Tytöt olivat iltalypsyllä.
Tarhassa surisi kokonainen parvi kiukkuisia kärpäsiä, joita lehmät
huiskivat vihaisesti hännällään.
Joelta kuului tukkilaisten huutoja ja hoilausta. Koskeen syntyi
nähtävästi ruuhka, koska kuuluivat huutavan puomia kiinni ja miehiä
näkyi kiirehtivän jokitörmää pitkin koskea kohden hälisten ja
naureskellen.
Hilma ja Mari puhella pälpättivät lypsäessään iloistaan ja
tukkipojistaan.
— Eikö sinustakin olisi hauskaa, että tukkilaiset vielä jonkun aikaa
viipyisivät meidän kylässä? Tulisipa vaan ruuhka ruuhkan jälkeen,
etteivät pääsisi lähtemään, virkkoi Hilma.
— Kai se sinulle olisi mieleen, vastasi Mari naureskellen.
— Ikäänkuin ei sinulle mukamas. Älä ole olevinasi, kyllähän minä
tiedän, että se sinustakin olisi hauskaa. Missä sinä eilenkin illalla
myöhään kukkuilit? Kosken ranta ja keväinen yö ovat vaarallisia
nuorelle ihmiselle, kiusotteli Hilma.
Mari oli vielä aivan nuori, melkein lapsi. Hän painoi katseensa maahan
eikä ollut kuulevinaankaan Hilman jaaritusta... Hän oli istunut illalla
rannalla ja kuunnellut kosken kohinaa. Siihen oli yhtäkkiä hänen
rinnalleen hämärästä ilmestynyt naapuritorpan poika, lapsuudentuttava,
joka oli uitossa mukana. Olivat jutelleet keskenään, poika oli
katsellut häntä niin lämpimin silmin, että hänen sydämensä oli alkanut
sykkiä tavallista nopeammin, ja erottaessa puristanut hellästi ja kauan
hänen kättään, mutta eihän siinä mitään pahaa liene. Mitä se Hilma
joutavia? Mari hymyili onnellisena itsekseen.
»Puomi auki!» kajahti samassa tukkilaisten hoilaus.
— Nytkö ne sen jo saivat puretuksi! harmitteli Hilma. — Mitä oikein
sydämestään toivoo, se ei koskaan täyty.
Mari ei voinut olla naurahtamatta toisen touhulle. Mitä se merkitsee,
lähtevätkö tukkilaiset tänään tai huomenna, kun ne kuitenkaan eivät
ainiaaksi voi kylään jäädä. Jos se kerran on tullakseen, se, josta
Marilla jo oli hiljainen, onnellinen aavistus, niin se tulee, ja sitä
kyllä jaksaa odottaakin...
Lyyli kuunteli vaieten heidän juttujaan.
Valkoisena, tasaisena suihkuna solisi lämmin maito hänen sormiensa
lomitse lypsinkiuluun.
Hän oli jälleen saanut Heikkilältä kirjeen, missä tämä kirjotti
tulevansa illalla tapaamaan häntä, koska muka »ei voi saada rauhaansa,
ennenkuin on saanut sovittaa tai ainakin anteeksi Lyyliltä».
Pyh! Hän hymyili katkerasti. Ikäänkuin uskoisi tuon miehen sanoja!
Ja vaikkapa hän tottakin kirjottaisi, entä sitten? Hän ei kuitenkaan
koskaan suostuisi häneen. Heidän välillään oli kaikki lopussa.
Hän tunsi melkein ruumiillista pahoinvointia ajatellessaan Heikkilää.
Kyllä saat minua odottaa, mietti hän rypistäen kulmiaan.
— Siivolla siinä! ärjyi Hilma ja alkoi kaataa kiulunsa sisällystä aidan
takana olevaan isoon maitokannuun.
Lyyli vilkaisi sinne.
Muuan tukkilainen oli pysähtynyt aidan taakse pyytäen piloillaan
saada juoda maitoa Hilman kiulusta. Kun ei sitä saanut, hän kostoksi
kutitteli Hilmaa leuan alta tämän tyhjentäessä kiuluaan. Hilma koetti
vältellä, kirkui ja kikatti, maitoa roiskahti vähän maahankin, ja
viimeisen tilkan hän viskasi tukkilaisen silmille.
— Siitä sait pyytämääsi!
— Peijakas sitä sisua!
Tukkilainen pyyhki kämmenellään kasvojaan ja nauroi.
— Kuka käski tulla hyväilemään toisen omaa! virnisteli Hilma ja
kyykistyi jälleen lypsämään.
— Sen kun omakseni luulin, veisteli tukkilainen. — Mutta rientäkää,
tyttökullat, kohta alkaa Rantalassa läksiäistanssit. Huomenna mennä
huristavat koskesta viimeiset tukit. Pelkään monen tytön jäävän itkeä
tillittämään, sillä tukkien mukana vierii kylistä iloinen mieli ja
remseät pojat.
Hilma nakkasi niskojaan.
— Ym — mym, tuollaisiakin mokomia!
Lyyli hymyili, ja hiljainen Mari tyrski naurusta.
— Sittepä nähdään, kun vuosi on kulunut.
Tukkilainen heitti ilvehtien keksin olalleen ja lähtien rantaan huusi
vielä:
— Muistakaakin tulla!
— Tullaan, tullaan, jos haluttaa, vastasi Hilma.
— Kai mennään? Etkö sinäkin, Lyyli, tule? kysyi Mari.
— Se on tietty, nythän ei ole isäntäkään kotosalla, kiiruhti Hilma
väliin.
Hän loi ilkamoivan katseen Mariin ja jatkoi kujeillen:
— Eikä isäntä siitä pahastune.
Lyyli oli suuttuvinaan.
— Ole vaiti! Mitä minun isännästä tarvitsee välittää enempää kuin
teidänkään. Menen minne menen, olen missä olen.
Hilma kiusotteli:
— Älä yhtään kielläkään. Kyllä minä olen huomannut, miten se sinua
kiilaa ja kaartaa. Tekisit vain pian asiasta selvän.
Lyyli nousi ja kaatoi maidon vaahtoavana koskena kannuun.
Toisetkin tytöt saivat vihdoin lehmänsä lypsetyiksi.
»Puomi kiinni!» kaikui joelta pitkäveteisesti tukkilaisten iltahuuto.
* * * * *
Kauas tielle kuului Rantalan avoimesta ovesta hanurin soitto ja tanssin
töminä.
Lyylikin, vaikkei tavallisesti tansseissa käynyt, oli lähtenyt mukaan.
Tänä iltana hän tahtoi pitää hauskaa.
— Tule armaani, tule jo! hoilotti äskeinen tukkipoika tullen heitä
vastaan ovessa ja kietaisten kätensä nauravan Hilman uumille vei hänet
tanssiin.
Lyyli ehti tuskin istuutua penkille, kun jo sorea tukkilainen tuli
pyytämään häntä.
Ja hän tanssi kuin uhalla. Kun yksi väsyi, hän siirtyi toisen
käsivarsille. Silmät puoliummessa, poskilla heleä punerrus,
taukoamatta, huohottaen...
Vilkaistessaan kerran sattumalta akkunasta hämärään iltaan hän oli
näkevinään Heikkilän nojautuvan piha-aitaa vasten puun varjossa. Mutta
kenties hänen silmänsä pettivät. Oli sitäpaitsi jo niin hämäräkin,
ettei hän ollut siitä aivan varma, eikä hänellä ollut aikaa tarkemmin
tähyillä.
— Ja mitä se minuun kuuluu, ajatteli hän itsekseen. — Odottakoon ja
seisokoon missä tahansa vaikka tuomiopäivään asti. En mene!
Vihdoin hän väsyi ja salli sen sorean tukkilaisen, joka häntä
ahkerimmin oli tanssittanut, tulla saattamaan.
Hämärässä heidän edellään kulki muuan pari. Hän oli heissä tuntevinaan
Hilman ja sen äskeisen pojan, joka siellä tarha-aidan takana oli
jutellut. Hän joudutti hieman askeleitaan. Oikein oli arvannut.
Ne ne olivat. He kulkivat käsikynkässä. Heillä mahtoi olla jotain
tärkeätä puhuttavaa, koska päänsä olivat melkein toisissaan kiinni.
He poikkesivat peltotielle, joka vei yksinäisen heinämakasiinin luo.
Hän näki heidän häviävän hämärään ja oli kuulevinaan Hilman lyhyen
naurahduksen. Joku ovi kuului avautuvan kitisten ja heti taas hiljaa
kolahtaen painuvan kiinni, sitte oli kaikki hiljaista...
Hän hätkähti, kun saattajansa laski kätensä hänen käsivarrelleen ja
alkoi hiljalleen vetää häntä puoleensa. He olivat juuri Jaakkolan
riihen kohdalla, joka mustana ja salaperäisenä kohosi tien varrella.
Kiivaasti hän tempasi kätensä irti ja pakeni tien toiselle puolelle.
Hän kuuli saattajansa sopertavan jotakin, mutta ei kuunnellut sitä. Hän
kulki nopein askelin, sivuilleen katsomatta.
Hetken aikaa tukkipoika seurasi hänen rinnallaan, mutta kun ei saanut
vastausta kysymyksiinsä, niin jättäytyi jälelle mutisten: »vai ylpeitä
ollaan», kunnes teki täyskäännöksen ja läksi uljaasti vihellellen
takaisin Rantalaan.
— Mene, mene! kiukutteli Lyyli itsekseen. — Ja paremmalla onnella! On
siellä kyllä sellaisia tyttöjä...
Inho värisytti häntä, ja miltei juoksujalkaa hän riensi eteenpäin.
* * * * *
Hän oli jo tullut Jaakkolan pihalle ja sävähti, kun huomasi miehen
nousevan penkiltä suuren piilipuun alta.
— Lyyli! kuului hiljainen ääni.
Se oli Heikkilä. Se vielä puuttui! Lyyli ei ollut kuulevinaan, vaan
astui kuistia kohden.
— Lyyli, olen odottanut sinua neljättä tuntia.
Heikkilä oli astunut puun pimennosta hämärälle pihalle ja tarttui häntä
käteen.
— Talossa ei näy olevan ketään kotona. Isäntä on varmaan matkoilla ja
väki kai tansseissa. Kävin Rantalan pihan ulkopuolella, kun kuulin
sieltä soittoa, ajattelin, että olet siellä, mutta en nähnyt sinua.
Odotin siis täällä. Tule istumaan tänne penkille...
Lyyli totteli konemaisesti. Arvasinhan, että se, joka siellä aitaa
vasten nojaili, olit sinä, ajatteli hän harmissaan.
Ääneen hän sanoi tylysti:
— Mitä sinä minusta tahdot? Olenhan pyytänyt sinua jättämään minut
rauhaan.
— Mutta kun minun rauhani on mennyttä. Etsin sitä sinulta.
Heikkilän ääni oli hiljainen ja nöyrä.
Lyyli naurahti lyhyesti.
— Älä! hämmentyi toinen. — Unohda mikä on ollut ja mennyt. Koettakaamme
yhdessä korjata se.
— Korjata kyllä, mutta ei yhdessä. Ei meistä kahdesta ole yhteistyöhön.
Kumpikin tahollaan ja omaa onneaan kokoomassa, ei yhdessä. Unohtaa!
Siitä hetkestä asti, jolloin sinä, muistatko, tylysti nauraen työnsit
minut luotasi, olen unohtanut kaiken, mikä välillämme on ollut, enkä
toivo sinultakaan muuta.
— Mutta en minä. En tiedä mistä se johtuu, että nyt vasta, lähdettyäsi,
olen oppinut pitämään sinua arvossa ja kalliina. Ja minä mieletön kun
kuvittelin, tehdessäni väärin sinulle, etten milloinkaan tulisi sitä
katumaan. Nyt...
Hän laski kätensä Lyylin polvelle.
Lyyli vavahti ja siirtyi kiivaasti kauemmaksi.
— Ei, älä pelkää! Sinä käsität minut väärin! jatkoi Heikkilä
hyväilevällä äänellä. — Katso, en yksin sovittamisen takia janoa sinua,
vaan siksi, että pidän sinusta niin paljon. Siellä kotona tuntuu nyt
niin tyhjältä ja autiolta. Tulethan sinä sinne...
Lyyli hengitti raskaasti. Hän pelkäsi päätöksensä alkavan horjua.
Olihan hänelle nyt tarjolla se tulevaisuus, josta hän kerran oli
uneksinut, huoleton, riippumaton tulevaisuus, ja häntä liikutti
tavallaan Heikkilän rukoileva, avuton puheensävy, mutta toisaalta hän
tunsi vaistomaisesti, että hänen nyt täytyi olla kylmä ja luja. Sillä
hän tunsi tällä hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen, ettei hän enää
kaiken sen jälkeen, minkä Heikkilä sanoillaan ja käytöksellään kerran
oli särkenyt, voi milloinkaan rakastaa häntä. Hän voi korkeintaan
sääliä tuota miestä. Jos ottaisi tarjouksen vastaan, saisi hän
halveksia itseään elinaikansa, eikä hänelle tulisi onnea ja rauhaa
milloinkaan.
Ei, ei!
Hänen itsesäilytysvaistonsa oli herännyt. Hän nousi. Nähdessään toisen
istuvan pää käsien varassa hän sanoi tukahtuneesti, mutta varmasti:
— On turha puhua tämän pitemmälti tästä. Siitä ei kuitenkaan synny
mitään hyvää. Anteeksi — sen suon kernaasti, mikäli se minusta riippuu
ja minulla anteeksiannettavaa on, mutta palaamaan sinun luoksesi —
siihen en suostu. Meille molemmille on parempi näin.
Hän ojensi kätensä hyvästiksi. Heikkilä nousi hitaasti, tarttui
tarjottuun käteen ja lukiessaan hänen silmistään horjumattoman
päätöksen lausui hiljaa ja verkalleen:
— Kiitos, että ainakin ystävinä erotaan, vaikka olinkin kuvitellut
tämän tapaamisemme aivan toisin päättyvän.
Hän kääntyi äkkiä ja poistui pihalta raskain askelin.
Lyyli istahti uudestaan penkille ja katseli, kuinka Heikkilä oikotietä
myöten läksi painumaan kotiaan kohden läpi hiljaisten, hämäräin metsien.
Hän tunsi mielensä nyt paljon keveämmäksi, kun kaikki heidän välillään
oli näin hyvin päättynyt, vaikka hänkin olisi toivonut sen hieman
toisin, arkipäiväisemmin loppuvan. Häntä melkein harmitti toisen nöyrä,
rukoileva käytös.
Oli miten oli.
Tämä oli sittenkin ensimäinen ratkaiseva käänne hänen elämässään.
Muistellessaan äskeistä keskustelua, Heikkilän alakuloista puheensävyä
ja hänen laahustavia, raskaita askeleitaan ei hän voinut olla
tuntematta jonkinlaista liikutusta mielessään. Siinä päättyi sentään
kahden ihmiselämän yksi kehityskausi, kahden ihmiselämän, jotka
hetkeksi olivat joutuneet koskettamaan toisiaan, mutta nyt iäksi
eronneina alkoivat taas vieriä kumpikin omaa tuntematonta rataansa...
Mitä oli toinen elinkausi kantava hänelle helmassaan?
Hänen silmänsä alkoivat omituisesti hämärtyä, ja jotain kosteata
tuntui valuvan poskille. Hän ei kauempaa voinut hillitä itseään, hänen
olkapäänsä alkoivat suonenvedontapaisesti hytkyä, ja hän itki ikäänkuin
vapautuakseen kokonaan kaikesta, mikä oli mennyt, ja valmistuakseen
siihen, mikä tuleva oli, uuteen, parempaan, vaikkapa kieltäymyksiäkin
täynnä olevaan elämään...
Hän säpsähti, kun joku kosketti häntä hiljaa olkapäähän. Hämärässä hän
näki Jaakkolan seisovan edessään.
— Mikä sinun on? Sinä olet itkenyt?
Jaakkola katsoi tutkivasti häneen.
— Itkenyt — enhän, sanoi Lyyli nopeasti pyyhkien kyynelensä. — Miten te
niin hiljaa pääsitte tulemaan, etten kuullut tuloanne ollenkaan?
— Tulin viimeisessä junassa ja palautin kievarikyydin Rantalan kohdalta
takaisin. Astelin lopun matkaa jalan. Kuului täältä kuin joku olisi
itkenyt. Mikä sinua vaivaa?
— Vaivaa? Ei mikään! Minkä minua sitte pitäisi vaivaaman? Mutta minä
unohdan, teidän on tietysti nälkä matkalta tultuanne, pitää rientää
laittamaan edes voileipää ja maitoa teille, hätäili Lyyli ja kiiruhti
juoksujalkaa sisälle.
Jaakkola seurasi hitaasti häntä, matkalaukku kädessä.