Kun Herra vielä taiteen talttaa käytti
ja maailmoita, maita loi,
kun taivaan vahvuudet hän tähdin täytti,
maan ihanuudet unelmoi,
niin kuvat nousi ja kuvat vaipui
ja aatteet aineessa heijastui,
ja aine totteli, tahdas taipui
ja värit sointuhun seijastui.
Näin ihmemuotoihin, muodon alle,
loi Luoja sielunsa maailmalle.
Loi laulun laaksot, alpit, aatevuoret,
loi vihan virrat vaahtosuut,
loi rantamille rauhan lehdot nuoret
ja antoi armon öljypuut,
loi linnut puihin, loi tarutarhat,
loi ihmelähtehet iloineen
ja surun hattarat, toivon harhat
ja kaaret kaunihit kyynelveen.
Ja kaiken kauniinsa viimeiseksi
loi ihanne-uskonsa ihmiseksi.
Näät hänkin uskonut ol' unelmoihin
ja halki aikain harmajain
ain aattehensa lensi aamun koihin,
mi nousi kaukaa kangastain.
Hän nähnyt vuossadat suurta unta
ol' sankar'heimosta sankar'maan,
ett' eläis kaukana kansakunta,
mi hänet tuntisi kokonaan,
mi kuulis Herransa hellän kielen,
mi tajuis miettehet taaton mielen.
Hän katsoi. Luonto lumo-äänin soitti,
toi kauneutensa kasvun muut,
maa kukki, meri aaltos, päivä koitti
ja vieri virrat vaahtosuut.
Mut vait ol' ihminen, vait ol' kansa,
maan herraks luotu ol' orja maan,
ei kuullut laaksojen lintujansa,
ei nähnyt kukkien kumpujaan,
sen silmät täynn' oli maata, multaa.
sen sydän syttä, sen korvat kultaa.
Hän katsoi. Murhe Isän silmän kasti,
soi Herran huokaus kautta maan.
Se soi kuin kuolinkello raskahasti,
se hautas haaveet kuolemaan,
se Tuonen rannalle toivot soitti,
se itki multahan ihanteet;
ja meri aaltos ja päivä koitti
ja kukki kummut ja vieri veet.
Mut koskaan uskottu unelmoihin
ei sitten täällä, ei aamun koihin.
Käy maassa laulu, että vielä voisi
nuo vainaat nousta haudoistaan,
kun kuka suurta unta unelmoisi
taas sankareista sankar'maan,
kun Luojan toivehet toisen kerran
maan päällä toivoa tohtis ken
ja taasen uskoa uneen Herran
ja elää uskonsa eestä sen.
Mut kenpä, kenpä se lauleloihin
tääll' enää luottaa ja aamun koihin?