Pitkiä, unettomia öitä ja raskaita, levottomia päiviä...
Hän oli käynyt araksi ja kalpeaksi. Hiljaisena ja nöyränä hän toimitti
tehtävänsä. Jaakkolan huolestuneet katseet ja kysymykset hän koetti
lyödä leikiksi.
Ei, ei häntä mikään vaivannut! Hän oli vain ehkä liiaksi rasittanut
itseään työssä. Se menee kyllä pian ohi.
Mutta se ei ottanut mennäkseen. Kaikki tuntui hänestä raskaalta ja
tukahuttavalta. Hän oli kuolemanväsynyt iltasin maata mennessään ja
aamusin noustessaan. Oli kuin hänen jaloissaan olisivat laahanneet
raskaat kahleet, näkymättömät, äänettömät, mutta kuitenkin, voi miten
raskaat!
Taivas näytti olevan niin korkealla, sielu oli siivetön ja jalka niin
syvällä maassa kiinni. Ei päässyt lentoon, ajatukset kiersivät samoja
ahtaita ratojaan...
Tästä täytyi tulla loppu, muuten meni kaikki hullusti. Hän tunsi
voimiensa päivä päivältä vähenevän ja sielunsa tylsyvän.
Mutta ennenkuin hän tohtisi astua Jaakkolan eteen, täytyisi hänen
ensiksi saada keventää sydämensä äidilleen. Hän tarvitsi toisen tukea,
uskaltaakseen panna kohtalonsa yhden heiton varaan. Äiti kyllä hänet
ymmärtäisi ja osaisi vahvistaa häntä ottamaan vastaan kohtalonsa. Sitte
hän jaksaisi ja tohtisi...
* * * * *
Hän oli heti aamuaskareensa tehtyään lähtenyt vanhaan kotiinsa.
Miten painavilta tuntuivatkaan nyt askeleet hänen noustessaan
jokitörmää ylös pihalle. Vanha ovi narahti valittavasti, ikäänkuin
moittien, että hän tuli myöhään, kovin myöhään.
Äiti istui yksin kamarissa ja luki päivän saarnaa suuresta
huonepostillasta. Muut olivat nähtävästi menneet kirkkoon. Äiti sysäsi
silmälasit otsalleen, kun tytär itkien heittäytyi hänen viereensä
sohvalle.
— Mutta rauhotuhan, lapseni. Mikä nyt hätänä? Kerro surusi minulle, se
keventää sydäntäsi.
Kun hän ujosti ja katkonaisesti oli saanut kerrotuksi salaisuutensa,
taistelunsa ja aikomuksensa, tunsi hän mielensä heti keveämmäksi.
Olihan nyt olemassa toinenkin ihminen, joka tunsi hänen taakkansa ja
tietäisi myös neuvoa ja vahvistaa häntä.
Mutta kun hän sitte loi katseensa äitiin, hän säpsähti.
Äiti istui kädet helmassa ja tuijotti neuvottomana, sekavin katsein
eteensä. Tämä kaikki oli tullut niin äkkiä hänelle, hän ei ollut
osannut tällaista aavistaakaan.
Lyyli purskahti uudelleen itkemään.
— Itke, lapsi, se keventää, virkkoi äiti hellästi ja silitteli
kurttuisella kädellään hänen hiuksiaan.
Ja sitte pitkän tovin jälkeen hiljaisella äänellä:
— Siinä se on taas, meidän veremme kirous. Isoäitisi kävi samalla
tavalla. Hänellä ei ollut voimia sitä tunnustamaan aikanaan. Mutta
hän menetti onnensa koettaessaan sitä kaikin tavoin salata, ja hänen
miehensä sai yhtäkaikki tietää totuuden vierailta ihmisiltä. Voi sitä
elämää, mikä sitte seurasi. Muistan sen vielä kuin eilisen päivän.
Lyyli katsoi kyynelettömin silmin häneen.
— Uskon olevan parasta, että ilmotat Jaakkolalle kaiken sellaisenaan
kuin se on tapahtunut.
— Niin olen itsekin ajatellut. Miten olenkaan sitä ajatellut! Mutta en
ole uskaltanut. Minulta on puuttunut rohkeutta.
— Ei, sinun pitää uskaltaa. Ajattelehan, että hän sen joskus kuitenkin
saisi tietää. Ja vaikkei saisikaan, on sinun velvollisuutesi se itse
hänelle kertoa. Uskon, että hän tyynnyttyään ja tarkemmin punnittuaan
antaa anteeksi. Onhan meillä itsekullakin syntimme ja hairahduksemme.
Hän huokasi.
— Niin, jatkoi hän vakavasti ja tyynesti, — se on sinun
velvollisuutesi. Jos hän sinusta pitää, niin antaa anteeksi. Ole
rohkea! Tiedät ainakin tekeväsi oikein. Muusta kyllä Jumala pitää
huolen.
Äiti puhui vielä paljon, mutta yksi asia oli nyt Lyylille kirkastunut:
velvollisuutensa täyttäminen.
* * * * *
Ilma oli herpaisevan lämmin. Oli varmaankin ukkonen tulossa.
Mutta Lyylin oli mieli kevyt ja askel ripeä hänen rientäessään takaisin
Jaakkolaan. Kaikki näytti hänestä nyt niin selvältä ja vääjäämättömältä,
että hän itseksensä ihmetteli, kuinka oli hetkeäkään voinut epäröidä.
Hänen pelkonsa ja taistelunsa — nekin tuntuivat niin mitättömiltä ja
arvottomilta.
Hän tunnustaa Jaakkolalle kaiken!
Se oli hänen velvollisuutensa. Muusta pitäköön huolen Jumala, ei elämä,
kuten Helena oli kirjottanut. Hän ei väisty, vaikka menettäisi onnensa,
kaikkensa.
Mutta hän ei voinut uskoa, että kohtalo olisi hänelle niin armoton.
Oliko hän ainoa syntinen! Miksi hänen pitäisi aina joutua sirpaleiden
keskelle kokoomaan yhä uudestaan muruista onneaan kokoon!
* * * * *
Pitkä, uhkaava äänettömyys.
Jaakkola istui kalpeana pöydän toisella puolella ja nojasi päätään
käsiinsä. Lyyli oli valahtanut tuolille ja tuijotti suurin, tuskaisin
silmin häneen.
— Miksi et ennemmin ole kertonut tätä, voi herra jumala, miksi et
ennemmin?
Kun Lyyli ei vastannut mitään, jatkoi hän tylysti:
— Et uskaltanutko? Pelkäsit onnen särkyvän ja tahdoit mieluummin elää
varastetulla onnella kuin olla rehellinen. Oikeassa oli todella se
ihminen, joka sanoi minua hulluksi, kun aion vaimon ottaa itselleni.
Vaimon! Ja kuka takaa, kuinka monen vaimona sinä jo...
Lyyli parkaisi kuin haavotettu jänis.
— Vaikene, jumalan tähden, vaikene! hoki hän kuivin huulin. — Minä
vakuutan sinulle...
— Sinä, sinä...! keskeytti Jaakkola käheästi, tempasi hattunsa ja
syöksyi ulos paiskaten oven rajusti kiinni.
— Älä mene ja jätä minua näin, ilman ystävällistä sanaa! vaikeroi Lyyli
särkyneellä äänellä.
* * * * *
Jaakkola istui ojanpientarella ja tirkisteli tylsänä eteensä.
Hän oli tuntikaudet harhaillut metsissä ja pelloilla kuin kuumeessa,
levottomana ja ilman päämäärää. Hän oli koettanut päästä jonkinlaiseen
ajatusten selvyyteen ja tasapainoon, mutta hän tunsi päänsä niin
hirveän tyhjäksi ja sielunsa ja ruumiinsa niin väsyneeksi, että hänen
oli mahdoton mitään selvästi ajatella.
Kuinka se oli voinut olla mahdollista? Pitikö nyt kaiken murtua ja
hajota käsiin? Hän kirosi Heikkilää, Lyyliä, vieläpä itseäänkin.
Olisipa nyt tässä se, joka tähän kaikkeen oli alkusyynä, se
luihukatseinen, liukaskielinen saarnaaja, niin niskat hän siltä nurin
vääntäisi!
Mitä enemmän hän aprikoi Lyylin kohtaloa, sitä voimakkaampina heräsivät
hänen paremmat tunteensa eloon. Hän ei oikeastaan tuntenut Lyyliä
vihaavansa. Mitäpä hän, tyttöparka, sille mahtoi? Häntä melkein
hellytti Lyylin nöyrä käytös, rohkeus ja suoruus. Olisiko hänellä
itsellään vastaavassa tilassa ja onnen menettämisen uhallakin ollut
moista uskallusta ja rehellisyyttä.
Hänellä itsellään? Hän jäi pitkäksi aikaa ajattelemaan tätä.
Niin, niin, olisiko hänellä moista rehellisyyttä ja rohkeutta?
— Oi, minä olen hullu, hullu, kun tällaisia tuumiskelen! voihkasi hän
kiusaantuneena ja takoi käsillään polttavaa otsaansa. — Mitä minun
eloni ja oloni tähän kuuluvat?
Hän syventyi katselemaan pientä peltohiirtä, joka nopeasti juosta
vilisti ojan pohjalla. Se hypähti hänen saappaalleen, ja sen soikeat,
kiiluvat silmät vilkuilivat älykkäinä hänen liikkumattomia kasvojaan.
Se nuuski ja liikahteli vikkelästi. Noin on ihminenkin avuton, ajatteli
hän, painan vain korolla, ja niin on henki mennyt. Niinpä ihmisenkin:
hän iloitsee onnestaan, mutta yhtäkkiä kolahtaakin korkeamman
olennon korkoraudat, ja pirstaleina on onni ja kylmänä makaa onnen
lyhytaikainen omistaja... Juokse siis, pieni peltohiiri, ja nauti
olostasi, niin kauan kuin kohtalosi suo. Minä en kohtaloksesi halua
tulla...
Äkkiä se säpsähti, jäykistyi, sen hento ruumis ainoastaan värähteli, se
sipsutteli saappaan vartta ja katosi pienen, heinäisen kokkareen alle...
Joelta alkoi kuulua ääniä. Hän vilkaisi sinne. Kylän poikia ja tyttöjä
näkyi olevan uimassa; he pulikoivat ja loiskuttelivat vettä toistensa
päälle, niin että ruskeat, jäntevät ruumiit vilahtelivat ja kiilsivät
auringon paisteessa.
Hän lähti astelemaan kotia kohti.
Oli tukahuttavan kuuma. Kaukainen taivaanranta häämötti kuin sakean
savun peitossa. Pilvettömältä sunnuntaitaivaalta paistoi suuri,
verenkarvainen aurinko. Puut talon ympärillä seisoivat jähmettyneinä
auringon polttavassa syleilyssä. Ei tuulen henkäystäkään.
Avaruus humisi ja soi peltolakeuden yllä kuin suuri, suunnaton
hyttysparvi, ja ilma väreili ja hehkui pieniä, pistäviä kipinöitä.
Hän arveli avarassa pirtissä olevan viileämpää ja meni sinne. Lyyli
istui siellä nurkkapenkillä, silmät vielä itkusta punaisina. Hänen
sisääntullessaan Lyyli nousi ja alkoi ääneti koota tavaroitaan koriin,
jossa niitä näkyi olevan entiseltäänkin.
Hän joi konemaisesti pöydällä olevasta kaljatuopista, vilkaisi
sivukatseella Lyylin hommaa ja sanoi hätkähtäen:
— Mitä sinä nyt teet? Pyhäpäivänä!
— Arvelin, että minun on kaiken tämän jälkeen paras lähteä äidin luo.
Lyylin ääni oli hiljainen ja vapiseva.
— Älähän... annetaan sen olla, kunnes tästä ehditään miettimään...
eihän sinun... pane tavarasi vaan entisille paikoilleen, puheli
Jaakkola neuvottomana.
— Minä luulin, että se oli sinun tahtosi, mutisi Lyyli nöyrästi ja
totteli.
Jaakkola astui pihalle.
Siellä oli varjoa suuren, tuuhean piilipuun alla. Sieltä kuului
hiljaista kuorsahtelua ja hengitystä. Hän meni sinne ja heittäytyi
pitkäkseen nurmelle. Siinä makasivat talon muutkin miehet, mikä
nukkuen, mikä torkkuen. Vanha Janne, tallimies, oli retkahtanut
selälleen, tupakkamällin roikkuessa toisesta suupielestä, ja kuorsasi
niin, että pihamaa tärisi.
Hän katseli vihreiden oksien lomitse taivaalle, huulet tiukasti
suljettuina. Hän koetti turhaan koota ajatuksiaan ja päästä johonkin
päätökseen, minkä mukaan elämänsä tästä lähtien asettaisi. Siitä
ei tullut mitään, sillä hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat niin
lamaannuksissa ja kuumuus hohkui niin sietämättömänä, että hän vastoin
tahtoaankin raukesi suloiseen horrostilaan...
— Perhanan itikat! murahti joku miehistä vihaisesti ja lyödä läiskäytti
poskeensa, nousten samassa haukotellen istumaan. — Hei, pojat, mennään
uimaan!
Toisetkin miehet heräsivät.
— Ihmisessä mahtaa olla puoliksi vettä, virkkoi toinen, — sillä tänään
en ole muuta tehnyt kuin hikoillut. Pelkään pian sulavani kokonaan, ja
silloin Janne saa minusta hyvää tupakkavettä.
Hän tuuppasi piloillaan Jannea kylkeen.
— No, mitä siinä nyt! ärähti Janne, joka puolinukuksissa oli kuunnellut
heidän jaaritustaan. — Vai uimaan, hm, vai liian vari. Miten sitte
siellä kuumassa paikassa tulette toimeen, kun sinne kerran joudutte,
lurjukset, jos jo täällä henkeänne ahdistaa?
Pojat läksivät laiskasti rantaan, naureskellen tälle murinalle. Janne
sivalsi kielellään mällin toiseen poskeensa ja alkoi uudelleen kuorsata.
* * * * *
Jaakkola lojui mitään ajattelematta. Hän näki Lyylin menevän
maitokamariin ja palaavan hetken kuluttua takaisin kerma-astia kädessä,
mutta Lyyli katseli suoraan eteensä, niin ettei hän voinut nähdä hänen
silmiään. Hän kuuli joelta uijien melua ja veden läiskettä, kuuli
maitoastioiden kilisevän ja käsirattaiden narisevan hiekalla, kun
palvelustytöt palasivat päivälypsyltä.
Hänen silmänsä olivat painumaisillaan kiinni, kun hän yhtäkkiä sävähti,
ikäänkuin jokin kauhea vaara olisi lähellä.
Mitä nyt?
Hän nousi nopeasti ja kuunteli. Ei mitään. Talo oli hiljainen, eikä
kylältäkään kuulunut mitään.
Oli alkanut hieman tuulla.
Mitä kummaa?
Hän oli tuntevinaan sieraimissaan palaneen käryä. Hän silmäsi
pelästyneenä taloaan. Ei, ei mitään.
Hän astui veräjälle. Hämmennyksissään hän antoi katseensa lipua yli
peltolakeuden metsään, ja silloin jysähti kuin raskas isku hänen
rintaansa.
Metsä palaa! välähti äkkiä totuus kaikessa kauheudessaan hänen
aivoihinsa.
Hieno, tuskin vielä näkyvä savupilvi leijui metsän yläpuolella, mutta
se tuntui hetki hetkeltä sakenevan. Hän tiesi, mitä merkitsi tulen irti
pääsy tällaisessa kuumuudessa, jota oli kestänyt jo viikkokausia. Tuli
oli savusta päättäen valloillaan lähellä hänen parasta hongikkoaan.
Hän karkasi puhelimeen, soitti nimismiehelle ja pyysi keskusaseman
hoitajaa ilmottamaan tulipalosta muille pitäjäläisille.
Kylässäkin oli tuli jo huomattu, sieltä rupesi kuulumaan ääntä ja
hälinää.
Lyyli tuli häntä ovessa vastaan huutaen:
— Tuli on irti Huhtamon kankaalla. Muuan polkupyöräilijä toi sanan.
Hän tempasi kirveen ja kuokan käteensä, hänen esimerkkiään seurasivat
rengit, jotka saapuivat rannasta juoksujalkaa.
Hän muisti, että hevoset olivat laitumella aivan talon takana.
— Hevosten selkään joka mies! komensi hän ja sieppasi tallista
ohijuostessaan suitset.
Koko kylä oli liikkeellä. Väkeä riensi yksitellen ja joukoissa
palopaikkaa kohden. Mikä ajoi hevosella, mikä pyörällä, mikä juoksi.
Jaakkola sitaisi kiireesti suitset lähinnä olevan hevosen päähän ja
hypättyään sen selkään läimäytti sitä ohjien perillä lautasille, ja
ojona lennähti vauhko hepo yli aidan, poikki maantien ja suoraan
metsään, pitkin reheväkasvuista kaurasarkaa, lahmaten allensa uhkeata
viljaa. Mutta nyt ei ollut aikaa kiertää teitä myöten.
Toiset miehet seurasivat ihan kintereillä. He sitoivat hevoset puihin
lähelle palopaikkaa. Pikku pojat saivat viedä ne kotiin.
Metsä humisi ja rätisi, kitkerä savu pyöriskeli paksuna lähellä
maata, kipinöitä singahteli. Kuului tulen sähinää ja kaatuvien puiden
pauketta. Tuli eteni hirveällä vauhdilla, kiiri korkeimmankin kuusen
latvaan humauttaen silmänräpäyksessä oksat alastomiksi, luikerteli
kuivia kanervia ja risuja myöten, lensi ilmassa matkojen päähän ja
pureutui sähähtäen kuivaan kuoreen ja naavaan ja sytytti palon kuin
rohtimiin.
Nimismies saapui ja ryhtyi johtamaan sammutustyötä. Kaivettiin muutamaa
syltä leveä raja, käännettiin sammalikkoa ja turpeita nurin, mutta tuli
oli viekas. Se hypähti ketterästi kuin kärppä yli raivatun alan, humisi
ja räiskyi.
Miesten täytyi väistyä ja alkaa kauempaa rakentaa tulelle pidättävää
sulkua. He työskentelivät hikisinä ja savun mustaamina.
Jaakkola riehui etumaisten joukossa. Hänen metsäänsä oli jo kappale
palanut, mutta paras hongikko oli vielä loitolla tulesta. Hänen
mielessään takoi vain yksi ajatus: pääseekö tuli tuhoamaan senkin, vai
saadaanko sen raivo sitä ennen kytketyksi?
Hän oli unohtanut melkein kaiken muun tämän yhden kysymyksen takia.
Lyylistäkin hänellä oli vain hämärä muisto ja siitä, että Lyyli oli
hänelle jotain kertonut, jotain kauheaa ja surullista. Mutta mitä? Hän
ei kyennyt sitä tällä hetkellä muistamaan. Se oli kuin jotakin pahaa,
kaukaista unta...
— Kunpa tulisi sade! kuuli hän jonkun lähellään olevan miehen lausuvan.
— Ukkosta on ilmassa ollut koko päivän, vastasi toinen, — mutta
ehtineekö puhkeamaan aikanaan?
— Ja jos ei ehdi, niin laajat alat menee komeata metsää, sillä
ihmisvoimin ei tätä raivoa paljonkaan hillitä, jatkoi kolmas.
— Sanovat tämän olevan marjamiesten työtä, virkkoi ensimäinen mies
nojaten kuokkaansa.
— Kenen hyvänsä, siitä ei nyt ole kysymys, vaan siitä, että kukin tekee
tehtävänsä! ärjäisi samassa paikalle sattunut nimismies.
Miehet kumartuivat ääneti työhönsä.
Oli onneksi tyyni ilma, vain pieni tuulenhenki kävi.
Jaakkola katsahti taivaalle. Sinne oli ilmaantunut ohuita pilviä. Hän
hengähti syvään. Hän oli kuulevinaan kaukaista ukonjyrinää, mutta
kenties hänen korvansa valehtelivat. Tuli humisi ja paukkui, sähisi ja
rätisi niin, että oli vaikea selvästi erottaa mitään muuta ääntä.
Ehtiikö ukonilma puhkeamaan aikanaan? Saammeko tulen saarretuksi? Jos
se vielä tämänkin rajan yli hulmahtaa, silloin on metsäni mennyttä —
vain nämä ajatukset myllersivät hänen aivoissaan.
Hän ei enää muistanut, kuinka kauan jo oli hosuttu ja riehuttu, hänen
aistinsa olivat kuin tylsyneet. Kädet vain puristivat lujasti kuokan
vartta, heiluen konemaisesti ylös alas, ylös alas.
He sytyttivät vastavalkean. Sähisten läksi tuli liikkeelle, vonkuen,
laulaen tervehtimään veljeään, tulta...
Huminaa, pauketta, huutoa, tukahuttavaa savua, mustuneita, läähättäviä
ihmisiä...
Hän näki lintuja putoilevan kuolleina maahan, näki vilaukselta hirven
syöksyvän pää koholla sammutuslinjan läpi ja katoavan kohden tulta,
savua ja liekkejä.
— Kuoli, ajatteli hän välinpitämättömästi.
Hän oli parhaillaan parin muun miehen kanssa vääntämässä irti suurta
juurakkoa, kun äkkiä kuului ankara ryskäys. Hän näki toveriensa
kiireisesti kimmahtavan sivulle ja kuuli, että hänelle itselleen
huudettiin jotakin, mutta hän ei ymmärtänyt mitä sillä tarkotettiin.
Kaikki kävi silmänräpäyksessä.
Ryskäystä seurasi korvat lumpeeseen lyövä humahdus. Hän tunsi selässään
kipeän tärähdyksen, ja kaikki musteni hänen silmissään. Valtava kuusi,
jota oli sahattu poikki hänen selkäpuolellaan, olikin kaatunut toiselle
puolelle, kuin tarkotettu oli, ja sivalsi latvallaan häntä selkään.
— Laupias jumala! kaikui miesten suista kauhistunut huudahdus.
Mutta hän ei kuullut enää mitään. Hän oli tärähdyksestä lyyhistynyt
maahan, ja suusta roiskahti verta juurakolle. Hän oli kalmankalpea,
mutta sormet puristivat yhä jäykästi kuokan vartta.
Muuan miehistä polvistui hänen viereensä ja kuunteli hänen rintaansa.
— Kiitos olkoon! Hän elää sentään vielä! lausui mies hiljaisella
äänellä.
* * * * *
Vihdoin yön saapuessa alkoi putoilla suuria, raskaita pisaroita, jotka
yhä tiheämpinä ja voimakkaampina lankesivat ulvovaan tulimereen.
Ukkonen salamoineen, sateineen oli tullut.
Mutta tuli oli ehtinyt hulmahtaa vielä toisenkin sammutuslinjan yli, ja
kosolta tuhoutui komeata metsää. Jaakkolankin uljas hongikko, se, josta
hän äskettäin oli hieronut kauppaa, mutta jättänyt kaupan päättämisen
toistaiseksi, joutui ahnaiden liekkien saaliiksi.