanna muuten ajattelisi
ja sanoisi ja toverit? Ja sitten saisin jatkaa postimerkkien
liimausta? Minä en kestä sitä.
Istua koko ikänsä postimerkkiä liimaamassa? Ja sitä varten piti minun
oppia oratio obliqua ja Cannaen taistelu ja pyhä allianssi.
Mitä pyhä allianssi oikeastaan oli? Totisesti muistanko minä sitä.
Mitä minulla on sen kanssa tekemistä nyt? Tyhmyyksiä, verukkeita.
Pelkäänkö?