Syksy oli ovella.
Viimeisiä kauroja koottiin katoksen alle, ja pellot paljastuivat
vähitellen. Vaahterain lehdet vaihtoivat vihreän värinsä punervaan, ja
öisin kohisi koskessa valittavasti raskas tuuli.
* * * * *
Jaakkola oli tänään ensimäistä kertaa sairautensa jälkeen ulkosalla ja
hengitti mielihyvissään keuhkoihinsa syyskesän raikasta, kevyttä ilmaa.
Hän oli vielä heikon ja kalpean näköinen.
Lyyli käveli vaiteliaana hänen rinnallaan.
Ilma oli kuulas, taivas niin ihmeen korkealla.
Heidän edessään kiemurteli hopeisena vyönä tulvillaan oleva joki.
Kuului kosken kohinaa ja myllynkivien jyrinää. Keskellä peltoa tuprutti
höyrykone savuaan suorana patsaana tyyneen aamuilmaan, puimakone löi
tasaisesti taajaa tahtiaan ja säkit täyttyivät mehevällä viljalla.
Maantiellä, joka kierteli kapeana, keltaisena nauhana, näkyi kulkevan
kaksi ajomiestä täysine viljakuormineen myllyä kohden; he puhelivat
vuoden sadosta, ja heidän iloiset huudahduksensa kuuluivat kulkijain
korviin asti.
Kauempana, peltolakeuden takana häämötti surullisena, mustana metsä,
missä törrötti paljaita, hiiltyneitä runkoja — ne ojentuivat jäykkinä
taivasta kohden ikäänkuin mykkään rukoukseen vaipuneen ihmisen
kohotetut käsivarret...
Jaakkolaa väsytti käveleminen. He istuutuivat tien vierellä olevan
riihen portaille levähtämään.
Metsästä joen toiselta puolen kuului vimmattua ajokoiran haukuntaa; se
helisi pitkin lehtoja ja notkoja, kaikui pitkin vuoria ja harjanteita,
milloin aleten matalaksi rintaääneksi, milloin kimmastuen teräväksi,
vihlovaksi kuin hätähuuto.
— Peltolan ylioppilas ja kansakoulunopettaja siellä kai ovat
jänisjahdissa, arveli Jaakkola.
Lyyli nyökkäsi myöntävästi. Äkkiä näkyi metsän reunassa pöllähtävän
pienoinen savupilvi, laukaus pamahti ja haukunta kiihtyi hurjaksi
ulinaksi, kunnes se yhtäkkiä taukosi.
— Sattui, päätteli Jaakkola.
He istuivat vaiti, kumpikin omissa ajatuksissaan.
Lyyli katseli uneksuen etäisyyteen yli joen metsiin, joita tuli ei
ollut hävittänyt, metsiin, minne katse, saamatta selville mitä niiden
takana oli, katosi ikäänkuin hämärään yöhön. Siellä loisti suuria ja
pieniä keltaisia läikkiä tumman vihreyden keskellä, kellastuneita
koivikoita ja yksinäisiä lehtipuita totisten, vihreiden havupuiden
seassa.
— Syksy tulee! huoahti hän kuin itsekseen.
— Entä meille, virkkoi Jaakkola verkalleen ja tarttui hiljaa hänen
käteensä. — Mikä tulee meille kahdelle? Syksykö? — Ei, ei. Voitko sinä
unohtaa minun tylyyteni ja...?
Lyyli kääntyi loistavin kasvoin Jaakkolaan, ja hänen äänensä soi
pehmeänä ja luottavaisena.
— Unohtaako, tiedäthän sinä sen...
— Mutta minun täytyy selittää ja tunnustaa sinulle...
— Tiedän mitä aiot sanoa, keskeytti hänet Lyyli hiljaa ja katsahti
kostein silmin häneen. Tiedän. Kuumehoureissasi sinä pitkinä,
äänettöminä yön hetkinä kerroit sielusi salaisimmatkin ajatukset ja
vaiheet, joita minä sinun tietämättäsi ja itseni tahtomatta jouduin
kuuntelemaan. Oli ehkä väärin, että sillä tavoin pääsin tunkeutumaan
sinun elämääsi, jonka tunnen niinkuin yleensä voi toisen ihmisen elämän
tuntea, mutta en voinut olla kuuro, minähän hoidin sinua...
— Väärinkö... mitä sinä nyt. Ja sinä pidät minusta yhtäkaikki,
tällaisena kuin olen...?
Lyylin vavahteleva käsi puristi vastaukseksi hänen kättään.
— Rakas, rakas... sanoi Jaakkola syvällä vakavuudella. — Onhan
meillä sentään vielä niin paljon kaunista ja onnellista elämältä
odotettavissa, me saavutammekin sen, sillä me tunnemme ja ymmärrämme
toisemme. Me astumme elämään sellaisina kuin olemme, teeskentelemättä
ja kaunistelematta sitä, mikä mennyt on. Kevät tulee meille, jotka
olemme hapuilleet ja erehtyneet, ennenkuin olemme löytäneet toisemme.
— Kevät? Ei, se on meiltä jo ohi, mutta tyynen, vakavan onnen — sen me
luomme keskelle syksyä ja talveakin! lausui Lyyli hymyillen kyyneltensä
läpi.
He läksivät verkalleen kulkemaan syysauringon valaisemaa tietä, ja
hiljainen, hillitty onni säteili heidän silmistään.