Muistatteko, kuinka muinoin lassa
talvihämyn tullen ikkunassa
istuttihin kanssa siskojen
syvään tuumien ja tutkien?
Muistatteko, kuinka metsän rantaan
päivä vaipui niinkuin aalto santaan,
jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen,
kultakuplat aallon kultaisen?
Muistatteko, kuinka kamalasti
silloin rusko päivän haudan rasti,
pilvet paloi, hehkui hattarat,
tulta hyrskyi taivaan rantamat?
Näytti kuin ois ollut meri siellä,
tulitulva, joka maata niellä
tahtoi--kas, se tänne vyöryvi!--
kas, jo tuolla kuusi leimahti!--
Muistatteko, kuinka toisihimme
silloin siskoset me painausimme,
kuinka hiljaa kuiskittihin vain
äänin värjyvin ja huohottain?
Ilmi kuiskittihin kammot rinnan,
aavistukset alta lammen pinnan,
unten harmaat pohja-usmat nuo,
joita nostaa Manan suuri suo.
Pelkäsimme toitotusta torven,
Herran vihan ääntä kautta korven,
idän päältä tuolta pitkäisen
leimausta hamaan läntehen--
Maa kun huojuis, taivas tulta löisi,
meri maata, tuli merta söisi,
ukkosena Herran uhka sois--
missä, missä silloin suoja ois?
Muistatteko, kuinka toisihimme
silloin siskoset me painausimme,
kunnes äiti armas valon toi
hämärään ja mieliin levon loi?