Jaakkola ei ollut erehtynyt.
Lyyli oli väsynyt ja heikko. Hän oli yhä enemmän alkanut ajatella sitä,
mikä alusta alkaen oli painanut hänen mieltään. Sille oli antanut uutta
vauhtia jokainen kulunut päivä kokemuksineen ja mietiskelyineen, se
kasvoi vähitellen pienestä levottomuudesta raskaaksi, tukahuttavaksi
aalloksi, joka uhkasi temmata hänet syvyyteen.
Se kypsyi hetki hetkeltä loppuaan kohti, se huusi ratkaisuaan yhä
voimakkaampana ja velvottavampana.
Hän kulki kuin tulisilla hiilillä. Kunpa olisi rohkeutta, ajatteli hän,
tarttua kohtalonsa pyörään seurauksia pelkäämättä, niin saavuttaisi
ainakin rauhansa, vaikkapa sitte onnensa kustannuksella...
Unettomia, hiljaisia öitä... Väärin teet, väärin, kun vaikenet! soi
vääjäämätön ääni hänen sydämessään.
Mutta, kuiskaili toinen ääni, uskallatko asettaa onnesi yhden arvan
varaan! Rauhan saavuttamisen takia? Kuka takaa, että sen saavutat? Voit
menettää molemmat, onnesi ja rauhasi... Varmasti menetätkin, jos tämän
tyhmyyden teet... Siitä salaisuudestasi ei tiedä kukaan sivullinen,
ei kukaan saa sitä tietääkään... Kuinka se voisikaan tulla ihmisten
ilmoille... ainakaan hänen, tulevan miehesi kuuluville... Kun se siis
ainiaaksi onnistuu jäämään salaisuudeksi, niin onhan kaikki hyvin.
Siitä ei kukaan joudu kärsimään. Päinvastoin! Sinä itse säilytät
onnesi...
Mutta minun rauhani, koki Lyyli vastustella yön hiljaisuudessa, kuinka
sen käy?
Rauhasi, kuiskasi ääni vakuuttavasti, se kyllä palautuu aikaa
myöten... Niin... ja kuka tietää, vaikka tulevalla miehelläsikin olisi
samanlaisia iloisia askeleita menneessä elämässään... onhan se niin
tavallista... eikä hän mahda olla mikään poikkeus elämänhaluisista
veikoista... Mutta puhuuko _hän_ mitään niistä? Miksi siis sinun
täytyisi tehdä toisin... ? Sinulla ei sitäpaitsi liene liikoja
voimiakaan... siihen sellaiseen tarvitaan voimia ja uskallusta... vai
onko sinulla niitä...?
Ei, hänellä ei ollut liikoja voimia. Hän vääntelehti vuoteellaan ja
koetti kuvitella, että kaikki oli niin kuin olla pitikin.
Mutta kun tuli aamu, ei hän tuntenut mieltään levolliseksi. Yhtä
tummana ja uhkaavana kohisi aalto hänen ympärillään... Että Jaakkolalla
olisi samanlainen muistojen taakka kuin hänelläkin — mitä sitten? Eihän
se _hänen_ asiaansa parantaisi, _hänen_ omaatuntoaan rauhottaisi ja
onneaan pelastaisi...
Häntä hävettivät yölliset mietteensä, mutta hänellä ei ollut voimaa
irtautua niistä tykkänään. Kun tuli yö, hän vaipui niihin jälleen,
vaikka tunsi vaistomaisesti sielussaan, ettei näin ollut hyvä ja ettei
ajan pitkään kuitenkaan voinut ratkaisua välttää.
Kunpa hänellä olisi joku kokenut, uskollinen ystävä, jonka puoleen
tohtisi epäilyksineen ja taakkoineen kääntyä, saisi hänelle keventää
sydämensä ja etsiä häneltä tukea taistelussaan... Hänen äitinsä, vanha,
kovia kärsinyt äitinsä? Kehtaisiko hän hänelle paljastaa elämänsä
taisteluineen, tappioineen...?
* * * * *
Pitkiä, unettomia öitä ja raskaita, levottomia päiviä...
X
Lyyli asteli maantietä. Hän oli viemässä iltapäiväkahvia eloväelle.
Joku läheni hevosella ajaen takaapäin. Hän väistyi tien oheen ja kaihti
kädellä silmiään, sillä tuuli puhalsi tomua kasvoihin. Ajaja oli jo
menemäisillään ohi, mutta vilkaistuaan tien vierellä seisojaan tervehti
ja antoi hevosen astella hiljalleen.
Lyyli tunsi ajajan Heikkiläksi.
Tuokin aina liikkuu täälläpäin, harmitteli hän mielessään.
Heikkilä kertoi menevänsä juhlille, joita pidetään jossakin
naapuripitäjässä.
Soppajuhlille, hymähti Lyyli itsekseen.
— Tule tänne rattaille, niin saat kyytiä.
— Jaksan minä tämän matkan pellolle asti jalankin.
Hän käveli vinhasti liina silmillä, sillä aurinko paistoi suoraan
kasvoihin.
— Ajattelin vain, että sopisi tännekin, kun on sama matka, kuului
Heikkilän ääni tomupilven keskeltä.
Sitte hetken kestäneen äänettömyyden jälkeen se jatkoi epäröiden ja
katkonaisesti:
— Pahotin mahdollisesti mielesi silloin kirkkomäellä... Olen ajatellut
asiaa tarkemmin... sinä tietysti teet, niinkuin omatuntosi käskee,
vaikenet tai puhut... En kiellä, en pyydä... Mikä minä olen määräämään
toista ihmistä!
Lyyli vilkaisi sivulta häneen. Siinä se on mies, tuumi hän
halveksivasti. Ensin pistää sormensa asioihin, jotka eivät sille
kuulu, neuvoo ja määrää, ja sitte yhtäkkiä taas peräytyy. Mitä se
hänelle tulee niitä livertelemään, eihän hän ole pyytänyt neuvoa siltä.
Kierrelköön ja peräytyköön omissa oloissaan ja asioissaan, se ei
hänelle kuulu. Hänen taistelunsa ja epäröimisensä eivät suinkaan olleet
saaneet alkuaan tuon miehen sanoista ja neuvoista, ne olivat syntyneet
oman sydämen ja omantunnon pakotuksesta. Ja yksinomaan niiden voimasta
ja äänestä ne myös tulivat tyyntymään ja päättymään.
Joko onnellisesti tai onnettomasti — se oli tulevaisuuden peitossa.
— Hyvästi! sanoi hän lyhyesti, astui ojan yli saralle ja alkoi astella
sen yläpäähän, missä eloväki näkyi istuvan ja odottavan.
Heikkilä kuului sanovan vielä jotakin, mutta hän ei kääntynyt enää.
Rattaat lähtivät liikkeelle, hevosen kaviot kapsahtelivat maantien
kamaraa vasten, ja silmätessään taaksensa Lyyli näki vain pölypilven,
joka pienenemistään pieneni.
— Heikkiläkö se oli? kysyi Jaakkola hänen saavuttuaan eloväen luo.
— Se, vastasi Lyyli välinpitämättömästi. — Kuului menevän taas
joillekin juhlille.
— Siitä on tullut oikea sananmies. Niin se Jumala johdattaa meidän
askeleitamme, huokasi Töykkälän Hanna.
— Muuttunut hän ainakin on, tiesi Kurkela, torppari, lisätä. — Tapasin
hänet viikko sitte rautatieasemalla, ja arvatkaa, mitä hän minulta
kysyi. Kysyi, olenko autuas. Lisäksi pyysi anteeksi vääryyttä, jonka
kerran nuoruuden päivinä sanoi tehneensä minulle korttipelissä. Minä en
enää muistanut koko asiaa.
— No maksoiko se sitte vääryydellä voittamansa rahat takaisin?
Kurkela myhäili suopeasti.
— Sitäpä se ei tehnyt, kuittasi vain anteeksipyynnöllä.
— Laiha suoritus, murahti vanha Janne.
— On se mahtanut tehdä paljon syntiä aikoinaan, kun noin hassahtavaksi
on tullut, virkkoi Ville katsoen pahankurisesti Töykkälän Hannaan.
— Ole vaiti! tiuskaisi Hanna. — Kyllä olisi sinunkin paras mennä
itseesi ja omiin synteihisi.
Hanna vilkaisi äkäisesti tyrskivään Hilmaan lisäten:
— Ja sinun myös, Hilma parka!
Lyyli istui hieman sivummalla Jaakkolan kanssa hiljaa jutellen. Hän
kuunteli sentään toisella korvallaan väen rupattelua. Mutta hän sävähti
melkein punaiseksi, kun joku joukosta teki hänelle mitä viattomimman
kysymyksen:
— Lyyli sen tuntee parhaiten, kun on palvellut Heikkilässä. Millainen
mies se on?
Lyyli huiskautti ojan reunalta tempaisemaansa kukkakimppua ilmassa ja
vastasi välinpitämättömästi naurahtaen:
— Millainenko? Tavallinen mies, jos ei nyt ole uskonhöperöksi tullut.
En minä hänessä mitään erikoista havainnut.
Kääntyen Jaakkolaan hän alkoi jatkaa puheluaan.
— Höperö! Siinä sen kuulitte. En minä ainakaan menisi pyytelemään
korttipelipetoksiani anteeksi, kiusotteli Ville Hannaa.
Ja heittäen taitavasti sokeripalan Hilman nauravaan suuhun lisäsi:
— Enkä muitakaan petoksiani, vaikka joskus syytäkin olisi.
— Ei taida teillä kummallakaan ainakaan toisiltanne olla mitään
anteeksi pyydettävää, jos ei annettavaakaan... Yhtä luuta vuohen
sarvet! mutisi Hanna kiukkuisesti.