Lyyli oli pitkien epäröimisien jälkeen ja saadakseen tukea jalkainsa
alle kirjottanut Helenalle, joka oli hänen paras toverinsa talouskoulun
ajoilta.
Helena oli vuosi sitten joutunut miehelään ja eli kirjeistään päättäen
onnellisena. Lyyli kertoi nyt hänelle kihlauksestaan ja paljastaen
itseään niin paljon kuin tarpeelliseksi näki, tiedusteli kautta rantain
hänen mieltään miehen ja naisen keskinäisistä velvollisuuksista.
Hän sai heti vastauksen ja kiiruhti kamariinsa lukeakseen sen
hiljaisuudessa.
»Rakas ystävä.
Parhaimmat onnitteluni! Sinä siis olet seurannut minun esimerkkiäni
ja aiot astua tähän pyhään säätyyn, kuten sitä niin juhlallisesti
sanotaan. Mene tiedä, kuinka pyhä se on, mutta sanon sentään: terve,
ystävä sä, meidän joukkohomme — ja anna huhkia vaan! Muusta kyllä pitää
huolen elämä itse.
Kysyit, onko oikein salata tulevalta mieheltään entisiä ilojaan ja
olojaan. Mitä ihmettä? Älä vainenkaan tee mitään tyhmyyksiä, joita
saisit katua koko elämänikäsi. Enhän minä liene oikea rippi-isä,
mutta mitä miesten tarvitsee tietää meidän menneistä iloistamme ja
askeleistamme? Etkö luule, että heillä itselläänkin on yhtä ja toista
omallatunnollaan? Mutta puhuvatko he niistä meille niin luotua sanaa,
kyllä kai!
Minä arvelen käsittäväni sinut oikein. Ja sanon sittekin: vaikka olisit
pitänyt jostakusta toisesta ennemmin ja antanut tälle parhaimpasi, ei
sinun silti tarvitse sillä sen enempää päätäsi vaivata ja kuvitella
mielessäsi, että vaikenemalla teet väärin tulevaa miestäsi kohtaan.
En ainakaan minä piittaisi siitä mitään, olisin vain hyvä ja kaksin
verroin armaampi hänelle, ja sillä kuitti! Vai luuletko sinä, että
monikaan meistä naisista, vielä vähemmin miehistä, on naimisiin
mennessään enää sama kuin äidin sylissä keikkuessaan. Luonto se on,
joka tässä maailmassa ihmistä tempoo ja muokkaa...