Stettinin asemalla meill' oli pari tuntia junan lähtöhön. Juotihin
olutta, jota siälä sanothan »piiriksi», pureskeltihin knakkimakkaroota
aijan kuluksi ja oltihin kovasti saksalaasia. Tarkasti sai kattua
kapsäkkinsä perähän, jottei se lähre kävelemhän. Kyyppariaki piti ottaa
kesken kaiken korvasta kiinni ja sanua jotta:
— Totta helkutis täälä Saksas on sama kertomataulu ku muallakin
mailmas! — Kattos ny sinä kellnerin-penikka, ku nua numerot räknäthän
sormilla yhtehen, niin siitä tuloo 9:45 — eikä 11:45!
— Ooh, pardon mösjöö! — huitoo kyyppi molemmin käsin. — Anteeksi minä
en huomannu. —
— Ei mitää! Korvilles tarvittisit, mutten minäkää huomannu heti
huitaasta.
Junamatka Stettinistä Perliiniin kestää vähä yli 2 tiimaa. Junasta
nähtynä on ympäristö tasaasta laajaa kumpua, joka on kokonansa
viljeltyä; ruis, ohra, vehnä ja kaurapeltoja. Ojia ei oo, vilja
lainehtii nii kauas ku näköö. Mihnä tie kulkoo, siäl' on tiänvartehe
istutettu lehtipuita. Taloonpoikaasasunnot on tiilestä ja outua
on nährä, että saksalaasella maanviljelijällä ei oo juuri mitää
ulkohuonehia. Korkeentaan yks, john' on talli ja makasiini. Kamppehet
seisoo pihalla.
Junat ajaa siälä paljo kovempaa vauhtia ku Suames; nuan 80 km tiimas.
Mutta vaunut on huanompia ku meillä. N'oon likaasen näköösiä,
kulunehia. Vaunus käytävä ei kulje pitkipäi vaunua niinku meillä,
vaan poikkipäi. Joka vaunun kyljes on kymmenkunta ovia ja sellaases
poikkiosastos on tilaa 6 hengelle. Ovet suljethan tarkasti ennen
lähtöä, eikä pirä kurkistella oviklasista pihalle, sillä yhtäkkiä
voi tulla huiskata toinen juna vastahan ja hairata herralta pään
mennessänsä, jos ei se oo kovin lujas.
Ku Perliiniin tullahan, ajethan ainaki nuan puolituntia esikaupunkien
lävitte, jottei sitä oikee tiärä, koska on kaupunkihin tullukkaa,
ennenkuin juna toppaa ja ihmiset lähtöövät hyppäämähän. Silloo on paras
hairata eväspussinsa kainaloho ja painaa sakkihin. On niis eri hulina
näis suuren mailman asemilla. Mutta ku pussistansa pitää lujasti kiinni
eikä hätääle, niin aina sitä pärjää.
Perliinis lährettihin ensiksi ajamhan kaikki julkiset paikat. Otimma
pirssiauton, mutta jouruumma ajamhan sellaasilla körökärryyllä jotta
silmät päästä varista ja sualet pirinpärin. Ovat nii saksalaasia,
jotta kaikis vosikka-autoos käyttävät umpikummia, jokka kolistaavat
pirut irti ihmisestä, vaikka koittaas olla kuinka jumalinen. Käytihin
Brandenburger-torilla, Sieges-Allee, Sieges-Seule, monet museot,
valtiopäivätalo, ja mithän mahtavia pykninkiä kaikki olivat, mutta
lopuksi ajettihin Perliinin suurehen hianohon ulkoilmaravintolahan,
»Krollihin», Sieges-Seulen luona, siinä suuren oopperan viäres. Mösjöö
Tommila seliitti kylmästi jotta: täällä m'oon ollu ennenki.
Se oli komia puistoravintola, rautapetooni-terrassit kaunihit
istutukset, hauskat katokset riippukukkinensa. Suuri orkesteri soitteli
fiiniä musiikia ja Mösjöö-Tommila keskusteli syvällisesti kyypin kans
ruakalistasta, viiniistä ja parahista samppanja-merkiistä.
Fiiniä s'oli istuskella siälä kukkapurkkien ja kahisevan silkin
keskellä kukkaterrasilla.
Ja tyyristä.
Siältä lährettihin kattomhan Sieges-Alleen suuria marmori-veistoksia,
jokka seisoovat suaras preussilaases rivis kahrenpualen komjaa
puistokatua. Oli siinä keisarin kuvia jos jonkinlaasia, oikee kunkku
poikinensa, kaikki historiallisesti ja saksalaasesti tarkkaa tyätä.
Mutta sitte sanoo Mösjöö-Tommila jotta:
— Käyrähän ny siinä kuulus »Unter den Linden» kaffilas, johna
suamaalaaset pruukaavat istuskella. Käytihin siäläki. Se oli karulle
avonaane ravintola, johna ei ollu etuseinää ollenkaa. Karullaki oli
viälä pöytiä, johka tarjooltihin ruakaa ja juamista. Saksalaaset joivat
vain kaljaa, »piiriänsä», ja söivät nahkalaukustansa voileipiä. Saksas
on joka ihmisellä, niin miähellä ku naisella jonkillaane tuamarin
nahkalaukku aina följys, johna ne kuljettavat tavarootansa ja evähiä.
Ulkomaalaasen tuntoo heti siitä, jotta niil' ei oo nahkalaukkuja ja
ravintoloos juavat muutaki ku olutta.
— Ooooh! — huurahti Mösjöö-Tommila justihin ku mä pistin piffinpalaa
poskehe, — Quelle ce femme? — ja näytti sormella yhtä kaunista neitiä,
joka istuu pöyrän ääres toisella seinää.
— Mitäh? — kysyymmä me, jokkemma franskaa ymmärrä. —
— Oo, teitä minun rakkaat tyhmät maamieheni, jok'etta parleeraa
franseeta. Ettekö näe tualla kaunista madmuasellia?
— Tua flikkako tuala?
— Se juuri, kom sii, kom saa, ce bon! — Minä tahdon tarjota hänelle
kuahuvaa samppanjaa! — riehuu Mösjöö-Tommila. — Ette saa pahastua
veikkoset, että minä olen niin ranskalainen — —
Meirän ei tiätysti passannu panna Mösjöö-Tommilaa vastahan. Se lähretti
sanan kyypillä sille neitille, pyyti pariksi tunniksi oppahaksi
automatkalle.
Ja neiti tulikin.
Mösjöö-Tommila, joka vissihin oli entisestä tuttu neitin kans,
esitti meirät sille ja seliitti, jotta se on harvinaane kappales
Thüringenistä. Kun oli syäty ja vähä viinillä virutettu hampahia,
lährettihin taas autolla kattelemhan kaupunkia. Me istuumma kaverin
kans etupenkillä autos ja Mösjöö-Tommila keskusteli vilkkahasti neitin
kans takaistuumella. Ja aina välhin kuuluu niinku lehmä olis vetäny
takakoipensa syvästä savesta.
Viimmee mä rupesin epäälemhän, käännyn ympäri ja kysyynki jotta:
— Ettähän te vai siälä peräpenkillä pussaale? —
— Oooh, te rakkaat tyhmät maamiäheni! — huitaasi Mösjöö-Tommila. — Mitä
te ymmärrätte näistä suuren mailman tavoista!
— No pruukathan sitä meilläki silloo tällöö tärähyttää — —
— Jo on aika epeli — tykkäs kaveriki kuivilla suin ja pyhkii huuliansa.
Illalla jo lährettihin Perliinistä ja se Mösjöön opasneiti saattoo
meitä uskollisesti asemalle asti. Raskas oli eronhetki, n'otta
Mösjöö-Tommila sanooki, jotta:
— Jos ei mull' olsi niin paljo tuttuja madmuasellia Pariisis, nii mä
ottaasin tämän Freulein Thüringenin joukhoni Pariisihin asti.
Heti sitte lährettihin, ku Mösjöö-Tommila oli viälä kerran pussannu
fröökynää kärelle. Kyllä ne suuren maailman tavat on sellaasia, jotta
aiva me pakkasimma mennä sekaasinsa. Mutta oli se hyvä jotta meill'
oli se Mösjöö-Tommila joukos, jottei me aivan puuhevoosilta näyttäny
kaverin kans.
Taisi olla jo hyvästi pimiä ku Perliinistä lährettihin pikajunalla
painamhan Kölnin kautta Pariisia kohre. Ainakin tuntuuvat kaikki
tavalliset pasiseerarit kovasti väsynehiltä ja fletkuusilta ku
makuuvaunuhu kontittihin. Ja paljo meit' oliki suamalaasia samas
matkas, kokonaasta neljä makuuvaunullista. Niis' oli urheelijoota kaks
vaunullista, ja meitä joukkoho lähtenehiä sivilistiä, huutosakkia,
niinku meitä karahteerattihin, toiset kaks vaunua. Mihkä osastoho vai
päänsä pisti, nii joka paikas puhuttihin suamia, n'ott'oli aiva ku
Suames olis reissannu, sillä erootuksella vai, jotta ei ruattinsanaa
kuullu koko matkalla.
Siin oli vähä sellaasta kiirusta ja sekaasta se makuupaikkansa
ettimine, jotta Mösjöö—Tommilanki kapsäkit joutuuvat muiren ihmisten
pussien joukkohon, eikä Mösjöölle ittelle tahrottu löytää paikkaa
ollenkaa. Se ku oli nii liikutettu siitä erosta sen fröökynän kans,
jotta vaikka se olis istunu mihkä penkkihi, nii aina hetken päästä
jokin pukkas kylkehen jotta:
— Anteeksi, täs on mun paikkani!
Ja Mösjöö, jok' on rauhanmiäs ja aina kohtelias, nousi ylhä, teki
fiinin kumarruksen ja jenkkas seuraavahan osastohon.
Min' olin jo nukkunu hyvän aikaa, ku Mösjöö ummes silmin yäpaita käres
ilmestyy mun osastohoni ja kysyy jotta:
— Pardong mösjöö, voitteko sanua, herraseni, onko minun sänkyni tuotu
tänne! — Se pitäisi olla tässä junassa mukana, mutta minä en jaksa
käsittää, minne se on joutunut — — Ihmeellistä — — Mutta sehän on
Jaakkoo! Hyvä veli pelasta minut noiden Holopaisten käsistä.
— Minkä Holopaisten? —
— Herra Jumala, minä tulen hulluksi! Koko juna on täynnä Holopaisia!
— voihkii Mösjöö. — Minä olen etsinyt sänkyäni, ja mihin vain olen
tullut, joka paikas on Holopaisia. Miehiä ja naisia, kaikki ne on
Holopaisia. Tualla oli koko vaunu Holopaisia täynnä. Aina vain
sanottihin, vaikka olisin minne mennyt:
— Anteeksi, tämä kuuluu Holopaisille!
Löyrettihin se lopuksi toki Mösjöön sänkykin.
Tyytyväisenä Mösjöö oikaasi siihen ittensä ja huakaasi:
— Koko Holopaisten sukukunta on lähtenyt Suamesta liikkeelle! —
Aamulla oltihin Kölnis. Se oli paljo siistimpi ja hauskemmannäkööne
kaupunki ku Perliini, johna kaikki taloot on kolisavusta mustia ja
likaasia. Kölnis on komeeta puistokatuja, rakennukset vaihtelevia.
On ahtahia kiamurtelevia keskiaikaasia katuja, satavuatisia vanhoja
taloja, luasteri- ja kirkkoraunicota ja niiren rinnalla uurenaikaasia
loistohuviloota. Kölnin vanha tuamiokirkko oli nimensä arvoone ja
Reinin mahtava silta saksalaasen teutoonihengen puhuva ilmennys.
Franskalaasten miähitysjoukot Reininsillan molemmis päis seisovien
jättiläiskokoosten kivisten keisaripatsahien juurella näyttivät
hyttyysiltä härjän sarvis. Pari tuntia me suamalaasroikka kiärtelimmä
Kölniä suurilla autopussiilla ja kattelimma ympärinsä. Käytihin
ravintoloos pistämäs vähä sapuskoota poskehen ja olutta maaruhun ja nii
taas junahan.
Kyllä näki jott' oli tultu teollisuusmaahan. Tehtahia ja savupiippuja
joka pualella. Pelkias oli tehtahan piippuja ku honkia mettäs.
Ykstoikkooseksi se pakkas käyrä kattella sellaasia näköaloja; ei ollu
eres korttipakkaa joukos. Nälkäki rupes tulemhan eikä meirän juna
seisonu sen enempää asemilla, ku että parahiksi kerkes suklaapussin
ostaa, n'otta s'oli yhtehe aikaa oikee murheellista menua.
Franskan tullis meinas tulla tappelu. Sellaaset pikkuuset
mustapartaaset franskalaaset äijänkänttyrät meinasivat viärä meiltä
paperossit kapsäkiistä joka miäheltä. Ei olsi muka saanu tuara rajan
yli muuta ku 20 suamalaasta paperossia, ja meill oli niitä plakkarit
täynnä ja loput kapsäkiis. Siinä tuliki eri pulina ja kiälillä
puhumine, mutta loppu oli se jotta me voitimma ja pirimmä paperossimma.
Mutta kyllä siinä kans piti mekastaa ja huitoja molemmin käsin oikee
hiespäin. Ja tupakin pistää tullimiähenkin suuhu, ennenku se oikee
käsitti, mitä me meinasimma.
Sitte sitä mennä jurrattihin koko päivä kylien ja kaupunkien läpitte ja
tuumattihin vai jotta minkähänlaane se Pariisi oikee on. Lentääköhän
siälä heti flikat kaulahan — — —