Oltiin heinässä.
Jaakkolan väki, joka aamulla varhain oli eväineen lähtenyt kaukana
olevalle heinäpellolle, oli päässyt päivälliseltä.
Lyyli korjaili ruuan tähteitä, huuhtoi läheisessä lähteessä astiat ja
sammutti tarkoin tulen padan alta.
Miehet olivat heittäytyneet ruokalevolle mikä minnekin. Vanhemmat
naiset istuivat makasiinin sillalla ja huojutellen itseään juttelivat
kaiken maailman asioita. Tytöt kerääntyivät kedolle makasiinin
katveeseen, ja heidän seuraansa liittyi nuorempia miehiä tarinoimaan ja
vehkeilemään.
Jaakkola lojui vähän edempänä heinäkarheen päällä auringon paahteessa.
Hän makasi velttona selällään, hattu silmillä, tirkistellen sen
reunojen alitse korkealla kaartuvaa, pilvetöntä taivasta, ja aprikoi.
Paarmat ja hyttyset surisivat. Hevoset purra rouskuttivat makeata
heinää. Kuului hiljaista puhetta, kuorsahtelua ja silloin tällöin
vallatonta naurun tyrskettä.
Hän ei kesämatkansa jälkeen tuntenut itseään oikein tyytyväiseksi eikä
oloaan miellyttäväksi niinkuin aina ennen. Joku omituinen yksinäisyyden
tunne oli vallannut hänen mielensä. Miksi ponnistella ja mitä varten
elää? Vuodet tulevat ja menevät toistensa kaltaisina tuomatta mitään
muutosta tähän yksitoikkoisuuteen. Mitä varten siis tehdä työtä ja
hiihtoa aamusta iltaan? Vierisihän elämä omiakin aikojaan hiljalleen
eteenpäin.
Hän painoi hatun syvemmälle silmilleen, aurinko paahtoi tukahuttavasti.
Näin ei voinut eikä saanut jatkua. Hän oli päättänyt muuttaa leikin
todeksi: ottaa emännän itselleen. Senkö lempoa tässä suotta rehkii
ja raataa! Sukulaisten hyväksi! Hän tiesi hyvin, että ne mielellään
soisivat hänen elävän ja kuolevan vanhanapoikana, jotta sitte saisivat
periä hänet. Mutta eipäs! Naimisiin tämä poika menee, että rytisee...
Hän olikin jo muutamia katsastellut, vaikka ei vielä mieleistään
löytänyt. Useimmat tyttäret eivät muuta kuin kamarissa istuisi,
juhlilla laahaisi ja muotilehtiä tutkisi, korkeintaan keittokirjan
kimpussa hyörisi... Niinkuin sekin Kulmalan Maiju, jota hänelle jo
kauan oli toimiteltu. Hän oli äsken käynyt siellä asialla. Miten se
hymyili ja kiemaili — sen taidon ne kyllä osaavat, peijakas! — miten
se muka sulhastensa runsautta kehuakseen liverteli: »Niin... ja sitte
pistäydyin samalla matkalla vielä tervehtimässä muuatta vanhaa, hyvää
ystävääni, joka niin hartaasti oli pyytänyt minua edes hetkeksi tuomaan
päivänpaistetta hänen poikamieskotiinsa. Sieltä jäi mieleeni kaksi niin
kaunista muistoa, arvatkaahan! Toinen: kun kaaduin pyörältä, mutta
hän ennätti temmata minut syliinsä, niin että molemmat kierähdimme
maantienojaan, ja toinen: kun lintu laulaen lensi makuukamarini
avoimesta akkunasta sisään. Ajatelkaahan!...» Hyi saakeli! Ikäänkuin
hän ei avosylin takertuisi ensimäisen miehen kaulaan, jos tämä vain
voisi tarjota hänelle huolettoman tulevaisuuden. Ei sellaisista
hepsakkeista ole mihinkään. Työtä pitää osata ja viitsiä tehdä...
Niinkuin tuo Lyyli esimerkiksi, siinä on herttainen ja työteliäs
ihminen...
Makasiinin luota kuului kimakka kirkaisu ja hillitön naurun remahdus.
Hän käännähti vatsalleen ja kohotti laiskasti päätään. Renki Ville oli
saanut paarman kiinni ja vaivihkaa soluttanut sen Hilman niskaan.
— Voi pahus, minkä teki! nauroi Jaakkolakin.
Hilma hyppi ja kirkui, toiset huusivat ja nauroivat.
Hilma koetti käsin saada sitä pois, mutta lopulta hänen täytyi pujahtaa
makasiinin taakse vapautuakseen kiusanhengestään. Hetken kuluttua hänen
onnistui kaataa mitään pahaa aavistamattoman Villen niskaan kiulullinen
kylmää lähdevettä. Ville ponnahti pelästyneenä pystyyn, kiroili ja
pyristeli.
— Ota kiinni, jos saat! huudahti Hilma ja kirmaisi pakoon.
Ville karkasi perässä. Syntyi kiivas kilpajuoksu. Hilma härnäili ja
kiusotteli, kunnes kompastui ojaan tiheän timoteiheinän taakse...
Jaakkola nousi ja rupesi valjastamaan hevosia niittokoneen eteen.
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, kiskotellen, haukotellen. Kohta
alkoi viikate suhahdella, harava laulaa ja niittokone sätkyttää.
Hän oli katsellut ja mielessään punninnut Lyylin hyviä ominaisuuksia.
Joka päivä seurasivat hänen katseensa hyväillen ja arvostellen Lyyliä,
hänen liikkeitään ja hommiaan. Lyyli oli arvatenkin sen huomannut,
ensin se oli punastellut ja aristellut, mutta vähitellen kai tottunut
hänen äänettömään tarkasteluunsa, koska toisinaan oli iloisesti, jopa
rohkeastikin hänelle hymyillyt.
Totta olikin, Lyyli oli huomannut Jaakkolassa heränneen mielenkiinnon,
eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Kaipasihan hän toveria ja
rakkautta. Tuon vakavan, hiljaisen miehen turviin voisi kuka nainen
tahansa antautua. Hänestä voisi saada todellisen ystävän, jonka kanssa
uskaltaisi elämään astua... Hän vilkaisi taakseen, kun koneen rätillä
alkoi kuulua lähempää... Mutta eihän hän minulle kuulu, vaan jollekulle
toiselle, onnellisemmalle, jatkoi hän ajatuksiaan... Miksei hän saata
olla yhtä huoleton ja suruton kuin tuo Hilma, joka on unohtanut
keväisen tukkipoikansa ja palannut takaisin Villen pariin? Se sittenkin
taitaisi olla paras elämän osa, löytää ilo ja tyydytys jokaisesta
haihtuvasta hetkestä...
Mutta ei, hänen luonteensa ei soveltunut sellaiseen elämänlaatuun, se
oli siihen liian jäykkä ja umpimielinen.
Hän kuuli koneen sätkyttävän aivan takanaan ja tunsi Jaakkolan
katseiden hivelevän ruumistaan, mutta hän ei viitsinyt kääntyä, vaan
antoi haravan sitä vihaisemmin soida. Katselkoon, ajatteli hän,
tällainen minä olen!
V
Kauniita, heleitä heinäpäiviä...
Jaakkola aikoi ensi yönä kaataa viimeiset heinänsä. Piti pitää
kiirettä, etteivät joutuisi sateen jalkoihin.
Väki tuli illalliselle. Hän määräsi sille huomisen päivän työt ja sanoi
Lyylille, joka tuli häntä vastaan pihalla:
— Viitsitköhän sinä tuoda minulle kahvia puoliyön ajoissa, se maistuisi
hyvältä siellä pellolla.
Lyyli katsahti iloisesti häneen.
— Mielelläni, eihän tällaisina keveinä, valoisina öinä tee unikaan
kiusaa.
Mattila, joka myös oli menossa yöksi konetta ajamaan, kulki juuri ohi
ja huusi maantieltä:
— Ei, ja vaikka tekisikin, ei kuitenkaan ehdi nukkumaan. Heinä
valmistuu, että humu kuuluu. Jos tällaista kiirettä olisi aina, ei
ehtisi kuolemaankaan.
Yö oli lämmin ja tyyni.
Hieno, pehmeä sumu teki hämärän vieläkin salaperäisemmäksi.
Kuului ainoastaan koneen yksitoikkoinen sätkytys, hevosten hiljainen
korskunta ja ruisrääkän alakuloinen valitus.
Jaakkola, Jaakkola, tuntui se hyrisevän, mitä hulluja tuumia sinä
päässäsi haudot? Heitä ne pois, pois! Katso, kaikki katoo kerran, onni,
elämä, sinä itse. Sinä itsekin yövyt kerran iäisyyteen, menet etkä
ikinä palaa, et palaa. Mitä siis sillä väliä, kuinka elämänsä elää,
ilossako vai murheessa! Työ on ainoa, jota ihminen ei voi välttää,
ainoa, mikä muokkaa hänet kelvolliseksi siirtymään iäisyyteen. Hämärä
on vaarallinen toveri, se hellyttää naisen sydämen, miehen mielen.
Mutta kaikki katoo kerran. Varo, Jaakkola...
Hän silmäsi peltotielle.
Jo näkyi tien käänteessä häilähtävän valkoinen liina. Vaalea olento
liikkui hämärässä, veräjä aukeni ja sulkeutui hiljaa paukahtaen, ja
pitkin piennarta läheni Lyyli nopein askelin, kevyenä ja norjana.
Jaakkola pysäytti hevoset metsän reunassa saran päähän ja antaakseen
niiden vähän hengähtää pani ne liekaan. Itse hän istuutui pientarelle
odottamaan ja silmäili tyytyväisenä uljasta heinäpeltoaan, samalla
seuraten syrjäkatsein Lyyliä, joka hiljaa hyräillen saapui.
— Tulin varemmin kuin määrä oli. Äiti kävi minua tapaamassa, ja kun
sattui sama matka, läksin hänen seurassaan. Ei taida sentään haitata,
vaikka aikaisemminkin saa kahvitilkan. Ja pysyyhän se sitäpaitsi
lämpimänä pitemmänkin aikaa näiden varustusten sisällä.
Hän istuutui vastakkaiselle ojan reunalle, avasi korin ja otti sieltä
esiin kahvikannun.
— Vai kävi äitisi siellä. Hän on vielä reipas ja terve ihminen. Sopisi
hänen useamminkin pistäytyä meillä, puheli Jaakkola kahvia juodessaan.
Lyyli solmieli apiloista kukkakimppua, ruisrääkkä veteli pitkäveteistä
virttään, ja hevoset syödä rouskuttivat heinää.
Ei kumpikaan puhunut. Hiljaisuus kaartui heidän ympärillään ja lauloi
heidän sydämissään.
Jänis tulla kyyhötti metsästä pellolle, loikki hiljalleen muutamia
askeleita ja keikahti takajaloilleen istumaan kuullessaan hevosen
hirnahduksen.
— Katsohan!
Jaakkola viittasi kädellään.
Lyyli kääntyi ja hymyili. Hän oli ottanut liinan päästään, ja hänen
kaunis, täyteläinen niskansa oli ihan Jaakkolan silmäin edessä.
Hän vihelsi hiljaa, jänis löi käpälällä korvaansa, kuunteli ja
luimisteli, huomasi heidät, hypähti säikähtyneenä sivulle ja painui
tasaista hölkkää metsään takaisin.
Jaakkola oli kiintynyt tuijottamaan tuota päivän paahtamaa,
hiuskiehkurain kiertämää niskaa ja melkein säpsähti, kun Lyyli kääntyi
ja virkkoi:
— Menipäs.
— Mikä? Niin... jo... meni kultansa luokse, vastasi hän hajamielisesti,
kuin unesta heräten.
Lyyli naurahti hilpeästi.
— Jopa kai se sinne meni.
Hän nousi lähteäkseen ja seisoen ojan pohjalla alkoi kumarassa laittaa
koriaan kuntoon. Jaakkola seurasi altakulmain hänen liikkeitään.
Miten se kävikään. Ojentuessaan suoraksi hän äkkiä horjahti, Jaakkolan
kädet kiertyivät hänen vyötäisilleen, ja hän liukui Jaakkolan syliin,
ennenkuin aavistikaan.
He hengähtivät syvään ja katsoivat toisiinsa hämillään, säikähtynein
silmin.
Jaakkola, jonka huumasi nuoren ruumiin lämpö ja raikkaan ihon
pyörryttävä tuoksu, puristi yhä lujemmin häntä itseensä ja hoki
hiljaisella äänellä:
— Lyyli, Lyyli...
— Päästäkää minut, voi päästäkää!
Jaakkolan silmät etsivät Lyylin silmiä, ja Lyylin rinta puristui hänen
rintaansa vasten. Äkkinäisellä liikkeellä Jaakkola kumartui Lyylin
puoleen ja suuteli häntä.
Lyyli voihkasi hiljaa, painautui kiinteästi Jaakkolaa vasten ja puri
hampaansa hänen huuliinsa. Sitte hän retkahti hervotonna taaksepäin
lyöden päänsä pientarella olevaan kiveen.
Jaakkolan kädet heltisivät otteestaan, ja hän tuijotti huumaantuneena
häneen. Lyyli makasi kuin kuollut; kohoileva rinta vain ahmi ilmaa.
Jaakkola katsahti hämmennyksissään ympärilleen. Mitä nyt?
Yön kostea henki jäähdytti hänen kuumia ohimoitaan. Hän alkoi selvitä
huumauksestaan. Se, mikä kuohui hänen veressään ja kohisi hänen
hermoissaan, terveiden, voimakkaiden aistien hurja ajo, tyyntyi
vähitellen. Sijalle tuli suloinen rauha ja syvä kiitollisuus Lyyliä,
maailmaa, kaikkea kohtaan. Hän on minun, elämä tuntuu ihanalta ja
maailma kauniilta, riemuitsi hänen sydämensä.
Lyyli oli solunut hänen sylistään, niin että jalat olivat ojassa ja pää
pientarella. Hän kumartui Lyylin viereen, kohotti hellävaroen hänen
päätään ja silitti kömpelösti hänen hiuksiaan.
— Kas, mitä sinä nyt... puheli hän kuin lapselle, joka on loukannut
itsensä ja jolle ei tiedä mitä tehdä. — Avaa toki silmäsi, Lyyli...
minä tässä olen... eihän se mitään, kuule... minun syytäni kaikki...
mutta minä pidän sinusta niin kovin, Lyyli...
Lyyli kohottautui verkalleen istumaan, katseli hämmentyneenä
ympärilleen, punehtui ja sitaisten liinan päähänsä nousi ja läksi
ääneti astumaan kotiin päin.
Jaakkola tähyili hänen jälkeensä, kunnes näki hänen häipyvän hämärään,
ja rajaton, hiljainen riemu täytti hänen sydämensä.
* * * * *
Ruisrääkkä oli vaiennut, yö oli salaperäisen äänetön. Kone vain soitti
yksitoikkoista säveltään.