Hän sai maata vuoteessa vielä monta päivää. Elinvoimat olivat hiipuneet
kuumeen kourissa. Ne palasivat hitaasti.
Hänellä oli nyt hyvää aikaa ajatella. Monet pitkät hetket hän vietti
hiljaisessa mietiskelyssä ja aprikoinnissa. Koko talo oli äänetön, väki
oli pelloilla töissä, ja Lyyli pysytteli enimmäkseen keittiössä, kun
sairas ei häntä enää paljon tarvinnut. Hän kuuli vain hänen hiljaisen
hyräilynsä ja toimekkaat askeleensa milloin keittiöstä, milloin ulkoa
pihalta.
Hän alkoi vähitellen muistella tapausten kulkua. Hän muistikin palosta
asti kaikki. Ihmeellisintä oli, ettei häntä lainkaan surettanut
metsänsä meno. Hän oli näet Mattilalta, joka kävi häntä tervehtimässä,
kuullut palon tuhonneen metsän tykkänään. Hänestä tuntui kaikki
sellainen nyt niin jonkinjoutavalta. Hän iloitsi vain siitä, että
tunsi toipuvansa, elinnesteiden päivä päivältä virkoavan suonissaan
ja sykkivän sydämessään. Elämä tuntui kuin uudelta, niin ihanalta ja
voimakkaalta, että hän melkein pelkäsi ottaa vastaan tätä kallista
lahjaa: elämää, josta oli ollut luisumaisillaan pois.
Hän ei koskaan ennen ollut huomannut lintujen laulua niin ilontäydeksi
ja tuulta, joka suhisi pihapuissa, niin virkistäväksi ja eläväksi
kuin nyt. Yksinpä hevosten hirnunta iltasin laitumella ja lehmäin
ammunta tarhassa kertoi elämästä, rakkaasta, kuohuvasta ja voimakkaasta
elämästä.
Mutta häntä ihmetytti, miksi Lyyli aina niin arkaillen ja pelokkaana
liikkui huoneessa. Mitä ihmettä? Eikö Lyyli iloinnut hänen
tervehtymisestään?
Kerran, kun Lyyli sattui olemaan kahden hänen kanssaan kamarissa, hän
ei voinut olla kysymättä syytä tähän.
Lyyli näytti säpsähtävän, painoi katseensa maahan ja sopersi:
— Iloitsenhan minä... kenties enemmän kuin kukaan muu, mutta puhutaan
siitä toiste... myöhemmin... Sinä olet vielä heikko ja voimaton, sinun
ei ole hyvä vaivata päätäsi turhilla kuvitteluilla.
Lyyli nosti katseensa, hymyili tuskaisesti ja poistui yhtä arkana ja
hiljaisena kuin oli tullutkin.
Ihmeellistä!
Hän koetti päästä selville tästä. Mitä Lyyli oikeastaan tällä kaikella
tarkotti? Tuo tuskainen hymy ja arka käytös? Jotakin piili tämän
takana, mutta mitä?
Hän pinnisti ajatuksiaan. Hän muisti selvästi, kun metsä oli alkanut
palaa. Hänhän makasi pihalla piilipuun juurella, kun äkkiä oli ruvennut
tuntumaan sieraimissa palaneen käryä. Hän oli astunut veräjälle, nähnyt
metsän yläpuolella hienon savupilven ja hätyyttänyt sammutusväkeä
paikalle. Hän oli renkeineen hurjaa vauhtia laukkauttanut metsään, oli
huhtonut ja ponnistellut. Ensimäinen sammutuslinja ei ollut pidättänyt
tulta, ei toinenkaan, kuten oli kerrottu. Sitte hän oli saanut
selkäänsä kipeän iskun ja mennyt tainnoksiin...
Mutta sitä ennen? Mitä oli tapahtunut ennen palon alkua?
Hän aprikoi ja vaivasi aivojaan.
Käsittämätön pimeys ympäröi häntä ahdistavana kuin läpipääsemätön
muuri. Hän koetti muistillaan porata siihen reikää, että edes pienikin
valon pilkahdus pääsisi tunkeutumaan tähän pimeyteen.
Hänen aivoihinsa koski kipeästi, hänestä tuntui, kuin päänsä olisi
ollut halkeamaisillaan, mutta hän ei voinut enää peräytyä pimeyteensä.
Hänen täytyi päästä perille, selvyyteen...
Vihdoin alkoi pimeys pala palalta väistyä ja totuus palata hänen
sieluunsa.
Oh, Lyylihän oli kertonut... Hyvä isä, mitä hän olikaan kertonut...
Niin, niin.
Hänen muistinsa rupesi vähitellen saamaan kaiken selville, palan
sieltä, toisen täältä, kunnes äkkiä koko totuus välähti hänen
aivoihinsa ja tunki hänen sydämeensä kuin kaksiteräinen miekka
säälittä, armotta...
Se oli totta!
Lyylihän oli Heikkilän vaimo ehkä syvemmässä merkityksessä kuin oli
oleva hänen. Kyllä hän nyt täydellisesti ymmärsi Lyylin aran käytöksen.
Kahden miehen vaimo!
Sehän oli kaunis juttu! Todella! Siirtyä sylistä toiseen, noin vain!
Kun yksi väsyy, toinen ottaa, hahahaa...
Hänen suupielensä nytkähtelivät, ja katkera nauru pusertui ilmoille.
Lyyli avasi oven ja kysyi, oliko hän jotakin vailla.
Jaakkola puserteli käsillään päätään ja huusi katkerasti:
— Olenko minä jotakin vailla — on sekin kysymys! Kaikkea, kaikkea
vailla!... Älä koske minuun, mene, mene siitä...!
Mutta kun Lyyli laski kätensä hänen otsalleen, ei hän sitä työntänyt
pois. Hän tyyntyi vähitellen sen viileästä, rauhottavasta kosketuksesta
ja tunsi itsensä niin raukeaksi, ettei olisi jaksanutkaan sitä sysätä
otsaltaan.
Aivojen ponnistus oli lamauttanut hänen voimansa, hänen korvissaan
kohisi ja hermoissaan takoi. Mutta Lyylin sydämessä asuva viileä rauha
siirtyi — niin hänestä tuntui — hänen otsaansa hivelevää kättä myöten
hitaasti, ikäänkuin tyynnyttävinä pisaroina hänen omaan sydämeensä; hän
sulki väsyneesti silmänsä ja kuuli kuin unessa, kun Lyyli hiljaisin,
varovaisin askelin liikkui huoneessa.