Mun sulosuinen Sirkkuni,
mun onnenlintuseni
pois muille maille matkasi
ja merten taakse meni.
Ja luona tyhjän pesänsä
nyt seison suruisana
ja tuudittelen sydäntä
niin kaihonkatkerana.
Oli kuudanyö.
Oli kuudanyö ja me kaksin
käsikädessä kuljettiin
meren rantamalla ja siellä
povi povehen suljettiin.
Oi, vieläkö armahin muistat
yöhetkeä herttaista?
Ma en ole ennen, en jälkeen
elänyt tuon vertaista.
Oi, muistatko kuinka me silloin
sadun lapsina liideltiin
ja kauaksi untemme maille
me miekkoset kiideltiin?
Miten tuskat ja murheet maiset
oli syömelle vennoimmat,
miten sieluihimme me saimme
sulohaaveet hennoimmat.
Miten henget valkeasiivet
meit' tiellämme palvoivat
ja taivahan tähtöset kirkkaat
joka askelta valvoivat.
Sano, jos sinä voit, mitä saattaa
yö tällainen tarkoittaa
ja voiko sen muistoa koskaan
pois povesta kartoittaa.
Ole vapaa!
En tahdo ma takoa kahletta
sun vartesi ympärille,
en haluni kaidetta rakentaa
sun povesi pyytehille.
Kuin ilmojen lintusen lentää suon
sun taivahan kannen alla
vapaana ja tahtosi ohjaksin,
maan lapsia korkeammalla.
Ja vaikka sa luotani lentäisit
ja kulkisit kaukomailla,
niin siunaisin sua sittenkin,
vaikk' oisinkin sua vailla!
Impyen huvi.
Pajupensaan luo tuli impyinen
ja siitä hän oksan taittoi
ja rallatellen ja naurellen
pajupillin tuosta hän laittoi.
Ja sitä hän soitteli _soittaakseen_
ja siin' oli kaunis ääni
ja kummaksensa tuon säveleen
sai kuullakseen koko lääni.
Mut huimapää oli impyinen:
hän soitinta liiaks' koitti
ja näin hän pillinsä pienoisen
sorasointuiseksi soitti.
Ja hän pois sen viskasi luotansa
ja -- naureli katketakseen
ja taas ihan uudesta oksasta
teki pilliä soitellakseen.
Meren taa putosi päivä.
Meren taa putosi päivä,
kohoo kuu kuparikarva,
syttyy tähdet taivahalla.
Yön suussa iloisin sulho
tarpoo tietä. Tien takana
tupa on miehen mielitietyn.
Taival taittuu. Mies totinen
hätkähtää kuin kuolon tullen:
ei tuli tuvasta tuiki!
Kullan pirtti on pimeä,
pimeät sen pihtipielet,
syden synkkä sintsin muoto.
Käänty tieltä, pois palaten
ilta synkin syömessänsä,
yö pahin povensa alla!
Tule pois!
Tule pois, tule pois, tule lohduta mua,
ma hetkestä hetkeen ikävöin sua,
sua silmin nähdä jo halaan.
Niin kallionraskas on kaipioni,
ja kaihosta sairas sydämeni
pian tuhaksi tummaksi palaa.
Tule pois, ole luonani, viihdytä mua,
kun tuskahan näin olen pakahtua
ja onneni on niin vajaa.
Sua odotan niinkuin elämää,
joka kaikkeussuurena ylleni jää,
tai niinkuin vapahtajaa!
Ero.
"Jää hyvästi", ma huokasin,
ja sydämeni vapis,
ma rauenneena vavahdin,
kun valju voima napis.
Ja silmät kiilsi kyynelin
ja puhe puuttui suusta:
ma kevatsäästä haastelin,
kun taitanut en muusta.
"Mua ällös, ällös unhota".
Näin viimein sopertelin,
kun erohetken kaihossa
ankeessa surren elin.
"Mua ällös, ällös unhota".
Nuo muistatko sä vielä,
kun maailmalla kaukana
sa kuljet, kulta, siellä?
Tovin vain.
Tovin vain sinä kiikuit polvillain,
tovin nojasit rintaani vastaan,
tovin vain sua kallista kantaa sain
kuin jumala rakkainta lastaan.
Tovin vain olit armahin mun kokonaan,
tovin kerkeän, kiiruhtavaisen,
tovin tuns' surun mies-polo tunnossaan
ilon suuren ja sunnuntaisen.
Tovin kestävät vain ilot ihmisten,
pian pyhinkin onnemme kuolee,
vain tuokion rinta on riemuinen,
mut kauan se huokaa ja huolee.
Kaunis -- kauniimpi.
Olit kaunis, kun ylpeät silmäsi löi
salamoita ja iskivät tulta;
olit kauniimpi sentään sa silloin kuin
näin kyyneleissä sun kulta.
Olit silloin siksi sa kauniimpi,
kun outoa oli tuo mulle,
ja kun toki silloin ma ymmärsin:
olin kaunein myös minä sulle!