Kesä kului hiljalleen.
Heinät oli saatu hyvässä kunnossa seipäisiin, suurin osa jo katonkin
alle, ja ruis oli lähipäivinä leikattavissa.
Jaakkola palasi maitaan ja metsiään tarkastelemasta. Hän oli kesällä
luetuttanut metsänsä, sillä hän aikoi myydä suurimmat puut. Hän
tarvitsi näet rahaa tavallista enemmän, hänelle kun oli tullut
sellainen voittamaton halu rakennuttaa talonsa uudestaan. Hän ihmetteli
itsekin tätä päähänpistoaan. Olihan hän tähän asti hyvinkin visusti
säilyttänyt metsäänsä kuin silmäteräänsä. Se oli ollut hänen ilonsa ja
ylpeytensä. Mutta hänen mielestään oli paikallaan, että talo olisi soma
ja sievä nuoren emännän liikkua ja elää.
Hän myhäili tyytyväisyydestä ja heilutteli kädessään rukiin olkia,
joista oli kämmentensä välissä hieronut jyvät ja pureskeli niitä nyt
suussaan.
Kypsiltä ne jo maistuivatkin. Ylihuomenna pitänee alottaa leikkuu.
Hän silmäili mielihyvissään lempeässä iltatuulessa lainehtivaa
vainiotaan siinä tien molemmin puolin. Siitä heruu hyvä sato, ainakin
sata tynnyriä.
Totta tosiaan! Miten ikävältä ja ränsistyneeltä näyttikään asuinrakennus
kirkkaassa iltavalaistuksessa! Se kyyhötti harmaana ajanmukaisen
navetan ja tallirakennuksen rinnalla painuen matalana maata kohden,
ikäänkuin häveten vanhuuttaan ja kehnouttaan.
Hän ei ennen ollut huomannutkaan tätä eroa näin silmiinpistäväksi.
Hänestä oli vanha rakennus tuntunut aina hauskalta ja kodikkaalta,
niin ettei hän koko isännyytensä aikana ollut tullut kiinnittäneeksi
huomiotaan paremmin sen sisäkuin ulkoasuunkaan. Sellaisena kuin isän ja
isoisän aikoina se oli saanut olla ja pysyä. Mutta näkyipä jo olevan
aika repiä se maahan ja rakennuttaa uusi ja tilavampi sijaan.
Kuisti oli hieman kallistunut, ja vuosia sitten punaiseksi sivelty
seinä oli epämääräisen värinen. Räystäät olivat ravistuneet, vesikouru
parista paikasta katkennut, ja tuossa oli kivijalka rakoillut.
Hän sulki veräjän ja aikoi ruveta tarkemmin tutkimaan ajan kuluttavaa
käsialaa. Mutta samassa ilmaantui Lyyli portaille ja huusi, että taloon
oli tullut vieras.
— Se sama metsänostaja, joka täällä on ennenkin käynyt.
Hän jätti tarkastelunsa sikseen.
— Olkoon, mitä se katselemisesta paranee. Rakennettava se kuitenkin
taitaa olla, tuumi hän itsekseen ja astui kamariin, jossa
tukkiasioitsija odotti.
He olivat jo aikaisemminkin kauppoja hieroneet, vaikkei niistä vielä
ollut mitään sen valmiimpaa syntynyt. Lopulliseen päätökseen eivät he
nytkään päässeet. Juteltiin ja tingittiin, tingittiin ja tupakoitiin.
Jaakkola kyllä oli halukas myymään, mutta tahtoi ensin kuulla
toistenkin yhtiöiden tarjouksia.
— Ilmotan sitte aikanaan teille, virkkoi hän, kun olen saanut ne
tietää, jotta voitte saapua lopullisille kaupoille.
— No niin, pitänee siis odottaa. Mutta kun ei isäntä vaan unohtaisi
ilmottaa, koska isännällä nykyään on paljo muutakin muistelemista,
nuoren emännän valmistelemista ja sen semmoista, joka on hauskempaa ja
mieluisampaa kuin nämä tällaiset kuivat asiat, vastasi tukkiasioitsija
leikillisesti.
Jaakkola hymyili tyynesti.
— Se tässä on päätetty. Näkyy olevan niin, ettei sitä miehinen mies voi
ilman olla.
— Sepä se. Mitenkä sitä ilman. Se on niin herroille kuin
talonjusseillekin tarpeen... se naiminen, hehheh!
Tukkiasioitsijan mentyä hän kertoi Lyylille aikeensa uuden ja
valoisamman rakennuksen rakennuttamisesta.
— Sielläpä meidän sitte kelpaa elellä!
Lyyli kuunteli vaieten.
— Mutta sinä et iloitse tästä lainkaan. Mikä sinua vaivaa? Sinä olet
viime aikoina ollut niin hiljainen ja umpimielinen.
— Ajattelen vain, että sinä olet niin hyvä minulle. Liian hyvä. En minä
ansaitse sinun hyvyyttäsi ja huolenpitoasi.
Jaakkola luuli hänen kärsivän ihmisten juoruista ja panetteluista,
joita hänenkin korviinsa oli tullut.
— Älä nyt turhia! Ole iloinen kuten ennenkin! Mitä me välitämme siitä,
mitä joku Mäki-Uotilan emäntä, joka pohjaltaan on sentään hyvä ihminen,
ja muut huutavat. Kyllä he lakkaavat. — Mutta sinä olet mennyt kovin
huononnäköiseksikin. Oletko sinä sairas?
— En, mutta minun olisi paljon parempi olla, jollet sinä minun tähteni
ryhtyisi mihinkään suuriin puuhiin ja uhrauksiin...
— Niinkuin talon rakennuttamiseenkin vai? keskeytti hänet Jaakkola
myhäillen. — Ei, älä ole huolissasi! Ei minusta tuhlaria tule.
— Arvaan kuitenkin, että minua ilahuttaaksesi sinä siihen ryhdyt, sanoi
Lyyli hiljaa.
— Entä sitten? — Mutta huomaathan itsekin, ettei tässä vanhassa
rähjässä enää voi kunnollisesti asua.
Lyyli alistui Jaakkolan tuumiin sen enempää vastaan napisematta; mutta
Jaakkolan hyvyys koski kuitenkin kipeästi hänen sydämeensä.
Hän olisi tuntenut olonsa paljon paremmaksi ja kevyemmäksi, jollei
Jaakkola aina ja joka kohdassa olisi katsonut hänen parastaan.