Ensikerran kun hänet näin, istui hän mallina eräässä atelierissä,
jonka ilmaa minulla oli tapanani huonontaa tupakan sauhulla.
Italialaisen posetiivinsoittajan mustanpuhuva jälkeläinen
Lasitehtaankadulta oli valmiiksi maalattu edestä ja takaa ja sivulta.
Hänen sijaansa oli saatu hoidokas Sabbatsbergistä.
Istuessaan siinä näytti hän oppilaitaan opettavalta apostolilta.
Ensimäinen vaikutus hänestä oli tukkaa, paljon tukkaa, aivan
jäänharmaata, pitkää ja vanuksista. Päälaelta valui se sekaisina
säikeinä alas ja yhtyi pitkään aaltoilevaan partaan, joka muistutti
vanhan kuusen naavaa. Otsa oli matala, kurttuinen kuin maatunut
viikuna, nenä leveä ja nuuskainen, suupielet rypyssä ja silmät --
niin, silmät olivat apostolin, täynnä suurta rohkeutta, luottamusta
ja mielikuvitusta ja kärsimystä.
Hän puhui syvällä, rosoisella, hiukan jäätyneellä äänellä.
Atelierin valossa näyttivät hänen kasvonsa päivällä kylmiltä,
kalpeankeltaisilta, kuin ensimäiset sitruunat, mutta varjossa
lämpimiltä, tumman vihertäviltä kuin öljymarjat.
Hiukan kiivas keskustelu oli sukeutumassa atelierissä. Hermotautia
poteva nainen, joka vuokrasi huoneiston toisille sillä ehdolla, että
itse saisi käyttää mallia ilmaiseksi, sanoi:
"Te ette saa käyttää sellaisia sanoja täällä! Minä kiellän teitä
siitä!"
Tämä tarkoitti mallia. Ukko oli käyttänyt voimasanaa.
Hän näytti hyvin kummastuneelta.
"Neiti rakas, suokaa minulle anteeksi. Eivät suinkaan sanat mitään
tee. En tarkoittanut mitään pahaa."
"Teidän ei tarvitse ollenkaan puhua tässä asiassa. Teidän tulee vain
istua mallina ja muuta mitään."
"Anteeksi, neiti. Mutta se oli tuo herra tuolla, joka kysyi minulta
mitä minä arvelen."
"Minä en tahdo kuulla mitään hävyttömyyksiä ja karkeuksia täällä
ylhäällä, muistakaa se!"
"En ole oppinut panemaan sanojani niin kauniisti, sen neiti
huomatkoon, mutta sen verran tiedän, että tulee vastata, jos toinen
puhuttelee."
"Vaiti! sanon minä. Tämä on minun atelierini. Minä kiellän teitä
mitään puhumasta!" huusi hän.
Ukko nousi. Apostolin silmät kiilsivät: "Ei minulle tarvitse niin
äänekkäästi puhua. Kuulen kyllä ja ymmärrän myöskin. Ja älköön neiti
luulko, että annan kohdella itseäni kuin koiraa. Minä en istu täällä
ruuan enkä asunnon tähden. Ne minä saan vaivaistalolla. Mutta minä
halusin saada hiukan kahviin ja nuuskaan, mutta voinpa kyllä olla
ilman niitä."
Syntyi hälinä. Hermotautinen vaikeroitsi ääneen ja toiset
kerääntyivät ukon ympärille ja koettivat saada häntä jäämään.
"Kiitos kiitos", sanoi ukko. "Teette hyvin kiltisti ja minä pidän
niin paljon teistä kaikista, mutta tuo --." Hän osotti, ketä
tarkoitti.
Hän otti lakkinsa ja keppinsä ja läksi. Hän oli niin kookas, että
hänen täytyi kumartua ovessa -- --
Toisen kerran näin hänet Kansantalon vihkijäisissä n:o 2.
Suuri näyttelijä oli lukenut vihkijäisrunon. Sitten soitteli
soittokunta, paremminkin hyväntahtoisesti kuin kauniisti.
Kasvot salissa alkoivat käydä kuumiksi ja punaisiksi.
Räätäli nousi lavalle ja puhui vallankumousta, puhui kaunopuheisin
juonin ja kääntein, neulanpistoksilla ja solmivin langoin ja
keinotekoisilla pysähdyksillä, jotka hän jo edeltäkäsin tiesi
täyttyvän kättentaputuksilla ja suosionosotuksilla, sillä hän tunsi
kuulijakuntansa.
"-- sillä nähkääs, nyt tulevat toiset ajat. Aamupäivän juhlassa,
tuossa hienossa vihkiäisjuhlassa -- jossa ette te enkä minä saanut
olla mukana! -- istui täällä eräs ministeri, eräs kuninkaan
luottamusmies ensi penkillä. Tiedättekö, kuka hänen vieressään
istui? Vaivaishoitolainen Sabbatsbergistä. Ja tiedättekö, mikä minua
ihmetytti, kun sen sain kuulla? Minä, joka tunsin ministerin ja
tunsin hoitolaisen? En sitä niinkään ihmetellyt, että he istuivat
vieretysten, vaikka olihan sekin kummallista, ajan merkki sekin
-- kuvitelkaappa ministeriä hännystakissa ja kunniamerkeissä ja
koristuksissa ja hänen vieressään hoitolaista -- suvutonta --
sarkavaatteissa ja puukengissä! -- hyvä! -- hyvä! -- En, mutta sitä,
että ministeri oli tarvinnut kuukauden tullakseen ministeriksi,
mutta hoitolainen seitsemän vuotta päästäkseen vaivaistaloon --
hyvä! kuulkaa! -- Siinä näette! On paljon, paljon vaikeampaa päästä
vaivaistaloon kuin päästä ministeriksi tässä maassa! -- hyvä!
hyvä! -- Kysykää Alinilta! Hän istuu tuolla sarkavaatteissaan ja
puukengissään nytkin, mutta ministeri on poissa, hän."
Alettiin kurkistella. Minäkin kumarruin eteenpäin.
Se oli apostoli atelieristä.
Hän näytti tuntuvasti tyytyväisemmältä nyt, kuin viimein tavatessamme.
Täällä hän nähtävästi ei ollut mikään koira. Ihmiset, jotka istuivat
hänen takanaan, taputtivat häntä olalle.
Ukko oli ylpeä ja onnellinen.
En kuunnellut enään räätälin puheita.
Ajattelin hermotautista naista ja arvelin, miltä hänestä tuntuisi
täällä salissa. Niinkuin voipalasesta leivinuunissa.
Soittokunta soitteli. Laulukuoro lauloi.
Sukkela herrasmies, mielenliikutuksesta hermostuneena seisoessaan
kasvot vasten joukon kasvoja, joi tyhjäksi koko vesikarahvin,
esittäessään tiliä Kansantalon taloudenhoidosta monien numeroitten
avulla, joita ei kukaan ymmärtänyt.
Hän lopetti: "Ja koska tämä on ensikerran kun kansa istuu omassa
talossaan, pyydän saada julkisesti kiittää teroittaja Alinia. Hän
lahjoitti ensimäisen perustuksen tähän taloon. Kahdeksan tuhatta
kruunua hän lahjoitti, koko omaisuutensa, jonka hän oli hionut kokoon
ja minkä turvissa hän olisi voinut elää huolettomana vanhuutensa
päivät -- kaikki lahjoitti hän tälle talolle! -- sitten meni hän
vaivaistaloon."
Rajaton riemu pääsi valloilleen. Huudettiin ja hurrattiin ja
korkeimmalle nousi riemu, kun puhuja lavalta huusi: "Kiitos setä!"