Kirkkomäellä vietettiin juhlia.
Väkeä kuhisi juhlakentän ulkopuolella melkein runsaammin kuin itse
kentällä.
Siellä, pitkin maantietä ja näreikköä, huvitteli huoleton nuoriso,
olipa joukossa vanhempiakin vuohipukkeja. Pehmeiden mättäiden ympärille
oli kerääntynyt miesjoukkoja läiskimään korttia. Kauempana metsässä
pulputti valtava pullo, josta näppärä suutari myyskenteli vedellä
miedonnettua jumalanviljaa. Ja kauppa kävi, koska illemmalla näkyi
muutamia punottavia kasvoja ja hieman horjahtelevia jalkoja.
Tämä osa yleisöä ei muuta kuin pistäytyi juhlapaikalla, kaikki eivät
ehkä tehneet sitäkään.
Kauppa kävi itse kentälläkin. Limonaadipullojen korkit paukahtelivat,
soppalautaset kilisivät, ja mahtavat kahvipannut tyhjentyivät ja
täyttyivät taas tuotapikaa. Tavantakaa saarnaajat puheittensa lopussa
kehottivat yleisöä muistamaan pakanaraukkoja ostamalla runsaasti
kentällä olevia ravintoaineita, mutta välttämään sivumyyjiä, joita oli
kentän ulkopuolella, sillä »he eivät palvele meidän kallista asiaamme»,
kuten sanat kuuluivat. Ja yleisö teki työtä käskettyä, söi, joi, kokosi
kolehtia; yhdistyksen kassaan vieri tasaisena virtana kolikoita, ja
ulkomaiset pakanaraukat iloitsivat ja tanssivat telttojensa edessä.
Mutta ne kotimaiset pakanat, jotka kulkivat synnin teillä pitkin
näreikköä ja nurmia, armahtivat köyhiä sivumyyjiä ostamalla heiltä mitä
nälkänsä ja janonsa sammuttamiseksi tarvitsivat.
Niin oli kaikilla lopultakin hyvä mieli ja täysinäinen vatsa.
Ja kaiken tämän, hyvän ja pahan, mustan ja valkoisen yläpuolella
kaareutui heleänkirkas, lämmin taivas, joka lempeänä ja sovittavana
hymyili lastensa iloille ja suruille, pyrkimyksille ja erehdyksille...
* * * * *
Jaakkola ja Lyyli istuivat kivellä saarnastuolin lähellä.
Lyyli oli heti huomannut Heikkilän. Hän istui aivan saarnastuolin
edessä, seurasi tarkkaavasti sanan julistamista ja lauloi väsymättä
kimeällä äänellään. Hän näkyi olevan saarnamiesten hyvä tuttu, koska
yksinomaan niiden kanssa jutteli ja seurusteli. Kun tuli päivällisaika,
meni hän saarnaajien kanssa pappilaan päivälliselle.
Sieltä tultuaan hän istui entiselle paikalleen.
Mutta mitä nyt?
Lyyli kurkottui tarkemmin nähdäkseen. Eikö se ollut Heikkilä, joka
parhaillaan kiipesi pönttöön? Aikoiko se todellakin puhua?
Lyyli sävähti punaiseksi ja painoi katseensa maahan kuullessaan
Heikkilän alettavan. Puhe oli lyhyt, mutta puhujalla tuntui jo olevan
hieman saarnanuottia ja -tottumusta, mistä sitte liekin ne saanut. Hän
kertoi synnissä ja pimeydessä vaeltaneensa hänkin, mutta tulleensa
viimein herätykseen ja ylisti onneaan ja autuuttaan.
Lyyli nosti arkaillen silmänsä ja tuijotti ihmeissään Heikkilään, joka
juuri lopetti.
Heikkiläkin huomasi hänet, astui tyynesti hänen luokseen, tervehti ja
istuutui hänen viereensä.
Jaakkola oli mennyt Mattilan kanssa katsomaan hevosia, joten he
joutuivat olemaan kahden.
— Ei mutta sehän on hauskaa, että sinäkin olet täällä, sanoi hän
Lyylille. — Joko sinä olet alkanut tulla synnintuntoon?
Lyyli sopersi jotain vastaukseksi eikä tietänyt minne olisi katsonut.
Hän hypisteli sateenvarjonsa kahvaa ja vilkaisi nopeasti Heikkilään
ikäänkuin itsekseen ihmetellen, oliko tuo sama mieskään. Oliko hänessä
todellakin tapahtunut täysi muutos vai kiusaako se häntä tahallaan? Ei,
täyttä tottaan näytti tarkottavan.
Heikkilän katse lipui Lyylin käteen, ja nähdessään sormuksen tämän
sormessa hän hätkähti.
— Oletko sinä kihloissa?
Lyyli katsahti häntä lujasti silmiin ja virkkoi lyhyesti:
— Onko se sitte mikään ihme?
— Ei suinkaan, kiiruhti Heikkilä hieman hämillään vastaamaan. — Mutta
olen ollut matkoilla, niin etten ole ennen siitä kuullut. Onneksi vaan!
— Ja kenen kanssa? Hänenkö?
Hän viittasi päällään Jaakkolaan, joka Mattilan kanssa puheli
tarjoilupöydän ääressä.
Lyyli nyökkäsi myöntävästi.
— Hyvä mies, mutta taitaa olla suruton. Sitä suuremmalla syyllä on
sinun siis antauduttava synteinesi armolle alttiiksi...
Hän pysähtyi ja näytti aprikoivan jotain mielessään.
— Viime kerralla tavatessamme, jatkoi hän sitte äkkiä, — olin rauhaani
vailla, mutta nyt olen sen saavuttanut. Kuinka on sinun laitasi?
Lyyli säpsähti. Siinä se oli. Hänen täytyi itselleen tunnustaa,
että tuo mies oli osannut hänen sydämeensä. Hänen rintaansa kalvoi
levottomuus. Ensi aikoina hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään
huomiota, mutta päivä päivältä se oli kasvanut. Olihan hän paljonkin
ajatellut mennyttä suhdettaan Heikkilään ja tulevaisuuttaan Jaakkolan
emäntänä, mutta näin jyrkässä muodossa se ei ennen ollut hänen
mielessään esiintynyt. Hänen rauhansa! Se oli mennyttä, ja hän aavisti
hämärästi, miksi se oli mennyt.
Hän ei vastannut.
— Sinun on kaduttava ja pyydettävä anteeksi. Muuten et rauhaasi
saavuta. Tietääkö hän — Heikkilä katsahti Jaakkolaan — mitään siitä
meidän välisestämme?
Lyyli vilkaisi hämillään ympärilleen peläten, että joku kuulisi heidän
keskustelunsa, mutta lähellä ei ollut ketään. Hän toivoi, että Jaakkola
pian tulisi ja vapauttaisi hänet tämän miehen seurasta.
— Ei.
— Vai ei vielä. Minusta kuitenkin tuntuu, kuin sinun velvollisuutesi
olisi se hänelle ilmottaa.
Lyyli nousi hätääntyneenä. Pois täältä, ajatteli hän, ennenkuin mitään
ikävää tapahtuu. Oliko tuo mies hullu? Mitä hänen asiansa enää häntä
liikuttivat?
— Oletko _sinä_ sitte niin avomielinen, lausui hän katkerasti, — ja
täytätkö _itse_ joka kohdassa velvollisuutesi?
Hän riensi vastausta odottamatta Jaakkolan luo ja näki, miten Heikkilä
jäi istumaan pää kumarassa ja tuijottamaan eteensä ikäänkuin jotain
erinomaisen tärkeätä ja monimutkaista ongelmaa miettien.
— Sellainen pappi siitä Heikkilästäkin on tullut. Kuka olisi uskonut?
Monet lystit kuuluu aikoinaan pitäneen, virkkoi Mattila.
* * * * *
He lähtivätkin sitte kohta kotimatkalle. Molemmat istuivat
ajatuksissaan. Jaakkola imi sikariaan ja antoi hevosen juosta tasaista
hölkkää.
Lyyli mietiskeli Heikkilän äskeisiä sanoja. Olihan hänen
velvollisuutensa tunnustaa kaikki Jaakkolalle, sillä eihän hänellä
saanut olla, niin hänestä tuntui, mitään salattavaa tulevalta
mieheltään. Uskaltaisiko hän sen tehdä? Hän pelkäsi ja vapisi tämän
kysymyksen edessä. Hän oli kerran nähnyt tuon vierellään istuvan
hiljaisen miehen suuttuvan. Olisiko hänellä oleva voimia kestämään sitä
hetkeä, jolloin tuo vihan myrsky ryöpsähtäisi häntä vastaan.
Katua? Mitä katua? Eihän hän kenellekään ollut pahaa tehnyt. Enintään
katua sitä, että oli langennut arvottoman miehen syliin. Mutta hän oli
ollut nuori ja verevä eikä käsittänyt sitä niin suureksi synniksi. Eikö
tuolla toisella, hänellä, joka nyt saarnaili ja sekaantui vieraiden
ihmisten asioihin, ollut syytä enemmän, tuolla, jolle hän ei ollut
ensimäinen, tokkopa viimeinenkään! Miksi hän yksin oli joutunut
tällaiseen välikäteen, miksi hän särkisi onnensa? Hyvä jumala, mitä
tästä lopuksi tulee!
He ajoivat parhaillaan kylän kauppiaan ohi.
— Muistatko vielä, kun kerran pikku tyttönä puodista palatessasi kylän
poikaviikarit rosvosivat ja söivät suihinsa sinun vehnäsesi ja sinä
istuit tuossa ojan reunalla itkien, kun et tohtinut tyhjänä kotiin
mennä?
Lyylin täytyi hymyillä.
— Ja miten sinä, joka silloin jo olit iso poika, pelastit minut pulasta.
Muistihan hän sen. Jaakkola, joka oli menossa puotiin, oli, kuultuaan
asian, ensin kurittanut poikanaskaleita ja sitte ostanut hänelle uuden
määrän vehnäsiä.
— Kuka silloin olisi uskonut, että me joutuisimme yhdessä ostoksille
useamminkin, sanoi Jaakkola myhäillen.
He nauroivat vanhoille muistoilleen.
— Minä pidin jo silloin sinusta, mutta sinä olit aina niin totinen ja
jäykkä, että melkein pelkäsin sinua.
— Ja minä taas tuumailin, että sinä vielä panet monen pojan pään
pyörälle. Ja panitkin minun!
Jaakkola puristi häntä polvesta. Lyyli painautui lähemmäksi Jaakkolaa
lausuen verkkaan ja hiljaisella äänellä:
— Ja sinä olet aina, aina pitävä minusta ja seisova rinnallani. Vaikka
mikä hyvänsä meitä uhkaisi.
— Mikä meitä saattaisi uhata! vastasi Jaakkola lämpimästi, kiristi
ohjaksia ja antoi hevosen lentää ripeätä ravia.