Kevät tulikin tavallista aikaisemmin.
Suotuisain ilmain vallitessa oli saatu kaurat ja ohrat kylvetyiksi, ja
tänään oli juuri parahiksi ehditty perunat istuttaa.
Martti, Jaakkolan talon isäntä, seisoi avatun akkunan ääressä ja
katseli tyytyväisenä siihen näkyvää toukopeltoaan. Hän oli juuri
tullut saunasta ja hengitti mielihyvissään illan kosteahkoa, raikasta,
mullalle tuoksuvaa ilmaa.
Keittiöstä kuului tänne isännän kamariin palvelustyttöjen iloista
puheensorinaa ja astioiden kilinää. Pihalla vihreällä nurmella, johon
vielä viistosti sattuivat mailleenmenevän auringon säteet, lojuivat
rengit velttoina äskeisen kylvyn jälkeen ja tupakoivat. Tarhassa
kalahti silloin tällöin lehmän kello, kuului hyttysten heikkoa yninää,
ja jossain kauempana kylällä haukahteli koira.
Martin voimakkaat, levolliset kasvot vetäytyvät pieneen hymyn
kareeseen, kun hän näki palvelustyttöjen alushameisillaan ja paljaat
jalat vilkkuen juoksevan pihan poikki joen rannalle saunaan ja kuuli
heidän hilpeästi tirskuvan jollekin sukkeluudelle, jonka joku rengeistä
heille ohimennen viskasi.
Hän avasi toisenkin akkunan, niin että lämmin leyhkä pääsi virtaamaan
läpi huoneen. Maantie kulki aivan talon vieritse, välillä oli vain pari
kolme syltä leveä puutarhakaistale, missä kasvoi muutamia omenapuita
ja marjapensaita. Lyyli oli ne laittanut kauniiseen kuntoon, kääntänyt
maan niiden juurelta, lannoittanut ja haravalla sirosti tasotellut.
Aivan akkunan alle hän oli valmistanut muutamia somia ruutuja
keittiökasveja varten.
Martti hymähti hyväntahtoisesti. Kaikkeen se Lyyli ehtiikin, hoitaa
sisätalouden, huolehtii karjanhoidosta ja vielä ahertaa puutarhassakin.
Hän itse ei ollut puutarhaan koskenutkaan, se oli äidin kuoltua saanut
kasvaa omissa oloissaan, ruohottua ja sammaltua. Mutta kauniiltapa se
näytti sentään noin siistittynä ja kunnossa.
Maantiellä näkyi ajavan muutamia pyöräilijöitä. Nähdessään isännän
akkunan ääressä pysähtyi eräs heistä ja alkoi jutella hänen kanssaan
pyöräänsä nojaten ja hikeä otsaltaan pyyhkien.
Se oli naapuritalon, Mattilan isäntä, nuori, iloisen näköinen mies.
— Olemme olleet tarkastelemassa kilpailuun ilmotettuja juurikasvimaita.
Mikset ole sinäkin ottanut siihen osaa?
— Mitäpä minä, tuumaili Jaakkola harvakseen, vetäen paksun savupilven
äsken sytyttämästään sikarista.
— Mitäpä minä, mitäpä minä! matki toinen. — Jos jokainen ajattelisi
sinun laillasi, niin pian loppuisivat lehmät navetoista ja
lantapatterit pelloilta.
— No jokohan, hymähti Jaakkola.
— Ei silti, ettei sinun maasi ja karjasi olisi hyvässä kunnossa. Mutta
katsos, niitä on vielä paljon meidänkin kylässä, joita tällaiset
kilpailut kannustavat ja joille ne ovat tarpeen.
— Niin kai. — Jaakkola imaisi pitkän savun. — Mutta antaa niiden
nuorempain yrittää.
— Nuorempain. Mies on tuskin puolivälissä neljättäkymmentä ja puhuu jo
kuin harmaapäinen vanhus. Eukko sinun pitäisi ottaa, niin nuortuisit.
Jaakkola naurahti toisen touhulle, mutta Mattila ei hellittänyt:
— Niin, eukko. Näethän jo tuosta puutarhastasikin, mitä nuoren naisen
käsi vaikuttaa. Ennenhän se oli kuin mikäkin hautausmaa. Kuka tietää,
vaikka jo sillä silmällä katselisitkin sitä...
— Älä höpise, vaan käy sisälle tupakoimaan.
— Kiitos, mutta en nyt jouda, sillä konsulentti lupasi tulla meille
yöksi. Tule sinäkin sinne! On vielä jotain pullonkin pohjalla.
Pidettäisiin hauska ilta.
— Toisella kertaa, vastasi Jaakkola. — Ei haluta tällä haavaa.
— Miksei haluta? Tule pois vaan. Vai aiotko — kysäisi Mattila
ilveillään, hypätessään pyörän selkään — aiotko lähteä tavanmukaiselle
kesämatkallesi?
— Kuka tietää, tuumi Jaakkola itsekseen, jääden katselemaan
akkunanpieleen nojaten.
Mattila polki kovaa vauhtia ja näkyi jo kääntyvän talonsa pihalle.
— Ottaa eukko! Lähteä kesämatkalle! myhäili hän istuutuessaan
keinutuoliin ja tuprutellessaan savuja sikaristaan.
Siitä sitten ajatus alkoi kulkea. Elpyivät vanhat muistot, heräsi
vanhoja mielikuvia, syntyi uusia.
* * * * *
Hän oli Jaakkolan lapsista nuorin. Vanhempien kuoltua hän oli joutunut
ostamaan kotitalon toisilta perillisiltä, jotka jo olivat ehtineet
lähteä lentoon ja pesiytyä mikä minnekin. Vanhin, Amanda, oli emäntänä
Loimaalla, Iisakki oli nainut toiselta puolen pitäjää nuoren, varakkaan
lesken valmiine taloineen ja lapsineen, ja Kustaa hääräili isäntänä
tuolla metsänreunassa puuntavassa Mäki-Uotilassa. Martti oli vasta
palannut Hämeenlinnasta sotapalvelustaan suorittamasta, kun äitimuori
kuoli, ja kun toisilla perillisillä jo oli vankat olot ja talot
kullakin, joutui kotitalo hänelle.
Kymmenen vuotta hän oli nyt hallinnut taloaan ja sen ajan kuluessa
suorittanut toisten perillisten osuudet. Hän ei ollut raskinut paljon
kajota metsään — siellä kasvoi komeita punakylkisiä petäjiä ja
harmaanaavaisia kuusia kyllälti — vaan oli yrittänyt ottaa maasta ja
karjasta irti sen minkä tarvitsi, ja oli siinä niin onnistunutkin, että
nyt oli jokseenkin velaton mies.
Mutta niinpä olikin aika kulunut niin tyystin työhön ja toimeen, ettei
häneltä sitä ollut paljoakaan liiennyt huvituksiin, joihin hänellä
muuten ei koskaan ollut erikoista haluakaan ollut.
Hänen tavanmukainen kesämatkansa!
Hän tiesi kyllä, että kylällä sille hyväntahtoisesti naureskeltiin ja
pilaakin siitä laskettiin, mutta hän ei voinut sille mitään, että hänen
kerta vuodessa, tavallisesti heti kevättöiden ja kylvöjen päätyttyä,
piti päästä hieman tuulettumaan. Tuon matkan jälkeen tuntui talvikin
hauskemmalta vastaanottaa, sillä paitsi tätä kesämatkaansa hän ei juuri
muuta liikkunutkaan. Pari kertaa pikimmältään Turussa vuoden mittaan ja
joskus vuosien väliajoilla sukulaisissaan.
Hänen kesäinen matkareittinsä kulki säännöllisesti Hämeenlinnaan,
Helsinkiin, Turkuun ja sieltä kotiin. Uskollisesti hän oli yhdeksänä
kesänä kulkenut tämän reitin. Vain kerran hän oli sen jättänyt
kiertämättä, käväisten sensijaan Tukholmassa erään halpahintaisen
huvilaivamatkueen mukana.
Hän piti yksinäisyydestä. Siksi hän matkustikin aina ilman seuraa,
vaikka väliin yksi ja toinen pitäjän nuorista isännistä olisi
mielellään lyöttäytynyt mukaan. Mutta yksin, silloin vasta ihminen
tuntee olevansa vapaa, ajatteli hän. Saa olla kuten tahtoo ja mennä
mihin tahtoo, vaikka hän ei mennyt muualle kuin Hämeenlinnaan,
Helsinkiin ja Turkuun... Hän istui vakavana junassa sikaria poltellen,
kuunteli naapurien tarinaa ja itsekin otti siihen osaa, pistäysi
Toijalassa kolmannen luokan ravintolassa ja söi pari voileipää,
ryypäten puolikkaan olutta palan painikkeeksi, ja junan saapuessa
Hämeenlinnaan hän jo seisoi valmiina ja sotilaallisen ryhdikkäänä
vaunusillalla.
Hämeenlinna... Se oli hänen mielestään paras ja hauskin kaupunki, ja
siellä hän matkallaan kauimmin viipyikin. Kaikki hänen hauskimmat
muistonsa liittyivät tähän kaupunkiin, nuoruuden ja sotilasaikain
muistot... Hän tutki joka kerta tarkkaan Aulangon, katseli kaupungin
puistot ja kulki katua alas, toista ylös. Siirtyi kasarmien luo ja
viipyi siellä tuntikausia. Sielläpä siellä hän aliupseerina aikoinaan
komenteli nahkapoikia... mutta toiset ja vieraat ovat siellä nyt
olijat. Ei kaiu iloiset sotilaslaulutkaan sieltä enää, mitä surullista
veisannee tuokin poika tuolla akkunassa... Toiset ihmiset, toiset
tavat... Kas noita hulttioita, kun ovat antaneet portin rappeutua,
ja vahtikoppikin on värinsä menettänyt... Kulkiessaan puistoissa hän
muisteli menneitä iloisia päiviä... Tässä penkillä, tämän vaahteran
alla hän ensi kerran halaili Hilmaa, ja tuota käytävää pasteeraili
Marin kanssa kuutamoilloin ja syötteli sille rinkilöitä ja makeisia...
Missä maailman kolkassa mahtavat nekin tyttöheilakat nyt olla...?
Ähää, naapurit ja kylänmiehet, ei tämä poika sentään olekaan ollut
sellainen jöröjukka kuin ehkä luulette... Se sotilastakki...
ette te siviilimiehet kykene sotilaan rinnoille näissä... näissä
lemmenasioissa, — lopetti hän hymähtäen vanhoille muistoilleen.
Emäntä sinun pitäisi ottaa, niinhän se Mattila sanoi, jatkoi hän
ajatustaan. Todella, olihan hän sitä tuuminutkin. Taloudenkin kannalta
se olisi tarpeen. Täti, joka oli hänen talouttaan hoitanut, oli vuosi
sitten kuollut. Niin kauan kuin täti eli, ei hän ollut huomannut
emännän välttämättömyyttä. Mutta kun täti kuoli, ei hänellä ollut
ketään, kenen puoleen huolineen ja asioineen kääntyä. Veljistään ja
sisarestaan hän oli jo ehtinyt vieraantua, ja Lyyli taas... niin no,
hän oli sentään vieras, niin hyvin kuin muuten toimensa hoitikin.
* * * * *
Hän havahtui, kun Lyyli tuli laittamaan hänen vuodettaan. Hän
tarkasteli tyttöä salaa tämän siinä puuhatessa. Hän oli vuoden varrella
oppinut pitämään Lyylistä hänen ahkeruutensa ja hiljaisen käytöksensä
takia.
Mutta hän ei ennen ollut sentään huomannut häntä näin miellyttäväksi.
Hän oli solakka ja täyteläinen, ruskea tukka kiilsi kylvystä vielä
kosteana, ja poskilla oli terve puna. Tasaisesti kohoilevan poven
pehmeät muodot kuvastuivat selvästi valkoisen paidan läpi. Hän ei ollut
huolinut enää saunasta tultuaan pukea puseroa ylleen ja oli paljain
jaloin.
... Hänestä taitaisi saada hyvän emännän? Ei mutta siitähän riittäisi
ihmisille puhumisen ja leikin aihetta: hän, suuren talon isäntä,
joka saisi kenen tyttären hyvänsä, naisi Lyylin, emännöitsijänsä...
Antaisi heidän vain puhua ja ilvehtiä, mitä hän niistä välittäisi...
Pääasia on, että tyttö on hyvä ihminen, olkoonpa sitten talon- tai
torpantytär... Mutta mahtaisiko tyttö hänestä välittääkään, tällaisesta
jurosta köriläästä?
Hän tunsi mielensä niin kevyeksi hauteessaan tällaisia ajatuksia, että
hänen täytyi hyrähtää hiljaiseen nauruun. Lyyli katsahti kysyvästi
häneen.
— Mitä se isäntä siinä itsekseen ilakoi? uteli hän ihmeissään.
— Arvaa! virkkoi hän hilpeästi.
— Kunhan ei vaan olisi naima-asiat mielessä, tokaisi Lyyli käsi oven
rivassa.
— Sinäpä sen sanoit, kiusotteli Jaakkola. — Eikö sillä Lyylillä vielä
ole sulhasta tiedossa?
— Kaikkea vielä, nauroi Lyyli mennessään itsekseen ihmetellen muulloin
niin harvapuheisen isäntänsä hilpeätä tuulta.
* * * * *
Jaakkola koetti saada unesta kiinni, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
Hän vääntelehti ja kääntelehti, koetti olla mitään ajattelematta ja
tuijotti pitkät hetket kattoon...
Puhelin soi.
— Perhanan pojat! kirosi hän sängystä noustessaan.
Hän aavisti kuka soitti, sillä hän tunsi Mattilan tavat. Aivan oikein,
Mattilahan se oli.
— Ei, en viitsi enää näin myöhään... Ei, kaikki on lopussa... En
sittenkään... Kuinka vaan haluatte.
Hän väänsi loppusoiton, veti housut jalkaansa ja pani tupakan.
— Perhanan pojat, jämäsi hän keinutuolissa kiikkuessaan. — Eivät anna
yörauhaa, vaan soittaa ritkuttavat läpi yön... Tietysti ne vielä
kompuroivat tänne... Kas niin, siinä ne jo ovatkin.
Pihalle suhahti kaksi polkupyörää, ja Mattila ja konsulentti astuivat
hiljaa kolistellen sisään.
— Täällä se vain murjottaa ja mätänee siihen paikkaan, kun ei missään
liiku! pauhasi konsulentti iloisesti.
Mattila otti taskustaan pullon ja asetti sen pöydälle, Jaakkola
löysi piirongistaan kolme lasia ja kävi kellarista muutaman pullon
limonaadia, ja jokainen valmisti itselleen mieleisensä seoksen.
Tarinoitiin ja maisteltiin.
Lopulta Mattila alkoi tapansa mukaan kehua vaimoaan, ja Jaakkola
kuunteli hartaana. Konsulentti istui keinutuolissa silmät kirkkaina ja
vihelteli hiljaa.
— Kyllä minä, sanoi Jaakkola, joka mielellään, niin vanhapoika kuin
olikin, puhui naisista, — kyllä minä en vaan uskaltaisi liittäytyä
toiseen. Sattuisi vielä saamaan minkälaisen äkäpussin tahansa, ja
silloin olisi totinen paikka edessä.
— Mitä sinä, pisteli Mattila. — Mies pelkää jo hameen heilahdustakin.
— Älä, älä, hymyili Jaakkola. — Sinua kyllä on siinä suhteessa
onnistanut.
— Mies saa ja mies pääsee minne tahtoo, leventeli Mattila. — Kun minä
riiailin ja tytön vanhemmat panivat vastaan, se vain kiihotti minua.
Kerran sitte yöllä, hän oli jo makuulla, minä istuin tuolilla hänen
vuoteensa ääressä ja valitin kohtaloani. Uhkailin hyppääväni vaikka
kaivoon, jollen häntä saisi omakseni. — »Mitä sinä kaivoon hyppäisit,
hölmö», nauroi tyttö, »hyppää ennemmin tänne viereeni!» — No, minä
hyppäsin sinne, sinne jäinkin, ja sitä mukaa oli asia valmis. — Niin
sitä pitää menetellä. Häh!
Konsulentti remahti nauruun.
— Olipa se reima tyttö.
— Mutta voi sitä saada liiankin reiman, vilkastui Jaakkola, jonka
kieli oli hieman kirvottunut. — Niinkuin esimerkiksi velipoikani,
tuo Mäki-Uotila. Sillä sitä vasta on morakka muija. Käydessäni äsken
siellä jouduin kuulemaan heidän kotihartauttaan. Jo porstuaan kuului
emännän kiivas ääni, mistä lie turhasta suuttunut, ja isännän hätäinen,
puolusteleva puhe. — »Hiljaa!» jyrisi emäntä. »Minä tässä talossa
komennan. Äläkä luulekaan minun miestä pelkäävän, vaikka hametta
kannankin... ehei!» Ja sitten jalka paukahti lujasti lattiaan...
Sellaisen akan kanssa mies on helisemässä.
Kaikki nauroivat.
— Mutta kun ei valitse sellaista, tankkasi Mattila.
Ja sitte hän alkoi selitellä, mistä hyvän vaimon tuntee. He syventyivät
kaksin pohtimaan tätä pulmallista asiaa, mutta konsulentti ei viitsinyt
kuunnella heidän juttujaan, vaan pistäytyi pirttiin selittämään talon
voudille turnipsinviljelyksen siunauksia. Istuen voudin sängyn laidalla
ja takoen käsin polviaan hän puhui kovalla äänellä ja innostuneesti.
Vouti nojasi päätään kyynäsvarteensa, imi konsulentilta saamaansa
paperossia, kuunteli ja muhoili. Muurin vieressä olevasta tyttöjen
sängystä kuului tukahutettua naurun tyrskettä, kun tytöt peittonsa
piilosta kuuntelivat konsulentin kovaäänistä esitelmää ja voudin
myhäilevää myöntelemistä.
Aurinko jo loisti idän taivaalla, kun vieraat poistuivat.
Jaakkola antoi akkunan jäädä auki, ja päästyään vihdoin uneen hän oli
yhä kuulevinaan Lyylin heleän naurun.
Aamulla hän läksi kesämatkalleen Hämeenlinnaan, Helsinkiin, Turkuun...