Hän voimistui vähitellen.
Eräänä iltapäivänä pistäytyivät Mäki-Uotilan isäntä ja emäntä häntä
tervehtimässä.
Hän ilahtui tästä suuresti.
Isäntä istui tapansa mukaan hiljaisena paikallaan, mutta emäntä kolusi
tarkoin talon keittiön ja kammion, navetan ja aitat. Hän jutteli
kauan Lyylin kanssa keittiössä ja otti tarkan selon talon töistä ja
oloista. Lyyli kertoili hiljaisella, tyynellä äänellä. Emäntä oli jo
kylällä kuullut kerrottavan yhtä ja toista Lyylin väsymättömyydestä ja
huolellisuudesta toimissaan. Nähdessään kaiken olevan mallikelpoisessa
järjestyksessä leppyi hänen riuska luontonsa, ja hän näkyi saavan
Lyylistä aivan toisen käsityksen.
— No niin, kyllä siitä vielä hyvä tulee, virkkoi hän ystävällisesti,
nousi keittiön penkiltä, missä oli Lyylin kanssa keskustellut, ja astui
isännän kamariin.
— Saat sinä hyvän emännän, sanoi hän heti Jaakkolalle tuikeasti. — Kun
vain osaisit pitää hänet arvossa. Häntä saat, kyläläisten kertoman
mukaan, kiittää siitäkin, että vielä tuosta polvillesi kykenet. Paina
mieleesi, että pidät hänet hyvänä. Muuten minä tulen silloin tällöin
tänne komentoa johtamaan. — No, mitä sinä siinä toljotat, lisäsi hän
miehelleen tavallista leppeämmin ja kääntyessään menemään komensi
äkäisesti, ikäänkuin häveten liikutustaan:
— Nyt mennään, ukko, kas niin. Voi hyvin, Jaakkola, ja muista sanani!
Jaakkola ei voinut olla hymyilemättä veljensä surullisenlystikkäälle
kohtalolle. Mutta toiselta puolen kiusasi häntä se, että emäntä tällä
tavoin tunkeutui hänen asioihinsa. Pitäköön vain itsensä loitommalla!
Hyvän emännän!
Hänen täytyi itselleen tunnustaa, ettei Lyylin läsnäolo enää
tuskastuttanut häntä. Hän oli päinvastoin iloinen nähdessään Lyylin
hiljaisena ja lempeänä häärivän huoneessa.
Hän oli alkanut tyynesti ajatella elämäänsä ja tehdä tiliä itsensä
kanssa. Hän sai kaikessa hiljaisuudessa niellä monta karvasta palaa ja
kamppailla lujasti vanhaa, ylpeätä talonpoikaisvertansa vastaan. Se ei
tahtonut niinkään helposti taipua.
Mutta kun hän sitte loi katseensa Lyylin rauhallisiin kasvoihin ja
hänen nöyrään olentoonsa, voitti hän itsensä.
Mikä hän oli tuomitsemaan toista ihmistä!
Oliko hän itse synnitön?
Esimerkiksi hänen säännölliset kaupunki- ja kesämatkansa — olivatko ne
aina viattomia, sivutarkoituksista vapaita asiamatkoja? Hän muisteli
muuattakin retkeä: hän oli yhdessä orpanansa, Peltolan ylioppilaan
kanssa ollut Turussa juhlimassa. Mitkä juhlat ne olivat, sitä hän ei
nyt oikein muistanut, jotkut kansalliset ne mahtoivat olla, mutta
niiden päätyttyä oli heillä kahdella omat juhlansa. Ensin ravintolassa
illallinen, siinä ryypyt, siinä kahvit, konjakit, ja sitte... aamulla
asteli laitakaupungilta kaksi kalvakkaa, laimeasilmäistä nuortamiestä...
Hän ei ollut pitänyt sitä minään niin raskaana tekona silloin, hän ei
käsittänyt sillä tehneensä pahoin ja huonosti muille kuin itselleen.
Mutta nyt?
Nyt hän vasta osasi arvioida sen kehnouden ja halpuuden.
Hänen eikä suinkaan Lyylin tässä pitäisi arkailla ja hävetä. Lyylillä
oli ollut rohkeutta kaiken kadottamisen uhallakin olla rehellinen
häntä ja itseään kohtaan, mutta hän sitävastoin ei ollut kehdata
itselleenkään harha-askeleitaan tunnustaa.