Ukko loisti kuin aurinko. Hän puhui ja nauroi ja puristi käsiä, joita
hänelle tutut ja tuntemattomat joka taholta ojensivat.
Suuri, valtava ihmisonnen virta kävi salin läpi. Ukko nousi seisomaan
ja yritti puhua, mutta ei voinut. Hän vain huitoi käsillään.
Joku tunkeusi hänen luokseen ja kuiskutteli.
Ukko näytti hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi sitten päätään, silitti
partaansa ja seurasi kuiskaajaa.
Eräs mies nousi puhujalavalle.
"Useitten pyynnöstä pyytää teroittaja Alin saada lausua pienen runon."
Riemu puhkesi uudelleen, nousten ja laskien kuin kellonheiluri ja
kohosi ylimmilleen, kun apostoli astui puhujalavalle. Sitten vaipui
se alas laineittain ja kuoli.
Ukosta huomasi, että häneen koski seisoa yksin ja tuijottaa
kansanpaljouteen. Hänen katseensa liitivät ympäri, etsien
kiinnekohtaa. Ehkäpä löysi hän sen joukon seasta, jonkun kalpeissa
innostuneissa kasvoissa. Hän yskähti hämillään, silitti partaansa ja
alkoi.
Se oli runo vapaudesta. Siinä oli kaikkea: elämää ja verta ja
sotilastöminää ja katusulkuja ja naisten ja miesten kirkunaa.
Hän osasi runoelman. Nähtävästi ei hän sitä ensi kertaa lausunut.
Hän pani painoa merkitsevimmille paikoille ja kohotti ääntään niin
että seinät tärähtelivät. Hänen käsivartensa pyrkivät ylös sanojen
tueksi ja hän polki runojalkoja lattiaan. Hän tunsi runon sisällyksen
ja lämpeni sen suurista sanoista; silmät loistivat haaveilua ja
hurjuutta, kasvot paistoivat kuin kirkastettuina ja viimeisessä
värsyssä ei hän enään voinut käsivarsiaan pidättää, vaan ne kohosivat
ylös, kuin tahtoisi hän vedota johonkin korkeampaan. Mutta se ei
ollut mikään avunpyyntö. Hän tahtoi pikemminkin näyttää, että hän,
teroittaja, seisoi unelmainsa täyttämyksessä ja katseli ympärilleen
talossaan, omien ihmistensä joukossa. Toinen olisi ehkäpä itkenyt.
Hän seisoi siinä kuin fantasian apostoli valkein aaltoilevin parroin,
kuin ylpeä ja iloinen julistaja, että oli elämässä voittanut.
Hyvähuudot vyöryivät myrskynä. Pari vanhaa ukkoa, jotka eivät
ollenkaan näyttäneet apostoleilta, itkivät. Sedälle hurrattiin, ja
setä nyökkäili ja viittoi puhujalavalta.
Juhla oli loppunut.
Salin ovella seisoi muutamia nuorukaisia ja lasketteli kokkapuheita
ukon kustannuksella yhtä helposti kuin aina, milloin kysymyksessä on
innostus. Nuorukaiset tirskuivat ja ravistivat päätään, niin että
pitkät Heikintukat valahtivat silmille.
Ulkona sateli hiukan lunta. Juopunut mies seisoi portilla ja
selvitteli vapautta. Lumihiutale toisensa jälkeen putoeli hiljalleen
ja pysähtyi takinkäänteille, hienoimpien kunniamerkkien tavoin.
Alhaalla pohjoisella rautatientorilla värisivät kuusten myyjät:
"Ostakaa joulukuusi" -- -- -- --
-- Kolmannen kerran, kun kohtasin apostolin, tapahtui se kauniina
kevätaamuna, vuosi jälkeenpäin. Tikat nakuttelivat elämää puissa.
Minä astelin Hagaan päin.
Pitkät vaunurivit kulkivat ohitseni ja etummaisena matkasi aina
yksinään yksi, mustankiiltävällä laudalla, hienoimmassa vaunussa,
joko kukitettuna tai ilman.
Kuljin porttien ohi, jotka vievät kuolon kaupunkiin.
Järjestyttiin surusaattoon. Muutamia punaisia lippuja aukoiltiin.
Elämän veripunainen vastalause hautuumaalla.
Menin lähemmäksi.
Surusaaton kulkiessa ohitseni, erotin nimen kirstunlevyltä.
Santa ratisi askelten alla. Joku puheli puoliääneen. Tuulenhenkäys
liikutteli lippuja. Veriset kankaat tummenivat ja kultatupsut
sammuivat. Surusaatto solui puistokäytävän varjoon.