Vaikka kyllä lujaa ajettihin, nii kaks tiimaa kumminki myähästyttihi.
Vasta klo 12 yällä oltihin Pariisis Pohjoosella asemalla eli niinku ne
franskalaaset sanoovat Gaar dy Noordilla. Ei sitä oikee tiänny, koska
sitä Pariisihi tultihinkaa, ku mahtavaa kaupunkia oli ollu jo ainakin
kaks tiimaa ennenku juna toppas. Silloo me pussit ja kassit käthhen,
nytkähytettihin housuja ylemmäs ja nii astuttihin silmät tapilla
junasta ku maalaaset ainaki jotta
— Hoo-oh soo-oh, tämäkö se ny on se mailmankuulu Pariisi —
Ihmisiä oli kovasti vastas ja aiva me olimma mennä sekaasinsa ja
vähält' oli jottei me jo pyärtäny takaasi ku koko asemasali oli täynnä
aiva tavallisia suamalaasia, jokka hurrasivat ja huutivat jotta:
— Hei hei hei, Suami eläköön! — Terve tultua kaupunkihi! — Kah päivää!
Ook säki Jaakkoo tullu? — No terve miäheen, mitäs Vaasahan kuuluu? — —
Peijakas viäkhön, meni koko tämninki penkin ala, ku oli ku ei olsi
Pariisihi tullukkaa. M'otin nii noukkahani jotta huitaasin vai mahtavaa
toisella kärellä ja sanoon jotta:
— Ai dunt noo, wat jusej! — Parlee vu vai frangseeta, perttanan poijat,
ku kerran ollahan Pariisis! — Kyllähän tuata suamia saa aina puhua
kotonaki —
Me olimma tilannehet etukäthen huanehen jottei meirän trängänny muuta
ku ottaa auto ja sanua jotta:
— Hotel Reshinaa, Ryy Masagraan, anna huippia äijä!
Tämän hotellin nimen ja osoottehen m'oIimma kaverin kans
Mösjöö-Tommilalta oppinehet nii hyvi puhtaalla franskankielellä n'otta
se meni ku ittestänsä. Oli mihn' oli ja tuuli mistä tykkäs, nii ei
tarvinnu koskaa muuta ku ottaa auto ja prätistää nua sanat — sitä paree
jota pahemmin ne nenällänsä veti — nii aina tultihin n'otta plutkahti
oman hotellin ethen.
Me olimma matkasta nii väsynehiä, jotta heti ku hotellihi päästihin,
nii suaraa sänkyhy ja kuorssattihin vähä hartahasti n'otta oikee oli
aamulla nenä kipiä ja paisuksis siitä tärinästä, mutta kyllä sitte
kans oltihin friskiä poikia. Ja heti aamusta lährettihin kaupunkia
kattelemhan ja suuri se pehkana oliki. Meill' oli neljä päivää aikaa
kiärtää ja kattella ja me otimma sen asian oikee perinpohjaasesti.
Meirän veljesroikkamma kulki joka hoolas, kolus kaikki teparttaamentit.
Mutta lujalla siinä oli ja kiirusta sai pitää n'ottei tahtonu keriitä
kotia ennenkö kahreksan aikoohi aamulla. Välhin oltihin nii väsyksis
n'ottei tahtonu millää jaksaa portahia ylhä. Vahtimestarin piti usee
perästä puntata.
Kyllä täytyy sanua, jotta eri kylä s'oon se Pariisi kaiken pualesta.
Pinta-alaaki on kuulemma 78 neliökilometriä ja esikaupunkiinensa
sanothan olevan asukkahia tuas 5 miljoonaa; s'oon melkeen kaks kertaa
eneet ku koko Suames. Siitä sen arvaa mikä kihinä ja kuhina siälä
karuulla kans sitten on. Suurimpia puistokatuja sanothan bulevardiiksi
ja niitä siälä on jos kuinka pitkältä ja paljo. Saa tuntikaupalla
mennä pökkööttää samaa katua, eikä loppua näytä tulovankaan. Ei
siälä jalkapatikas jaksa pitkällekkää potkia ja sitä varte käytethän
junia, raitiovaunuja, linjaautoja, maanalaasia sähköratoja, jokka
mennä rytistäävät n'otta henkiä salpaa. Mutta pian niillä kans pääsöö
kaupungin toisesta lairasta toisehen eikä kyyttikää oo ollenkaa
tyyristä. Kovasti mukavia on n.s. »taksit» eli taksa-autot, joita siäl'
on kymmeniätuhansia. Pohjamaksu on 75 santiimia, Suamen rahas silloon
1:50 mk ja matkan mukhan kohuaa maksu aina 20 santiimilla. Sellaasella
nopialla ja mukavalla autolla saa laskettaa monia kilometriä 10 Suamen
markalla, nii jotta autolla ajelu on siälä paljo halvempaa ku meillä.
Mutta yleene tapa on jotta kuskille annethan viälä 10 prosenttia
juamarahaa.
Juamarahan käyttö onkin Pariisis niin yleestä, jottei suamalaanen esti
tahro hoksatakkaa kelle kaikille niitä lanttia pitää lykätä. Mutt' ei
tarvitte peljätä, jotta siinä skantaali tulis, kyllä ne itte kukin
pitäävät varansa ja muistavat osansa vaatia. Ottavat oikee kovillekki,
jos ei meinaa antaa. Sanua tuiskaavat jotta, mitä se on herra, maksakaa
pois vain. Kun menöö teatterihin, ravintolahan, varieteehi ja melkee
mihkä vain, nii heti lentää vastahan jokin haarahäntä ottamhan lakkia,
takkia eli sateenvarjua. Kovasti on kohtelias, kumarteloo ja hymyylöö
jotta: olkaa hyvä — ja nii viärähän herran mösää johki naulahan jotta
vinkuu. Ja poislähties tuarahan taas selkä kumaras ja vinoottaan jotta
vassokuu — ja lantit käthen!
Sitte on viälä ovenaukaasijoota ja useen niin nättiä ja koreeta
flikkoja; jokka heittäävät häntää ja kattoovat silmihin nii suloosen
korjasti jotta rahapussi tahtoo hypätä ittestänsä herran plakkarista
ja pakkaa lykkäämhän flikalle liijankin suuria rahoja. Kättä perhän
vilkutethan ja sanothan jotta:
— Tulkaa pian takaasi!
Ja moni tulookin, eikä turhaan, kunnes oppii Pariisin tavoolle.
Teatteris on erityysiä paikannäyttäjiä, eikä niistä kiittämällä pääse,
vaikka kuinka pokkaas. Markat pois vain ja koville otethankin. Jos ei
heti lykkää lanttia kourahan, nii melun nostavat jotta kaikki suu auki
kattomhan jotta:
— Mikä moukka se tua on, jok'ei hoksaa maksaa flikalle?
• Kyllä siälä kovasti palvellahan ja ollahan huamaavaasia viarahan
kukkarolle. Ja ku ulkomaalaasilla, jokka sinne ovat mekastamhan ja
rypemhän tullehet, on rahaa, nii mitäs siinä, antaa setelitukkujen
lentää, saahan niitä joka aamu pankista uusia. Ja hauskaa on. Ja
monellaasta.
Niin mä tykkäsin, jotta koko Pariisi onkin tehty ja tällätty vain
ulkomaalaasia varten. Ei ne franskalaaset itte paljokaa niis
ilonpiroos oo mukana. Ne hoitaavat vain ruljanssia ja kattoovat,
jotta ulkomaalaasill' on lystiä ja lämmintä. Kaikki nua lukemattomat
tairemuseot, palatsit, puutarhat, oopperat, varieteet, sirkukset,
tanssisalongit ja jos jonkillaaset huvi- ja ilopaikat ovat vain
ulkomaalaasia varte. Ja niin se on, jotta satojatuhansia eri
kansallisuuksia siälä kulkoo vuaret ympärinsä kattelemas ja mekastamas.
Ei oo New-Yorkki amerikkalaasille mitää, Pariisihin pitää siältäki
lähtiä ku oikee lystäällä tahrothan. Siinä sivus on sitten viälä
se siunattu »taire», jonka nimellä ja varjolla saa ja passaa tehrä
mitä tykkää. Onhan siälä Pariisis tiätysti vakavaa ja torellista
tairettaki, samoon tiärettä, mutta humpuukia ja hulinaa s'oon
pääasia. Pariisi s'oon suarahan sanojen yksinkertaasesti maallisten
mekastusten puuronsilmä. Moraali ja siveellisyys näyttää siälä olevan
herraparatkohon paljasta kuttaperkkaa. Hoitakhon kukin asiansa ja
aapiskirjansa kuinka tykkää, ei siihe viranomaaset sekaannu eikä
estettä paa. Keskellä yätäkin, ja yä se onkin Pariisis varsinaane
päivä, saa nährä iloosen seurueen kulkevan keskellä katua tanssien ja
laulaan täyttä kurkkua. Poliisi kattoo päältä, lysti loistaa senki
silmistä ja saattaa kapulallansa lyärä tahtia. Elämä hotellils on omis
huanehis yhtä vapaata. Ei siälä juuri suhriteta vaikka kymmenestä
kurkusta verethän torvet suarina ja syrämmen pohjasta Anssin-Jukkaaki
viiren aikahan aamulla.
»Herrooll' on hauskaa» — sanoo huanepalvelija, eikä verä ollenkaa
noukkaa sikkarahan, sillä se ajatteloo juamarahaa, ku herrat lähtöövät.
— Ja sit'eivät herrat ajattele.
Hotellia ön Pariisis joka toises taloos. Ei tarvitte peljätä,
jottei siälä yäsijaa saa. On niinkin suuria, jott'on tuhannen
matkustajahuanesta. Sen arvaa sanomata jotta n'oon sisustettu ja
kalustettu kaikella mahrollisella loistolla ja mukavuurella. Hinnat
on sen mukhan, mutta 20 frangin huanes on jo sellaane, johna passaa
huanonpualeesen keisarinkin käännyyllä. Pääasia huanehes näyttää
olevan mahrottoman leviät ja hyvin raurootetut sängyt, suuret
peilioviset vaatekaapit ja erityyset ja erikooset pesualtahat, joist'ei
ensikertalaane honaa mitää, ennenku kysyy. Suu siinä jää auki ja naama
sellaaseksi jotta:
— Vai nii, vai sillä lailla ja oikeeko sitä varte — —
Hotellihuanehien hinnat vaihteloovat kuinka rookaa. Voi olla kaks
samallaasta hotellia sisältä ja päältä, mutta toises maksaa pualta
enempi kaikki ku toises. Samoon on ravintoloos hinnat. Sama ruaka,
samat juamat, mutta hinnat kahta tyyrihimmät. Likööriklasi maksaa yhres
paikas 4 frangia, toises 3, kolmannes pualitoista ja koko siistis
pikkuravintolas, jok'on aivan viäres, vain 75 penniä. Yleensä juarahan
ravintoloos vain klasiittaan parempia juamia. Kyypparit on mennä päästä
sekaasin ku pohjoosmaalaaset komentaavat jotta:
— Pottu pitää jäärä pöythän!
Siinä tarvithan itte hotellin isäntä, ennenku se kumma ja summa
selviää, mitä koko putilkka maksaa. Ja sivupualehen jäävät isäntä ja
kyypit kattelemhan hulluja ulkomaalaasia, jokka maksaavat 50 frangia
munkkiheelasta, vaikka sen saa viäreesestä viinapuarista 28 frangilla.
Itte franskalaaset tilaavat vain piänen klasin halpaa viiniä, klasin
kaffia tai mehua ja katteloovat vesi kiälellä ulkomaalaasia pohatoota,
jokka heilutteloovat laskun maksos saran frangin suuria ja koreeta
seteliä.
Olo ja elo on Pariisin hianooski ravintoloos kaikista kankeesta
pöytätavoosta vapaata. Siälä näköö kunkin syävän kuinka tykkää, kynsin
hampain. Sivullisist' ei välitetä juuri mitään, paitti kaikista
hianoommis n.s. perhehotelliis. Ruaka-annokset ovat tavallisesti
nii suuria, jotta yhrestä piisaa kahrelle. Niin siälä kans yhren
portsuuna jaetahan kahrelle, kahren kolmelle j.n.e., eikä siin'oo
mitää tavatoonta, s'oon aivan yleestä. Hyviähän n'oon franskalaaset
ruakalait, mutta outoja ovat monellekki. Varsinkin harmitti meitä se,
jotta liha oli paistinakin aiva veristä. Me kuljimma ravintolasta
toisehe ja ettiimmä sellaasta, josta saisimma ruakaa suamalaasehe
laihi. Viimmee otimma ittellemmä yhren piänen ravintolan aivan
hotellimma likiltä ja rupesimma itte köökkimestariiksi. Menimmä
keittiöhön, seisoomma kaasukeittiön ääres, viisasimma ja näytimmä
kuinka meille pitää lihat paistaa. Pian ne kokit oppiivakki ja
iloosesti kokkaroottivat meille sitten parin viikon aijan. Ruakalajien
nimet oli tiätysti kaikki franskalaasia ja siin'oli aluuksi eri
klottaaminen, ennenku päästihin kärryylle.
Se keittiöhön meno sai alkunsa siitä, ku meirän Mösjöö-Tommila
mahtavuuksisnansa trossas, jotta hän kyllä ymmärtää näiren
franskalaasten räättien päälle. Sanoo jottaL
— Ku me nyt oomma kerran Pariisis, nii me tiätysti syärähän oikia
Chatobrianki, ja tilas kans.
Kun ne »satopriangit» monellaasten ruakaöljys kastettujen vihannesten
kans tuathin pöytähän, nii koreeta n'oli nährä. Mutta ku Mösjöö sitte
suuta maiskutellen veti veittellä piffin syrjästä palan, nii veri
truiskas ja raaka liha irvisti vastahan.
Ei se mitää puhunu, koitti vain pistää poskehen ja niällä. Ja me
kaverin kans tiätysti peräs. Koitettihin nirhata sitä lihanpalaa
ympärinsä, purra ja niällä ja huhtua viinillä alha. Mutta kun toistensa
päälle sitte vilkaastihin nii, nii olthin ku lahtisikoja naamasta:
veres koko truuttu. Siihen se jäi meiltä koko fiini satoprianki. Nii
julmaa ja kovasti fiiniä ku se meirän syäminen oliki, remahti siitä
lopuksi aikamoonen nauru jotta:
— Eikhän Mösjöö tilata viälä toinen satsi?
Mutta Mösjöö otti nii ittehensä jotta lähti suaraa päätä ravintolan
keittiöhön ja ku oli siälä aikansa pullikoonu, nii jo tuathin tukevat
ja hyvin paistetut suamalaaset sianlihakotletit.
— Täm'on nyt poijat »pork rotii», jottas tiärättä! — mahtavootti Mösjöö.
Muttei ne kommellukset siihe loppunhet; pahin munaus tuli lopuksi,
ku Mösjöö tilas jälkiruakaa. Me kaverin kans syäthin jotaki kräämiä
päälle, mutta Mösjöö seliitti jotta hänen vattansa ei siärä sellaasta.
Hän tahtoo »viillettyjä omenoota». Se tilas sitte jotaki »pom'ia» ja
oli syvästi loukkaapunu ku flikka toi sille — paistettuja perunan
paloja!
Omena ja peruna on kuulemma melkee samoon franskankiälellä ja meirän
Mösjöölle tuli katala mistaaki, josta s'ei kärsiny kuulla puhuttavankaa.
Me kotoonnuumma siinä hotellis nii, jotta teimmä ittellemmä aivan
oman ruakalistan, jottei tullu sekaannusta. »Voo a la Myrrha» (Myyrän
vasikanlihaa), »Kotlet a la Kolehmaine» (Kolehmaisen kotletti), »Piff a
la Peltone» (Peltosen piffi), »Potaash de la Fintupp» (Fintupin soppa),
»Omelett Finlandais» (Suamalaasten munasotku) — mutta harikot ja muut
hapankaljat tilattihin aina »a la francee».
Paljo siäl'oli Pariisis katteltavaa, monet suuret museot ja
tairekokoelmat, maailman kuuluusat puutarhat Tuileriat ja muut mahtavat
julkiset rakennukset, kuninkahalliset linnat ja yksityysten palatsit.
Muistomerkkiä ja veistokuvia jos kuinka paljo. Tarvitaas kuukausia
jos kerkiääs niitä tarkemmin syynätä. Muutamas mekki käyymmä. Se
Louvren kuuluusa museo oli niin mahrottoman suuri ja paljo huanehia,
jotta hyssytellä sai hyvällaasesti että päivänmittahan läpi pääsimmä.
Kuvatauluja, suuria ja piäniä, oli siälä satoja huanehia täynnä.
Siäl'on Italian, Hollannin, Espanjan vanhojen mestarien tauluja
sylikaupalla. Oli se kuuluusa Monna-Liisakin, joka täs joku vuasi sitte
varaastettihin mutta saatihin kumminki takaasi.
Kiärän näköönen flikka s'oon. Kattella luimisteloo kulmiensa alta jotta:
— Mitäs tykkäät pihlajanmarjoosta?
Yhrellä silmällä vain saatoon mäkin sitä silmihin kattella.
Monta suurta huanesta oli täs entises kuninkahallises linnas, josta
nyt on tehty museo, viälä siinä kunnos, kun ovat ollehet kuuluusien
kuninkahien viirennen- ja kuurennentoista Lutviikin aikana, jokka täs
samas raris huushollia ja hovia aikoonansa pitivät. Siäl'oli Lutviikin
kirjootuspöytä, pännä, sakset ja sikillit, mutta Lutviikia ittiä ei
näkyny. Kattelin sen kaunihin Maria Anttuanetin mahtavaa sänkyratia
jotta:
— Vai täs s'oon sekin Maija aikoonansa peppurehtanu? — Joo, joo, mahtuu
mahtajat maanrakhon, mutta pykningit, sängyt ja huushollikapinehet,
niinku tua Lutviikin nuuskatoosaki, tänne jäävät. Mitäs sillä sitte on
väliä, onko ihmine elääsnänsä trenkinä hakannu halkoja toiselle, vai
ähkyny rikkauttansa ja puhkunu mahtavuuttansa, komeellu, komennellu
ja kurpinnannu toisia? Kummastakaa ei oo, ei isännästä enempää ku
trengistäkää enää aivastusta jälellä.
Siälä entisten kuninkahien sänkykamaris muistuu miäleheni yhren vanhan
kreikkalaasen filosoofin lystiksensä kirjoottama juttu rikkahan ja
köyhän miähen kualemasta:
Se rikas miäs oli ollu suuri herra. Oli vippakonstiilla, vähinsä
alkaappäältä varaastamallaki ja sitte muutoon puljuttamalla saanu paljo
rahaa ja valtaa, »sivistystä» ja tiätysti ystäviä ja hännänkannattajia,
n'otta s'oli lopuuksi siinä maas aika porho. Tapatti viimme
hallittijanki ja rupes itte keisariksi. Mutta kesken kaiken tuli
kualema ja sanoo jotta:
— Nyt lährethän!
Keisari pani vasthan ja koitti seliittää jotta:
— Mull'on niin kovasti asiat levjällänsä ja viälä paljo tekemätä, jotta
min'en ny tahro oikee keriitä!
Mutta se viikatesmiäs sanoo vai jotta:
— Ne saa ny jäärä ne sellaaset — — Täs on justhin kuallu yks köyhä
suutarikin ja mun on määrä viärä teirät molemmat samalla paatilla
Tuanelan virran yli.
— Orota nyt eres hetken aikaa — tykkäs keisari — Ja joutaahan se yks
vaivaane suutari siälä paatis sen verran orottaakki, jotta mä saan
määrätä asiani, kuinka pitää olla mun jälkheni ja kuka mun tavarani saa.
— S'oon aiva turhaa! — sanoo viikatesmiäs. — Tuu pois nyt vain.
Ja ku se ruhtinas rupes panhon vasthan, nii viikatesmiäs siappas
korvista kiinni ja karjaasi jotta:
— Nyt mennähän, suutari orottaa!
Ja nii kans menthin.
Paatis istuu jo kauan sitte se suutari iloosena ja tyytyvääsenä jotta:
— Eikö jo pian lähretä.
Sitä imehteli se ruhtinas ja kysyy jotta:
— Kuinka sä nuan iloonen oot? —
Ja siitäkös suutari seliittämhän jotta:
— Pääsin nuasta vihliääsistä lestoostani, katkennehesta naskalista ja
kenkärauskoosta, hyyrynmaksosta ja kylmän kynsistä. Ilolla mä jätän
koko omaasuuteni, lestipussini sinne, viäkhön kuka tahtoo, syrämmestäni
annan — —
Kuka tiätää kuinka syvhin ajatuksihin m'olsin siinä vaipunukkaa, jos ei
se Mösjöö-Tommila olsi nykäässy käsivarresta ja sanonu jotta:
— Mitäs me näistä vanhoosta romuusta kattelemma! Lährethän me
»Punaasehen myllyhyn», siälä s'oon elämä! — —