Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.
I
Keskustelu oli tauonnut.
Äidin sukkapuikot helisivät hiljaa. Veli tupakoi juron näköisenä
penkillä akkunan alla, ja veljen vaimo istui jakkaralla uunin edessä
kuorien perunoita.
Lyyli keinutteli polvellaan veljen pikku tyttöä hyräillen hiljaa.
— Ei ole mitään moittimista, hyvä on minulla paikka Jaakkolassa,
virkkoi hän vihdoin äskeisen keskustelun päätökseksi. — Mitä siihen
tulee, että olen palveluksessa, eihän se mikään häpeä ole paremmin
teille kuin minullekaan. Työ kuin työ. Suotta te aina siitä muistutatte.
— Eipä silti, mutta olisihan sinulla täällä kotonakin tilaa ja työtä,
vastasi veli tyynellä tavallaan.
— Olisi kylläkin, mutta minkä sille luonnolleen voi. Minä tahdon omin
voimin päästä maailmassa eteenpäin, siinä se.
Hän nousi lähteäkseen. Pikku Leena nyki häntä itsepintaisesti hameen
helmasta ja hoki:
— Täti, nostakaa Leena vielä korkealle, täti...!
— Nostaahan täti sen kullanmurun, sanoi Lyyli nauraen ja kiikutti lasta
käsillään ilmassa.
Hänen äänessään oli äidillinen sävy, kun hän laskiessaan lapsen
lattialle lisäsi:
— Leena ei saa aina pyrkiä korkealle, sieltä voi helposti pudota
nurinniskoin maahan. — Mutta nyt tädin pitää lähteä. Voikaa hyvin!
Pienokainen pillahti itkemään.
— No noo, älähän itke! Pian täti taas palaa ja tuo makeisia Leenalle,
jos Leena vain pysyy kilttinä eikä itke.
Lyyli suuteli poskelle pienokaista, joka heti lakkasi itkemästä.
Äiti seurasi tytärtään pihaveräjälle ja puheli hiljaisella äänellä:
— Pidähän silmäsi auki siellä vieraiden ihmisten parissa. Olisi
sinun jo aika katsoa itsellesi toveri. Meidän suvussa on aina menty
nuorina naimisiin, se veri kuin meissä lienee tavallista kuumempaa ja
väkevämpää. Minäkin vanhenen ja raihnaannun vähitellen, niin olisi
turvallisempaa ajatella kuolemaa nähdessäni sinun pyörivän omassa
kodissasi. — On siinä Jaakkolassakin hyvä emännän paikka — lisäsi
hän kuin epäröiden ja salaa tarkastellen, minkä vaikutuksen sanansa
tekisivät tyttäreen.
Mutta tytär sitoi pääliinansa tiukempaan solmuun ja alkaessaan astella
maantielle johtavaa peltotietä virkkoi tuskaisesti ja kuin toruen:
— Miksi te aina sitä yhtä ja samaa hoputatte. Vielä sitä on aikaa
kylliksi.
Äiti pudisti päätään ja palasi pirttiin.
Lyyli kulki ripein askelin, hypähdellen ketterästi tielle
muodostuneitten jääsohjuisten vesilätäkköjen yli. Mitä se äitimuori
lasketteli! Ikäänkuin hän ei pitäisi ajastaan vaarin. Kyllä hän kulkee
avoimin silmin, sen verran hän jo oli maailmaa kokenut.
Hän ei voinut kieltää, että äiti oli osunut oikeaan vihjailussaan
hänelle Jaakkolaa, jonka emännöitsijänä hän syksystä asti oli ollut.
Hän oli aina pitänyt tuosta tyynestä, hiljaisesta miehestä. Jo
lapsuudestaan asti.
Emännöitsijästä emännäksi — eihän se ollut mikään mahdoton hyppäys.
Hän naurahti itsekseen, poikkesi peltotieltä maantielle ja
karkottaakseen mielestään nämä tällaiset asiat koetti ajatella
muuta. — —
Nuoruuden ajat, jotka hän oli viettänyt kotona omaistensa parissa,
olivat hauskimmat muistella. Ensin kansakoulu iloisine, viattomine
muistoineen, sitte kansanopistossa-olo innostuksineen ja puuhineen.
Sitte oli isä kuollut, veli oli ottanut haltuunsa pienen, köyhtyneen
kotitalon ja nainut emännän itselleen. Hän ei enää tuntenut viihtyvänsä
kotona, vaikkei mitään nurisemistakaan ollut, vaan oli perintöosuutensa
saatuaan lähtenyt maailmalle.
Ennen Jaakkolaan tuloaan hän oli palvellut Heikkilän talossa
naapuripitäjässä.
Tyly, katkera piirre ilmestyi hänen suupieliinsä, kun hän johtui
ajattelemaan tätä aikaa.
Sekö veri, viekas ja väkevä, josta äiti äsken oli puhunut, oli kaiken
takana?
Heikkilän isäntää, joka oli nuori, lapseton leskimies, pidettiin
siivona, kunnon miehenä. Hän osasi oivallisesti peittää heikkoutensa
ja harha-askeleensa hurskauden ja hyvyyden verholla. Hän kyllä tunsi
hänet! Kunnon mies! Uh, häntä inhotti tuo mies, hän halveksi hänen
hurskauttaan ja tekopyhyyttään. Hän oli nuori ja verevä ja kaipasi
lämmintä kättä. Miten tuo mies osasikaan teeskennellä ja luikerrella ja
käyttää hetkelliseksi huvikseen hänen kokemattomuuttaan ja nuoruuttaan!
Hän oli antautunut luullen rakastavansa, mutta nyt selviydyttyään
huumauksestaan hänen täytyi itselleen tunnustaa erehtyneensä, sillä
hänet oli osaksi sokaissut Heikkilän varallisuus ja huolettoman
tulevaisuuden toivo... Mitä merkitsivät äidin sanat — olikohan joku
hänen esivanhemmistaan joutunut vilkkaan verensä uhriksi? Pitäisikö
hänen käydä samoin, talttua ja ottaa elämä vastaan ikäänkuin
jonkinlaisena armopalana? Hän ei tahtonut alistua sellaiseen kohtaloon,
vaan päätti kamppailla ja nousta... Hänen silmänsä olivat vasta silloin
auenneet, kun Heikkilä oli hänelle sanonut, ettei ikipäivinä nai
sellaista... sellaista... — »Millaista?» oli hän väristen kysynyt. —
»Kevytjalkaa!» vastasi Heikkilä rivosti nauraen. — Siinä tuokiossa
hän oli perinpohjin oivaltanut tuon miehen todellisen luonteen ja
sielunalhaisuuden. — »Ei kannata sinun oikeudenkaan kautta yrittää»,
oli vielä pilkkaillut, »kukaan ei sinua uskoisi eikä ole näkijöitä».
— Herra jumala, eihän hän sellaista ollut aikonutkaan. Ja lisäksi hän
tiesi, että turhaa se olisi ollutkin, sillä kyllä tuo mies oli osannut
jälkensä lakaista, hiljaa ja varovasti oli kaikki käynyt... Hän ei
ollut tästä kertonut kenellekään, ei edes äidilleen, se oli jäänyt
heidän kahden salaisuudeksi... Kaikki mennyt ja likainen inhotti häntä,
milloin se vielä mieleen johtui; se tuntui hänestä nyt, kun oli siitä
irti päässyt, ilkeältä unennäöltä, jota ei mielellään muistellut.
Hän piti nykyisestä olinpaikastaan, isäntä oli lapsuudentuttu ja
hyväsydäminen, suora ihminen, ja työ antoi hänelle uutta uskoa ja
uusia voimia. Olihan hän vielä nuori, ja elämä kutsui häntä kaikesta
huolimatta.
Hän näki postinkuljettajan juuri kääntyvän kylän kauppiaalle. Hän
poikkesi sinne saadakseen Jaakkolan postin.
— Siinä on kirje Lyylillekin! virkkoi kauppias, nuorenpuoleinen,
punakka mies, nojautuen tiskiinsä ja tarkastellen häntä pienillä,
nauravilla silmillään. — Sulhasilta varmaan?
Lyyli hymähti jotain vastaukseksi. Kauppias kurkisti vielä akkunastakin
hänen jälkeensä ja kääntyi sitte suutaan maiskautellen postimiehen
puoleen.
— Helkutin pulska vaimoihminen siitä onkin kasvanut. Kelpaa sen
Jaakkolan...
Postimies naurahteli.
— Mutta taitaa pahus olla vähän ylpeä.
— Ylpeä! vastasi kauppias vilkuttaen merkitsevästi silmäänsä. — Jos
minä olisin Jaakkolan housuissa, ei tyttö totisesti kauaakaan niskojaan
nakkelisi.
Oli vielä sen verran valoisaa, että Lyyli hyvin saattoi kulkiessaan
lukea kirjeen. Se oli Heikkilältä. Hän oli kerran ennenkin saanut
häneltä kirjeen. Se hävytön ei anna hänelle rauhaa! Kyllä hän tietää
avaamattakin, mitä kirje sisältää. Heikkilä oli edellisessä kirjeessään
sanonut katuvansa ja tahtovansa sovittaa kaiken, sillä hän oli viime
aikoina tullut totiseen kääntymykseen ja tunsi tehneensä pahoin
Lyylille ja... Hän repäisi kirjeen auki. Aivan samaa tässäkin! Hän
rypisti sen palloksi ja tunki taskuunsa. Antakoon hänen vain olla
rauhassa. Hän ei muuta pyydä. Sen oli hän lyhyessä kirjelipussa
selittänyt hänelle. Mitä oli heillä enää keskenään tekemistä!
Alkoi vähitellen hämärtää.
Pellot levisivät mustina ja lumettomina maantien molemmin
puolin. Ainoastaan aitojen vierillä ja jokiahteilla näkyi vielä
likaisenvalkoisia lumiläikkiä. Tasangon takana häämötti metsä tummana
ja salaperäisenä.
Hän rupesi astumaan nopeammin. Joelta, jonka vartta maantie
uskollisesti seurasi, puhalteli vinha, kostea tuuli tempoillen hänen
hameensa helmoja ja viskellen kasvoihin kylmiä, pieniä pisaroita.
Kevyt, aavistuksia antava tuuli suhisi ilmassa. Jokijää ryskyi ja
paukahteli. Oli kuin jokin koputtelisi suurella nyrkillä sinne tänne
jäähän ikäänkuin ulospääsyä hamuillen, valittaen ja riemuiten...
— Kevät tulee! mietti Lyyli kääntyessään maantieltä Jaakkolan pihalle.
Ja todellakin tuntui kevät pimenevässä hämärässä liikkuvan ilmassa ja
tuulessa voimakkaana, kosteana ja lämpöisenä.