Kesällä 1905.
"Olit laulajan elämänlaulelma,
olit kulkurin kuoleman soitto,
hymy riemun ja kyynel tuskasta,
yön harso ja huomenkoitto."
Lupauksia.
"Sua en jätä koskaan" lausuit sa
ihan syvästä syömesi pohjasta.
Sua uskon. Mut joskus jos mielesi ois
mun luotani kauaksi kaikota pois,
niin sanasi saat sinä takaisin.
Näät, ennen ma uhraan itsenikin
kuin suruhun sortuvan suon ma sun,
joka onnehen ohjasit mun.
Matkan varrella.
Miks et sinä antanut suuta,
kun aijoit sa ainakin,
ja kun minä tuota uottaa
ja uskoa uskalsin?
Miks et sinä antanut suuta
ja rauhaani rakentanut,
kun kaipion alla se aivan
oli muruiksi musertunut?
Miks et sinä antanut suuta,
kun luotasi läksin pois,
kun kuninkahaksi orjan,
mun suukkosi vihkinyt ois?