Keväällä 1905.
"Niin lähellä kuin veri sydäntäni
mua oot sa armas, enkä sinusta
voi saada enään irti itseäni,
vaikk' koittaisinkin siteet ratkoa."
1.
Oi kiitos luojan, että mieronmiesi
tok' edes unta kyllin nähdä saa,
kun ammoin tuhaks tummui toivon liesi
ja tuskaa elontaival tarjoaa.
Niin monet kerrat kurja iskut siesi
ja kesti kohtaloa kolkoimpaa,
kun lohtunaan hän kärsiessään tiesi,
ett' auvon antaa unetarten maa.
Ja kaiken myöskin hälle unet soivat,
nuo unet armaat, hienot, valoisat;
ne yksin hälle uskallusta loivat
ja väsynyttä kauas kantoivat;
ne elämän ja elinvoimat toivat,
kun -- onnenharhat nähdä antoivat.
2.
Ma palvelen sun silmiesi tulta
ja sille uhraan, sille kumarran.
Ja tulen papitar sa olet, kulta,
ja sulle polveni ma notkistan.
Ja sinä synnit synkät otat multa,
sult' anteeksantamusta odotan,
ja suusi sanoja vain varron sulta
ja niille rauhani ma rakennan.
Ja kun ma jälleen nostan katseheni,
niin olen kuningas ja kruunupää,
ja uus ja uljas on mun sydämeni,
en tunne tuskaa, kuolon ikävää,
vaan rikkauteen elonriemujeni
kaikk' kauhumuistot mustat multa jää.
3.
Ei mutta, kuule kulta, lapsukainen,
mi kätkyessä totuit nukkumaan,
sa olet ainut, pieni pikkarainen,
ja sua, sorja, tuutia ma saan.
Vaan viekas, virkku oot sa armahainen,
et nuku paljo, tuskin ollenkaan,
ja teiskaat, teutaroit ja sodit vainen
ja nenää nyrpistät sa ahkeraan.
Ja -- usko pois -- on täysi tosi mulla,
kun sulle hussalullat laulelen
ja tuskin tahdon toimehen ma tulla,
Mut en ma sentään tointa vaihda, en.
Kun hyvä vain on oikein olla sulla,
niin vähät silloin muuta muistelen.
4.
Miks vielä viivyt? Miks et etelähän
pois kiidä kiirein kaukorannan taa?
Miks vielä viivyt? Miks et etsimähän
jo lähde maata valonvalkeaa?
Sa nääthän, että syksyn hämärähän
jo verhoutuu Lapin laaja maa
ja että talven taikapimeähän
sun pesäs pieni pian katoaa.
Vai säälisitkö, sorja, surunlasta,
mi lohdun löysi liverryksissäs,
löys toivon tuikahduksen laulannasta,
mi sydämeensä helkkyi syömestäs?
Oi ällös, ällös, armas! Kuolemasta
vain varo, riemurinta, itseäs!
5.
On väärä puhe, että Boaksensa --
tuon kaunihin, mi nukkui vuoteellaan
ja unikuvin näki kultasensa,
mi lemmellensä nauroi, nauroi vaan --
luo hiipi Ruth ja painui povellensa,
soi tulihuulin hälle suukkojaan
ja kaikki ukset aukas sydämensä
ja kuumin käsin kauloi kalleintaan
ja palavana vannoi valojansa
kautt' tähtitaivahan ja meren, maan
ja -- yösen viipyi luona armahansa
ja poistui vasta aamun valkeaan.
-- Noin ei hän tehnyt! Ei, vaan majassansa
Ruth unta palvoin nauroi Boastansa.
6.
Hyvä jumala! Minne ma uuvuin nyt,
mihin itseni vietellä annoin?
Miten kauan jo allani hyllynyt
suo suuri on kaukorannoin?
Hyvä jumala! Ketä olen lempinyt
ja kelle ma kaikkeni kannoin,
kenen silmistä olen minä syttynyt,
ketä kauan ma seurata vannoin?
En tiedä, en tiedä, en aavista,
vaan yksin ma värjyn ja vaivun
ja pettymykseni painosta
alas maahan asti ma taivun
ja hiljaa hiudun ja toivosta,
erä erältä hukun ja haivun!
7.
Kuninkahansa eessä karkeloipi
Salome, itämaiden ihanin,
symbaali helisee ja harppu soipi,
kun tanssii tulisilmä suloisin.
Ja hiljaisuuden halki humajoipi
sävelten hurma vankitornihin,
min paasilattialla unelmoipi
mies idän ylevistä ylevin.
Ja säveleitä kuullen vanki havaa
kuningasunistaan ja värähtää
ja autuaana kättä vapahtavaa
ylhäältä odottaa hän pyhimpää.
Vaan Kastaja kun katsehensa avaa --
niin piilu pyövelin vain välähtää.
8.
Niin monta kertaa rinnan riemun soiden
keväisin helkkyväisin sävelin
ja juuri kuulless' ihanuutta noiden
saa sydämessä sijan surukin.
Niin monta kertaa mielen ailakoiden
ja tunnon ollen sopusointuisin,
jo luokse hiipii huolen peikot, joiden
jäljissä seuraa tuska ankarin.
Ja kesken hymyämme herttaisinta
on niinkuin lentäis peitsi povehen
ja on kuin oisi repaleina rinta
ja jähmettyisi veri suonien,
ja tätä kauhistusta kamalinta
et pääse pakoon, vältä väistäen.
9.
Ja ihanansa eessä polvillansa
Antonius viipyy. Hetket kiiruhtaa.
Vaan Cleopatra säästää suukkojansa
ja maassa maaten urho odottaa.
Ja suuri Rooma seisoo surussansa
ja huolen alla huokaa kuulu maa,
mi joka hetki vartoo vahvintansa,
miest' uljahinta, miestä korkeaa.
Mut aika kuluu. Kuningattarensa
edessä värjyy maailman mahtavin,
muut unohtain ja juopuin uniensa
uduissa elää haavehekkumin,
kun -- ruoste tahraa terät kalpojensa
ja vaipuu valtakunnat sankarin.
10.
On Isisjuhla. Kansaa tulvanansa
on kadut kaikki. Jumalattaren
kultaista kuvaa seuraa vaunuissansa
myös pyhä neitsyt, immyt Isiksen.
Timantttidiadeem' on otsallansa,
kyykäärme kiertää ympärillä sen
ja valkohuntu kätkee kasvojansa
hopeavaippa valuu varrellen.
Ja avopäin ma astun vakavana
kuin pyhyys itse, enkä kumminkaan
Isiksen vuoksi huokaa hartahana,
en miellä muiden seuraa vaunujaan.
En tunne häntä. Jumalainoana
ma papitarta pyhää palvon vaan.
11.
Suo kätes mulle, katse kaunis heitä
ja siunaukses mulle myötä suo;
on eron hetki tullut, muita teitä
mun käydä täytyy määrän oudon luo.
Mun mennä täytyy. Kulta, kyyneleitä,
joit' eron tuska silmihini tuo,
ja joit' on viljoin, en ma sulta peitä,
vapaasti vainen virratkohon nuo.
Mut kysellä sa saa et, miksi lähden
pois kauas, kauas, kauas luota sun;
on vastausta vailla suuni mun,
ma vaiti pysyn pyhimpäni tähden.
Mun mennä täytyy. Jumalien nähden
tie luota sun käy miehen murretun.
12.
Niin lähellä kuin veri sydäntäni
mua oot sa armas, enkä sinusta
voi saada enää irti itseäni,
vaikk' koittaisinkin siteet ratkoa.
En irti pääse; liki, lähelläni
oot joka hetki, joka ainoa,
kuin poltinrautamerkein sisimpäni
kuvaasi, kulta, kantaa kalleinta
Ja vannon, että haudan partahalle
se selvin piirtein siellä säilyvi,
on yhtä sees, ei peity tomun alle,
vaan aina puhtahana päilyvi,
ja, vaikka vaeltaisin tuonelalle,
se siellä vieläi mulle häilyvi.
13.
Pois kulje kauas, kulta, kallehuinen
poloisen poian luota kiirehin
ja ole vieras mulle niinkuin muinen,
kun ensi kerran sun ma kohtasin.
Sa olet riemun neiti naurusuinen,
mun tuttavain on tuska katkerin,
jost' ei voi päästä polo tuiretuinen,
jos vaikka voimaa miehen käyttikin.
Jos jäisit luokseni, niin uhrausta
kallista liian ois se sulta vaan
ja onni tuo, jot' toivot, kangastusta,
ja palkkas parhain mustin murhe maan.
Oi tähtes, kulta, tuosta aattelusta
jo sieluntuskat tulisimmat saan.
14.
Kuin kaksi kotkaa nuorta, voimakasta
me aurinkoiden luokse ennetään
ja ylös tästä maasta matalasta
planeettileikkihin me lennetään.
Ja niinkuin kaksi kaiken valtiasta
äärettömyyksissä me liidetään,
ja levähdetään lennostamme vasta,
kun kaunehimpahan me kiidetään.
Ja yllä maisen onnen, onnettuuden
ja maisten riemujen ja huolien
me aloitamme elämämme uuden
ja elämämme laulun suloisen
ja julistamme uuden jumaluuden,
ja lemmestämme armas luomme sen.
15,
Sun suustas, jota suutelin, ma halaan
nyt saada sanan selvän, totisen
ja säälin vuoks' sa totuut' älä salaa,
vaan anna haastaa halun, tuntehen.
Sa sano, eikö rakkaus, mi palaa
öin, päivin, aina pohjass' sydämen,
voi lääkitä ja lämmintänsä valaa
riemuksi rinnan sairaan, suruisen?
Ja kun se tuot' ei voi, se onko silloin
vain virvatulta, valhett' typerää,
kuin kerjäläisen onnen uni illoin,
mi aamun tullen täyttymättä jää?
Oi anna vastaus, jos taisin milloin
sua vilu-viiman tullen lämmittää.
16.
Mies erämaata matkaa. Keitahalle
on mieli hällä päästä. Jalkojaan
palava hiekka polttaa, kulkijalle
suo samum suukon tulihuuliltaan.
Ja nääntyä hän ompi tuskan alle
ja usein on hän kuolemaisillaan.
Vaan elämänä väikkyy kuolevalle
kosteikko ihanaisin erämaan.
Ja vaikka kangastust' on keitahansa,
mi askel askeleelta pakenee,
on sentään riemu hällä rinnassansa
ja sentään niinkuin mies hän taistelee
ja yhä elää keidasunistansa,
vaikk' kohti kuoloaan hän astelee.
17.
Täss' seisoo mies, ei enää nuorukainen;
ma miehen mitan täytin juuri nyt.
En horju enää, enkä vaapu vainen,
kuin usein ennen on mun täytynyt.
Ma tiedän nyt, miss' ompi onni mainen,
jot' on mun aatokseni tähdännyt
ja jota etsi maassa matkalainen,
vaikk' ennen suunnast' ei hän tietänyt.
Ma tunnen määräni, mut yksinäni
kentiesi kesken voin ma väsähtää.
Suo siis sa kätes, kulta, ystäväni
ikuinen ollos, miehen luokse jää.
Kun lähell' olet armas sydäntäni,
niin voimat saan ma jumal-jättilään.
18.
Kahleissa makaa kalvas nuorukainen
ja tuskan perkele hänt' ahdistaa,
kun kuvat hälle luo, kuink' elo mainen
on helluntaissa, suvess' suuri maa.
Mut vankityrmäss' yö on tappavainen,
ikuinen, vailla valon pisaraa,
ja miehen mielikin on yhdenlainen,
kun kahleitaan hän katkotuks' ei saa.
Ei riitä voima, jonka surut veivät,
ei kuollut kunto, mennyt miehuus; eivät
kahleensa itsestänsä katkea,
ei mustat muurit maahan ratkea,
ei uksi aukee salvan päästäjättä
ja kaitselmus ei käytä ihmekättä.