On niinkuin nyt minä laulaisin
mun viime virteni sulle;
mut tiedä en, kuinka ma kertoisin
mitä olit sa armahin mulle.
Sinä olit mun onneni rakentaja
ja mun onnettomuuteni luoja,
sinä olit minun rauhani raastaja
ja mun tuntoni tyynen tuoja.
Olit laulajan elämänlaulelma,
olit kulkurin kuoleman soitto,
hymy riemun ja kyynel tuskasta,
yön harso ja huomenkoitto.
Oi, kuinka ma voisin kertoakaan,
mitä soit, mitä et sinä suonut,
kun maljasta, mit' tulit tarjoamaan,
olen liiaksi paljo jo juonut.
Ja nyt humalapäisenä hoilailen
vai -- myrkkyjuomanko join ma?
Vähät siitä, kun virteni viimeisen
näin loppuhun laulaa voin ma.
Syntiä tehnyt.
Miks en mä kätkey säkkihin
ja tomuhun ja tuhkaan,
kun kosto raskas, ankarin
mua jumalilta uhkaa?
Miks en ma kulje korpihin
ja kadu koito siellä,
kun oon ma sielu syntisin,
jok' astuu elon tiellä?
Ja mitä tein ma onneton,
mies hourupää ja hurja,
mies mieletön ja tunnoton
ja epäkelpo, kurja:
Ma mieronkäyjä poloinen
sain lahjan jumaloilta,
sain erän suuren, suloisen
ansaitsematta noilta.
Mut tuntenut en arvoaan
ja luotani sen heitin
ja jumalilta kokonaan
näin kasvoni ma peitin.
Ja taas ma kuljen tietäni
kuin köyhin kerjäläinen;
on sammunut mun syömeni
ja tuntoni on jäinen.
On paennut mun päiväni
ja hämärtää jo ilta,
mut illan laulut ylläni
soi kalman kamalilta.
Surusta iloon.
En tiedä, mik' on sattumaa
ja mikä muuta lienee,
vaan useasti kulkijaa
tääll' outo voima vienee.
Näät korven tietä kaameaa,
kuss' surun virttä kuulin,
ma astuvani ainiaan
täss' elämässä luulin.
Mut katso: äkin korpitie,
tuo kivinen ja karu,
mun kukkatanterelle vie,
jok' kaunis on kuin taru,
miss' uinuu ujot orvokit,
nuo viehkeät ja vienot,
ja ruusut, liljat, narsissit
ja sinikellot hienot,
jotk' kaikki, kaikki kumartaa
ja hymyilee ja huojuu
ja poimijaansa odottaa
ja kiehtovaisna nuojuu,
ja jossa, päällä kukkien,
käy niiden haltijatar,
suloinen tyttö tuoksujen
ja värin valtijatar.
Hän auersiivin liitelee
ja vastahani kulkee,
mua hurmahuulin suutelee
ja sylihinsä sulkee.
ja kukkasin mun koristaa,
mun unelmilla täyttää,
maan armauden osoittaa
ja kauneuden näyttää
ja keijuen ja leijuen
mua edemmäksi johtaa,
kuss' silmä luonnon luomien
jok' ihanuuden kohtaa.
Ja kaiko ei hän tieltäni,
ei loitommaksi lennä
ja on kuin ei hän luotani
pois aikoisikaan mennä,
vaan ikipäiviks jäisi hän
luo miehen mieltymänsä,
sois hälle poven liekkivän,
sois hälle pyhimpänsä
ja korvenkäyjän keralla
hän kukkasihin hukkuis
ja mieron mies ja prinsessa
suudelmihinsa hukkuis.
Lempemme puu.
Ja jos ei kuki lempemme korkea puu
yli talven ja jos siitä kuivettuu
yks oksakin vaan,
niin katkaistaan
koko puu heti paikalla poikki.
Näet yksikin lehti jos kellastuu,
pian toistakin vartoo jo surman suu
ja ennemmin
tahi myöhemmin
kitukasvi on lempemme lehmus.
Ja tuo ei se koskaan olla saa,
ei saa, vaan tuoksuva tuoreuttaan
ja vehreyttään
yli syksyn sään
tuo olkoon tai heti kuolkoon.
Ja vaikka sen sortumus synnyttäis
ikituskan, mi rintamme pohjaan jäis,
niin: sortukohon!
Suru suurempi on
kuin kerjäävä riemu, mi huokaa!
"Olet ahne" --
"Olet ahne", sa lausuit mulle,
kun suuteloitasi join;
mut silmäsi haastoi: kulta,
mua vieläi suutele. Noin!
Ja ahneuttani välttäin
sinä juoksit luotani näin,
vaan kiiruhtaissasi erhein
sa riensit suutani päin.
Rikasta riemua.
Min' en tahdo mykkänä kulkea
ja muiden laiselta näyttää,
min' en saata suutani sulkea,
näin riemu kun rintani täyttää.
Mun täytyy tunteeni paljastaa
sanaratsujen kannettavaksi
ja rintani riemun paljastaa
koko maailmalle annettavaksi.