Kalpea mies hätäisesti kyhätyillä paareilla, joita kantoivat vakavat,
juron näköiset miehet.
Lyyli tunsi päätänsä huimaavan. Hän pusersi kädellään tuskaisesti
rintaansa avatessaan oven hiljaisille tulijoille.
Miehet laskivat äänettöminä Jaakkolan vuoteelle. Lyyli valahti
tuolille sen viereen ja kuunteli tylsänä Mattilan hiljaista kertomusta
onnettomuudentapauksesta.
Lääkäri soitettiin kirkonkylästä. Hän saapui heti, tutki tarkoin
loukkaantuneen ja pudisteli päätään.
Lyyli seurasi pelokkain, kyynelettömin silmin hänen pienintäkin
ilmettään ja liikettään.
— En luule olevan hengenvaaraa. Onneksi on ainoastaan puun latva
osunut hipaisemaan, niin että selkäranka on vioittumaton. Isku on
ollut sentään siksi ankara, että hän on mennyt tainnoksiin, joka tila
kestäneekin useita tunteja. Arvelen hänen toinnuttuaan pian toipuvan,
varsinkin jos ei tule kuumetta... Mutta on sentään mahdollista,
hyvinkin mahdollista, että hän tainnoksista toinnuttuaan saa kuumeen...
aivokuumeen... Tärähdys on näet vaikuttanut luultavasti aivoihin...
Mutta uskon hänen voimakkaan ruumiinsa kestävän kaikki vaikeudet...
Olkaa levollinen — lääkäri kääntyi Lyyliin — ei tässä vaara ole niin
suuri, kuin ensi silmäyksellä näyttää. Ennen kaikkea tarvitsee sairas
hiljaisuutta ja hyvää, huolellista hoitoa...
Hän tarkasteli Lyyliä arvostelevin katsein, näytti aprikoivan jotakin
mielessään ja jatkoi sitte ikäänkuin epäröiden:
— Ehkä olisi paras toimituttaa hänet pitäjän sairaalaan. Siellä olisi
hoito taattu ja apu lähinnä... mutta tällä hetkellä hän lienee liian
heikko sinne siirrettäväksi...
Lyyli ei empinyt hetkeäkään. Nyt jos koskaan Jaakkola tarvitsi hänen
hoivaavaa kättään ja väsymätöntä silmäänsä. Mitä siitä, vaikka heidän
välinsä päivällä olivatkin jääneet epäselviksi, vaikka ne kokonaankin
katkeaisivat! Hänen paikkansa oli täällä, Jaakkolan luona.
Hän katsoi tyynesti lääkäriä silmiin ja vastasi nopeasti, lämpimän
punan peittäessä kasvojaan:
— Antakaa minun koettaa... Jos hoitajan väsymättömyys ja hellä käsi voi
jotain vaikuttaa, ei hänen pidä kuoleman.
Lääkäri hymyili ystävällisesti.
— Arvasinhan sen.
Hän antoi Lyylille vielä ohjeita ja neuvoja ja läksi, luvaten tulla
heti, kun vain soitettaisiin hänelle.
* * * * *
Lääkäri oli oikeassa.
Sairas makasi monta tuntia horroksissa, liikkumattomana. Vasta
aamupuoleen yötä hän alkoi liikahdella ja valittaa, mutisten hiljaa
sanoja, joista ei saanut selvää.
Lyyli nousi tuolilta, kastoi liinan kylmään veteen ja alkoi jäähdytellä
hänen kuumaa otsaansa. Kuume oli jo hieman noussut.
Sairas avasi silmänsä yhtäkkiä selkoselälleen ja katseli ympärilleen.
Hän ei näyttänyt tajuavan eikä ymmärtävän mitään, katse oli hämärä ja
sekava...
Seurasi pitkiä päiviä ja öitä, sairas heittelehti rauhattomana
vuoteellaan, valitti ja houraili. Tässä kävi taistelu, jossa pimeys
koetti temmata syliinsä voimakkaasti vastaan kamppailevaa ihmishenkeä.
Kumpi voittanee?
Lyyli seurasi vavisten taistelun kulkua. Nyt vasta, kun oli todella
menettämäisillään hänet, hän tunsi, kuinka syvästi oli Jaakkolaan
kiintynyt.
Mutta hän pakottautui levolliseksi. Kävi miten kävi, mietti hän, työt
on suoritettava, toimet järjestettävä! Hän suunnitteli voudin kanssa
talon hommat ja hoiti sekä sairaan että talouden.
Pari päivää takaperin oli äiti tullut hänelle avuksi.
Hän ei ollut vuorokausiin nukkunut, hän oli niin väsynyt, että silmänsä
tuskin auki pysyivät. Hän tunsi välttämättömästi tarvitsevansa hieman
unta. Huomenna lopetetaan kauranleikkuu, ja hänen on noustava varhain.
Hän laskeutui levolle. Oli iltamyöhä. Äiti istui keinutuolissa hiljaa
soudellen ja valvoi. Sairas oli tavallista levollisempi, kuume oli
laskeutunut, hän ei enää houraillut. Vain silloin tällöin pusertui
katkonainen lause hänen huuliltaan väsyneesti ja epäselvästi.
Lyyli nukkui sikeästi. Hän havahtui äkkiä, ikäänkuin joku olisi
häntä kylkeen nyhjäissyt, vilkaisi pelästyneenä kelloa, se oli viisi
aamulla. Hän kavahti nopeasti jalkeille. Huoneessa tuntui kammottavan
hiljaiselta. Ei kuulunut sairaan ääntelyä eikä äidin keinutuolin
tasaista liikahtelua.
Hän astui säikähtyneenä vuoteen luo ja kuunteli. Sairas hengitti
hiljaa, tuskin kuuluvasti.
Äiti oli nukahtanut keinutuoliinsa. Lyyli ei hennonut herättää häntä
hiipiessään varpaisillaan aamuaskareilleen. Äiti vanha oli hänkin
väsynyt liiallisesta valvomisesta.
Hän raotti tavantakaa kamarin ovea nähdäkseen, joko sairas
oli herännyt, mutta tämä näkyi hengittävän hiljaa ja makaavan
liikkumattomana.
Kello lähenteli kahdeksaa. Hän katsahti kamariin. Ei vieläkään. Mitä
kummaa?
Hän astui sisään. Äiti oli juuri herännyt, sairas nukkui yhä.
Hänet valtasi kauhea pelko. Entä jos hän ei enää herääkään...!
Hän odotti vielä muutamia tunteja. Päivä oli jo puolissa. Hän ei enää
voinut pidättäytyä, vaan soitti lääkärille.
Lääkäri saapui heti.
Tutkittuaan sairaan ja kyseltyään yhtä ja toista kuumeen kulusta hän
taputti iloisesti Lyyliä olalle.
— Kaikki vaara on ohi. Hän on vaipunut levolliseen, voimistavaan uneen,
joka on luonnollinen seuraus ankarasta, uuvuttaneesta kuumeesta. Teidän
hellää hoitoanne ja huolenpitoanne hänen on kiittäminen toipumisestaan.
— Mutta nyt teidän täytyy itse mennä levolle ja nukkua oikein
kunnollisesti, sillä te näytätte kovin rasittuneelta. Ottakaa unet
korkojen kanssa takaisin!
Lyyli hengähti helpotuksesta, ja syvä kiitollisuus tulvahti hänen
sydämeensä.
Hän ei tuntenut itseään lainkaan väsyneeksi. Kaikki vaivat, valvomiset
ja rasitukset olivat kuin poispyyhkäistyt. Hän paranee, hän paranee!
soi iloinen sävel hänen rinnassaan.
Vihdoin illalla sairas avasi silmänsä, katseli hämmästyneenä
ympärilleen ja kysyi heikolla äänellä:
— Missä minä olen ollut? Vai olenko nähnyt pahaa unta?
Lyyli, joka istui tuolilla vuoteen vieressä, vastasi hiljaa:
— Kotona olet...
Sairas katsoi terävästi Lyyliin, hänen muistinsa näytti palaavan, ja
valoisan, rauhallisen hymyn levitessä kasvoille hän sopersi väsyneesti:
— Kotona, niin... kotona.
Hän vaipui uudelleen syvään uneen.
Mutta Lyyli oli huomannut tuon hymyn häivähdyksen, hänen sydämensä
värähti liikutuksesta, ja hiljainen riemu valtasi hänen sielunsa.