* * * * *
Hän antoi kirjeen vaipua helmaansa ja jäi tuijottamaan ulos.
Helena oli pysynyt yhtä iloisena ja vallattomana kuin tyttönä
ollessaankin.
Lyylin täytyi pakostakin hymyillä hänen reippaudelleen ja
elämänhalulleen, mikä tästä kirjeestäkin uhkui. Hän tiesi, ettei Helena
— omien kertomustensa mukaan — ollut suinkaan mikään pyhimys miehelään
mennessään, mutta kuitenkin hän vakuutti elävänsä onnellisena ja
iloisena kuin leivonen.
Miksei hänkin?
Eihän hän mitään niin pahaa ollut tehnyt, että hänen siitä pitäisi
joutua kärsimään koko ikänsä, toisten eläessä onnessa ja ilossa! Ei hän
paljoa elämältä pyytänyt: saada vain elää rauhassa miehen kanssa, josta
piti, omassa kodissa ja omissa pienissä askareissa.
Oliko se liian paljon?
Hän luki kirjeen toistamiseen, mutta hänen täytyi itselleen tunnustaa,
ettei siitä suurtakaan lohdutusta hänelle lähtenyt.
Ei!
Kenties voi Helena, joka oli kaupungin lapsia ja aina tottunut saamaan
oikkunsa ja mielitekonsa tyydytetyiksi, menetellä niin, mutta hän
ei. Helena käsitteli kaikkea niin keveältä kannalta, tätäkin, joka
kuitenkin hänelle oli elinkysymys.
Helenan viittaus miesten harha-askeliin ei saanut hänessä vastakaikua.
Olihan hän kyllä itsekin ajatellut sitä, mutta ei se millään tavalla
voinut ratkaisevasti vaikuttaa toisen ihmisen omaantuntoon.
Hänen niinkuin jokaisen muunkin tuli omasta kohdastaan ratkaista
menettelynsä. Ei etsiä toisista vikoja omien hairahdustensa
kaunisteeksi, vaan mennä omaan itseensä, käydä tilille oman itsensä
kanssa.
Tinkimättä, seurauksia ajattelematta!