Mutta kevät kului, kiveliöiden ja erämaiden lumet olivat kirkkaina
vesinä valuneet alas vaaroja ja vähenivät hiljalleen.
Vähennyt oli jo Repo-ojassakin vesi, mutta myllyt vielä käydä
vihkaisivat, vaikkei sauvakka enää niin nopeaan tatistellut eikä tukki
pyörinyt niinkuin kirsiveden aikana.
Kylvönkin aika lähestyi. Myllymiehiä näkyi yhä harvemmin ja harvemmin,
ja pienet syrjäpurot, joissa Virnemäen ja Ojalaisen poikien pienet ja
sievät myllyntukit olivat pyörineet, olivat aivan kuivuneet.
Mutta vielä käytti Mikko pappilan myllyä, ja Herralan myllyssä saivat
nyt mökkiläiset ja joku toisenkyläläinenkin jyvänsä jauhoiksi, jos
osasivat Mikolle mieliksi olla.
Mikko oli näinä viikkoina ansainnut hyvin, ja Einokin oli ollut apuna
kiviä teroittamassa. Leivän ja keitoksia olikin Mikko koko jauhatuksen
ajan Einolle antanut, mutta särvintä sai poika hakea mistä tahtoi ja
sattui saamaan. Ulla oli kutonut Metsämaan kankaan valmiiksi ja
siirtänyt jo kangaspuunsakin Apunlaakson halkovajaan, jossa oli hyvä,
vedenpitävä katto.
Mikko oli pannut ansaitsemansa jauhot porstuan loukkoon suureen
tynnyriin, joka nyt oli aivan täynnä; sitäpaitsi oli kaksi
viidenkymmenen kilon säkkiä täytettyinä jauhoilla, tynnyriä vastaan
nojallaan...
Oli leipää tiedossa! Ei tarvinnut ketään palvella eikä kumarrella!
Näin runsasta kevättä ei ollut Mikolla ollutkaan pitkään aikaan.
Jauhoja oli kuin pienessä talossa ja sitäpaitsi vielä puhdasta rahaa
rovastin takana toistakymmentä markkaa, säästönä kansakoulun puiden
pilkkomisesta. Oli jättänyt viimeisen kvarttaalin (sillä
kvarttaalittain hän oli tahtonut palkkansa "nostaa") ottamatta, vaikka
nälkä oli kiljunut ja hätä huutanut. Eikä aikonut ottaakaan ennenkuin
juhannukseksi.
Hätäkös oli elää ja olla! Pois alta vain!
Kylvöhommiin rupesi Mikkokin, sillä myllynjauhatukseltakin alkoi nyt
joutaa. Kevätkylvöjä tehtiin joka talossa, ja kiire oli. Vähän oli
väkeä kaikilla, sillä kaikki miesväki, joka kynnelle kykeni, oli mennyt
tukkijoelle. Ulla oli Ojalaisen peltoon jo perunansa istuttanut, ja
vuokra oli määrä maksaa pellonleikkuulla. Ja peltotöissä kulki hän
Ojalaisessa joka päivä, mutta yötä kotimökillä kävi olemassa.
Melkein joka taloon oli Ullan-Einoakin käyty kevätkylvön tekoon, mutta
ei ollut lähtenyt. Mikkoa ei ollut kukaan uskaltanut pyytääkään, hyvin
tietäen, ettei Mikko missään nimessä nyt lähtisi, kun ruokavaroja oli
kuin kuninkaan linnassa.
Määrätyt lantakuormat oli Mikon pelloille jo tuotu. Ojalaisen tuomat
kolme kuormaa tallilantaa pani Mikko mäkipellolleen, joka oli toisella
puolella myllytietä, ja Kankaan tuomat kolme kuormaa karjalantaa
rantapellolle, jossa ruokamulta oli karisempaa. Siihen tuli lisäksi oma
tunkio käymälästä, jota Eino Apunlaaksosta lainaksi saadulla
yksirattaisella työntölavalla kuljetti pellolle sieviin läjiin.
Parhaillaan siinä Mikko ja Eino puuhailivat iltapäivän lämpöisesti
paistaessa Repovaaran laitaan. Tyyni ja loistava oli ilta, ja käki
kukkui vaaran kupeella. Suuri ja tulvillaan oleva joki, joka tänne
korkean mäen laitaan välkkyi kuin hopeinen kenttä, näytti kuin
hiljentäneen kulkuaan, kun kylvönteko oli käsissä.
Silloin he näkivät Herralan vanhan isännän tulevan aika vauhtia
puserosillaan myllytietä mäkeen. Mutta eivät olleet kumpikaan
huomaavinaan, puuhailivat vain, Eino lantaa vetäen, Mikko kasoja
tasaisesti pellolle levittäen.
Herralassa oli toinen renki tullut kipeäksi, vuoteeseen aivan. Kiire
kylvön aika oli, eikä väkeä saanut mistään. Oli lähtenyt pyytämään
Einoa. Rennosti hän maksaisi palkan joko rahassa tai tavarassa.
Niin puheli Herrala.
Mikko ja Eino kuuntelivat äänettöminä, ja Herrala odotti vastausta kuin
senaatin päätöstä.
"Niin... Mitä arvelet, Eino?" kysyi vihdoin Mikko.
"Enpä mie", sanoi Eino. "Kengätkin täytyy tässä ensiksi paikata..."
Herrala suuttui.
"Onkos Aapon-Ulla kotona?" tikasi hän.
"Ojalaisessa on perunan panossa", vastasi Mikko.
Suutuksissa oli Herrala, mutta minkäs noille lurjuksille teki! Ne
elivät niinkuin tahtoivat, eikä niille mahtanut mitään! Maapalanenkin,
johon Mikko oli pirttinsä ja peltonsa tehnyt, oli kylän yhteinen
someropalsta, eikä hänen tarvinnut siitä kenellekään veroa maksaa.
Olisipa ollut talon torppa, niin hiiteen olisi ne laiskat häätänyt...
-- Ne ovat kummia miehiä, -- ärisi Herrala itsekseen. -- Kun työtä
olisi ja hyvän palkan saisivat, niin eivät vieraan työhön lähde...
semmoista oli koko suku ollut... ja voivat olla nälässä viikkomääriä,
mutta eivät vaan kerjäämään tule eivätkä omin lupinsa ota... Ullakin,
vanha ja vaivainen ihminen jo, ruokkii laiskana täyttä miestä...
Vihapäissään Herrala käveli Ojalaiseen ja alkoi ripittää Ullaa Einon
vuoksi.
"Minkäs minä teen... Kun käsken työhön menemään, niin äijän piru on
silloin aina poikaa puolustamassa", selitti Ulla. "En minä mitään
mahda..."
Ja Ulla oli itkevinäänkin.
Mutta pellollaan jatkoivat Mikko ja Eino työtänsä ja saivat pian lannat
levitetyksi. Illempana oli Ojalaisen määrä tulla kyntämään. Siitä oli
Mikko jo hyvittänyt Ojalaiselle myllynjauhatuksen aikana. Pappilasta
hän oli saamassa siemenet ja oli ne ruustinnalle maksanut jo talvella
vannehtimalla lehmänastioita. Ei muuta kuin noutaa siemenet pappilasta
kuin hyllyltä!
Mutta eipä kuulunut Ojalaista hevosineen tulevaksi, vaikka puhe oli
ollut, että kun aurinko on Luppion kohdalla, silloin pitää tulla.
Siihen mennessä saisivat Mikko ja Eino lannat levitetyksi.
Mikko ei malttanut vartoa, vaan läksi muistuttamaan Ojalaista ja otti
säkin matkaansa, aikoen samalla käydä pappilasta siemenet noutamassa.
Eino jäi yksin.
Nälkä oli tullut työssä. Eino kävi pirttiin, mutta tyhjät olivat hänen
omat varastonsa. Ei ollut Ullallakaan leipää yhtään murusta, ja
piimäpytynkin oli pessyt ja nostanut uunin päälle kuivumaan.
Mutta Mikon piimäpytty tuntui olevan täynnä, ja kun Eino meni
porstuaan, arkusta katsomaan, oli siellä Mikolla kaksi koskematonta
leipää eikä kolmannestakaan vielä ollut otettu kuin palanen laidasta.
Ja aika kimpale silavaa aivan arkun nurkassa, leipäin peitossa...
Eino tunsi nälkänsä kasvavan, ja sen enempää tuumaamatta hän otti
leivän ja silavakimpaleen ja läksi pirttiin syömään. Ottipa Mikon
piimäpytystäkin kipollisen palan paineeksi. Mutta syödessään hän
kuulosteli, milloin Mikon askeleet kuuluisivat, käväisipä pala suussa
pirtin päässä vakoilemassa...
Ojalainen tuli, kynti molemmat peltotilkut, jotka olivat
neliönmuotoisia, viitisen syltä sivu...
Mutta Eino söi kaiken silavan, eikä jäänyt leivästäkään mitään.
Korjasipa vielä murutkin pöydältä ja pani Mikon piimäpytyn paikoilleen
pöydän alle.
Sitten hän lähti lapioineen pellon kulmia "lopettamaan", niinkuin Mikko
oli neuvonut.
Silloin Mikkokin, jyväpussi selässä, palasi pappilasta ja ensi töikseen
noitui, että Ojalainen oli huolimattomasti kyntänyt, liian leveän oli
viilun ajanut ja liian matalan...
Myöhään illalla, puoltayötä lähellä, olivat molemmat pellot kylvölle
valmiina.
Mikko ei itse osannut kylvää, vaan Apunlaakson emäntä oli sen aina
Mikolle toimittanut. Hän kylvi Mikon mielestä parahiksi sakean. Muut
kylvivät milloin liian sakean, milloin taas liian harvan, että tuli
kylvön takia suuri vahinko...
"Kun kolme vanhaa kappaa arvaa tasaisesti heittää tuohon rantapeltoon
ja puolen kolmatta mäkipeltoon, niin silloin tulee parahiksi taaja",
hän selitteli Einolle, kun olivat kaikki pientareetkin mullasta
puhdistaneet ja pirttiin menivät.
Ullakin siinä samassa tuli Ojalaisesta, ja Apunlaakson emäntä tuli
kuulemaan, joko Mikko tänä yönä tahtoi peltonsa kylvettäväksi.
"Onpa nyt tyyni ilma... Mehiläinenkin jo pörräsi tänä päivänä... Kyllä
nyt kylvää sopii", arveli Mikko. "Ja nytpä ne ovat jo alulla kesäkuun
päivätkin... Monesko lienee tänään?"
"Toinen on vasta", tiesi Apunlaakson emäntä.
"En tuota ole joutanut moneen viikkoon allakkaakaan katsomaan."
Kuusi kappaa oli Mikolla siemeniä, saman verran kuin viime vuonnakin.
Mikko antoi ohjeita Apunlaakson emännälle näin:
"Saman verran kun kylvät kuin viime kevännäkin, niin tulee parahiksi
taajuutta... Tähän rantapeltoon... tuohon alimmaiseen kulmaan saat
panna vähän runsaammasti... siinä on laihempi paikka... Vaan tässä on
tämä mäkisyrjä... siihen elä taajaa kylvä... se on lihavaa paikkaa,
vasta tallilannalla höystetty..."
Apunlaakson emäntä alkoi siementä pienoisesta vakkasesta heitellä,
tarkoin muistaen Mikon ohjeet.
Mutta pirttiin meni Mikko ja alkoi kylväjälleen kahvia hommata.
Mustassa vaatepussissa, isossa arkussaan, porstuan loukossa, säilytti
hän kahvivaransa silloin kun oli varaa kahvia ostaa.
Niitä lähti nyt noutamaan. Mutta heti huomasi hänen tarkka silmänsä,
että kapineita oli liikuteltu...
-- Voi taitamaton... ja leipä poissa... ja mitä helvettiä... koko
silavakimpale... Pojan perkele... Syönyt on... syönyt on...
Hän hypähti kuin vietereillä ja vilahti pyrynä pirttiin, kiroten mitä
suustaan kerkesi sanoa. Ja suoraan rynnisti Einon kimppuun, tarttui
molemmin käsin pojan pitkään, mustaan ja takkuiseen tukkaan ja alkoi
jauhattaa kuin pölkyn päätä...
Mutta seisomaan hypähti Einokin ja hamusi äijää kiinni lahonneen takin
liepeistä, jotka repesivät helmaan asti...
-- Äijä saatana... elä raada hiuksia, -- huusi hän minkä jaksoi.
Mutta ei löysännyt Mikko, vaikka Eino koetti potkia jaloilla ja
tavoitteli kurkkutorvesta kiinni...
Mutta yhtäkkiä hyppäsi Ulla loukosta ja iski kuin nälkäinen
naaraskorppi Mikon tuuheaan tukkaan ja veti äijän selälleen... Mikko
kimposi pystöön, molemmat kourat täynnä Einon hiuksia, ja huusi...
Siinä joutuivat yhteen mylläkkään kaikin, pöytä kaatui ja Mikon pytystä
roiskahti valkoinen piimä ympäri pirtin lattiaa... Ulla ei saanut muuta
asetta kuin nurkkahyllyltä vanhan virsikirjansa, jonka lennätti
semmoisella vauhdilla vasten Mikon naamaa, että huulet pöhistyivät kuin
ruomat ja veri ikenistä tirskahti...
-- Pääpelin portto, -- huusi Mikko ja tavoitteli Herralan
myllynavaimella, jonka naulastaan sieppasi, Ullaa päähän, mutta Eino
ehti väliin...
Samassa tuli, mellakan kuultuaan, Apunlaakson emäntä pirttiin. Jumalan
sanan avulla hän nuhteli kaikkia ja sai vähitellen rauhan palaamaan.
-- Mies ja vaimo... ja sinä, Eino... tietäkää, että vanhurskas Herra
teidät rankaisee jo tässä elämässä jumalattoman elämänne vuoksi...
Viimeiset ajat ovatkin elettävänämme... Herra, Herra! käännä kasvosi
näiden langenneiden lastesi puoleen...
Ja niin sovinto ja rauha palasi taas Ollin-Mikon pirtille, samoin kuin
oli ennenkin pienten kahakkain perästä palannut.
* * * * *
Kesän aikana eivät Mikko ja Eino rasittaneet itseään. Mutta Ulla kulki
töissä, ja lauantai-illoin oli aina kupattavia Virnemäen saunassa monta
henkeä. Millä oli hammastauti, millä veri nousi päähän, että maailma
musteni, kun kumartui, millä taas särki selkää, millä käsiä tai
jalkoja, mutta kaikki vaivat paranivat, kun Aapon-Ulla rohkeasti kävi
julman kookkaine kuppaussarvineen sairaan kimppuun. Eikä armoa ollut,
vaikka nuoret tyttöset, joita ilkeä hampaansärky yötä päivää kiusasi,
rukoilivat Ullan kivisissä kourissa...
Ja sillä lailla Ulla sai kahvirahaa, niin että pannu melkein
lakkaamatta oli lämpimillä. Sai Ulla välistä runsaankin palkkion
kuppaamisesta. Kahdesti vuodessa kuppautti rovasti ja kerran kesässä
ruustinna, ja kauppiasta sai hakata tuon tuostakin, kun aina pelkäsi
halvausta, lihava ja punainen mies kuin kukko. Ei palannut niiltä
kuppausmatkoilta Ulla tyhjin käsin eikä kukkaroin.
Mikolla sitävastoin ei ollut kesän aikana suuria tuloja. Joskus
paikkasi kenkiä ja jonkun saunan kiukaan korjasi, mutta muuta tuloa ei
ollut.
Ullan eväillä oli Eino kokonaan, mutta usein meni päiviä, ettei saanut
muuta kuin pikisuolaisia silakoita. Kun sitten alkoi kauheasti
janottaa, niin käveli kylälle ja pyysi taloista juomaa...
Väkevää kirnupiimää kun kiskoi niin paljon kuin vatsaan mahtui, niin
tuntui kuin olisi syönyt vahvan aterian.
"Tuo Ulla keitti niin suolaisen puuron tänä aamuna että..." oli Einon
tapana puolustuksekseen sanoa.
Samaa keinoa käytti Mikkokin.
Mutta keskikesällä, ennen heinän aikaa, menivät Mikko ja Eino metsään,
puita talven varalle keräämään.
Ojalaisen metsästä sai kerätä kaatuneita puita ja honganoksia, ja jos
pitempi kanto sattui olemaan, niin sen sai ottaa myöskin. Samanlainen
lupa oli Herralan metsäpalstaankin. Ja kun Mikko vanhastaan oli taattu
ja rehellinen mies, niin hän ei sen parempia puita himonnutkaan eikä
koskenut mihinkään, johon ei lupa ulottunut. Ja vapaasti sai mennä
niinkuin omaan metsäänsä...
Mutta eipä luvattu muita mökkiläisiä. Olivat kyllä käyneet pyytämässä.
Oli käynyt Apunlaakson emäntäkin, mutta vaikka uskovainen oli
olevinaan, niin eipä luvannut Ojalainen eikä Herralakaan... Olivat
sanoneet, että ovat jo Ollin-Mikolle luvanneet, niin...
Niin Mikko Einolle puheli, kun peräkkäin karjapolkuja pitkin puun
keräykseen menivät. Sovinnossa taas olivatkin, ja Einolla oli määrä,
että puun keräyksessä piti Mikon laittaa eväät.
Nyt menivätkin loitommaksi, aina Jylyvaaran taakse, jossa Mikko tiesi
olevan honganoksia luokona ja kaatunutta puuta viljalti.
"Täällä se on Jylyvaaran laidassa ennen vanhaan asunut Jouni
lappalainen", kertoi Mikko. "Olli-vainaja, joka oli minun isäni, tiesi
selittää ja näytti luolankin, jossa Jouni oli asunut kesät talvet...
Poroja oli ollut ja lihaa keittänyt, mutta siitä on jo, kuulemma,
toista sataa vuotta..."
"Voi helvetti... Vai niin kauan..."
"Joo. Ja olen minä käynyt Olli-vainajan kanssa luolassakin..."
Kun nousivat korkean vaaran laelle, sanoi Mikko:
"On se soma tämä maailma, monimutkainen ja lokeroinen... Maan alla on
helvetti ja taivas tähtien takana... Koulun kartasta näkyy, kuinka on
maita ja meriä, ja missä asti lieneekään laita..."
"Sitä ei taida kukaan tietää", epäili Eino.
"Joo. Ja se loppuu viimein koko tämä maailma, kun idässä leimahtaa ja
kipenet länteen lentävät..."
"Vaan ei se lopu vielä, sanoi rovasti rippikoulussa..."
"Saattaa meidän aikamme vielä olla, vaan kuinka käynee sitten kun uusi
polvi nousee .."
Niin Mikko ja Eino sovinnossa juttelivat, kun peräkkäin puiden
kokoamiseen kävelivät, Mikolla laukku selässä, Einolla pytty kädessä.
V
Syksy tuli.
Kaunis ja täyteläinen oli tähkä Mikon molemmissa pelloissa, eikä yhtään
rikkaruohoja näkynyt. Ihmettelivät sitä sivukulkijatkin. Noin se olisi
pelto hoidettava kuin tuo Ollin-Mikko hoitaa... noin puhtaana
rikkaruohoista.
Tyytyväinen oli Mikko itsekin ja Apunlaakson emäntää kehui kylän
parhaaksi kylväjäksi. Yksissä tuumin ja sovinnossa Einon kanssa viljan
leikkasivat, sitoivat ja sieviin kuhilaisiin asettivat.
Mutta kuiva näytti syksyn kulku olevan. Repo-ojassakin oli niin vähän
vettä kuin kesäkuivalla, eikä myllyn käyttämisestä ollut puhettakaan.
Ulla kulki pellon leikkuussa kylällä ja yöpyikin usein sinne.
Päiväksi oli Ojalainen saanut Einon pellolle, mutta kun ilta tuli, niin
pyysi palkkansa ja lupasi seuraavanakin päivänä tulla.
Mutta seuraavan päivän hän makasi ja valitteli kipeäksi itseään.
Kansakoulukin avattiin, ja Mikolla alkoi tavallinen työnsä koulun
halkovajassa. Einokin kävi mukana ja halkoi puut sitä mukaa kuin Mikko
sahasi. Opettajakin kävi puheille, istuen pölkyllä ja katsellen, kun
isä ja poika pienensivät halkoja. Oli hyväpuheinen tämä opettaja ja
mielellään keskusteli Mikon ja Einon kanssa.
"Mikko taisi saada hyvän vuoden", sanoi hän.
"En ole vielä riihessä käyttänyt, -- mutta uskonpa saavani enemmän kuin
viime vuonna... Pitkä on tähkä ja sai rauhassa tuleentua..."
"Paljonko Mikko saapi pelloistaan?"
"No mennä vuonna sain runsaan tynnyrin, mutta uskon tänä vuonna
kiikkuvan puoleentoista..."
"Vai niin paljon! No perunoita sitten?"
"Perunat minulla ovatkin kylvettyinä Ojalaisen maahan, mutta antoi taas
Ojalainen, vanha kälmi, niin huonoa pellonnurkkaa minulle, ettei kasva
muuta kuin vesiroskaa... Aapon-Ullalle antoi parhaasta pellosta... Vaan
kyllä niitä minun tarpeekseni tulee..."
"No onko Einolla perunan kylvöä?"
"Enpä mie", arveli Eino.
"Ei ole oikein maahenkinen Eino vielä", selitti Mikko. "Mutta jahka se
siitä viisastuu ja vanhenee, niin... Olen minä kehottanut, että ruveta
Ojalaiselle torppariksi siihen Ollinvainioon..."
"En minä Ojalaisen komennettavaksi ala", pani Eino heti vastaan.
Kun hetken olivat vaiti, niin opettaja sanoi:
"Ennustetaan hyvin lauhkeaa talvea."
"Mistäpä sen vielä tietää", epäili Mikko.
"Oppineet tietävät. Tietävät paljon muutakin... Kun osaavat laskea
senkin, kuinka nopeaan pyrstötähti taivaan avaruudessa lentää..."
"Lentääkö?"
"Niin. Nyt tämän talven aikana taas näkyy se Halleyn pyrstötähti, jota
ei ole maahan näkynyt moneen kymmeneen vuoteen..."
Mikko ja Eino kuuntelivat. Eivät uskoneet kumpikaan. Opettaja oli
välistä ennenkin puhunut leikkiä.
"Se kiertää avaruudessa niin kaukana, että vaikka semmoista vauhtia
kulkee, ei kerkiä takaisin ennenkuin monen kymmenen vuoden päästä... ja
nyt tänä talvena näkyy... Sillä on pitkä pyrstö, ja nyt se kulkee
lähempänä maata kuin ennen..."
Eivät puhuneet siihen mitään Mikko ja Eino; toinen sahasi, toinen
halkoi.
"On ihmisiä, jotka pelkäävät, että maapallo sattuu sen tielle ja että
silloin on maamme murskana ja pieninä kivinä hajoaa avaruuteen..."
"Leikkiä laskette", sanoi siihen Mikko ja nauroi.
Einokin hymähti.
"Ei ole leikkiä, ja minä näytän Mikolle tienkin, kuinka Halleyn tähti
kulkee avaruudessa..."
"Mitäpä minun sen polkuja tarvitsee tietää", sanoi Mikko ja melkein
loukkaantui, kun opettaja häntä niin tyhmänä piti.
"Saattepa kuulla muiltakin... siitä on sanomalehdissäkin selityksiä..."
Mutta Mikko, joka tunsi almanakan ja oli ikänsä sitä tutkinut, arveli:
"Eipä siitä almanakassa mainita mitään".
"On se isommissa almanakoissa", sanoi opettaja.
Siihen taukosi keskustelu tällä kertaa, sillä puita oli nyt ensi hätään
pilkottu ja Mikko ja Eino lähtivät kävellä huiskimaan mäkeen,
mökilleen, Mikko edellä saha kädessä, Eino jälessä, kirves olalla.
* * * * *
Yhä pysyivät ilmat kuivina eikä vesi lisääntynyt Repo-ojaan.
Riihiä puitiin parasta aikaa.
Mikko ja Eino olivat ruvenneet riihimiehiksi Ojalaiseen. Jyvissä oli
palkka sovittu: Mikolle kaksi kappaa aina joka riihellisen puinnista,
Einolle ainoastaan kappa.
Mikko oli tähdellinen ja hyvä riihimies, joka piti mallikelpoista
järjestystä puinnissa. Ei jäänyt jyviä olkiin, ja puhtaaksi korjasi
viljan. Ei ollut Mikkoa moneen vuoteen saatu riihelle, mutta nyt,
muistaen pitkää talvea ja peläten, ettei syysjauhatuksen aikana
saisikaan myllypaikoista talvileivän jatkoa, täytyi hänen ruveta riihen
puintiin.
Ahkerakin riihimies Mikko oli, ja Ojalainen kehui joka kerta kun
riihellä kävi. Molemmat Ojalaisen piiatkin, Sandra ja Laura, Mikkoa
kiittivät verrattomaksi riihimieheksi, mutta Einoa moittivat laiskaksi.
Usein Mikkokin Einoa kärkehti ja hoputteli, mutta ei parannut vauhti
pojalla. Puimaan oli jonkunlainen, iskien varstaa tahtiinsa melko
lujasti, mutta kun tuli olkien pudistaminen, niin ei viitsinyt kumartua
ja liikkui laiskasti...
Eräänä päivänä, kun Ojalainen itse tuli kahvia riihimiehille tuomaan,
kertoi hän lukeneensa lehdestä Halleyn tähdestä...
"Tosi taitaa olla sittenkin", sanoi Mikko. "Luulin, että opettaja
valehteli."
"Täysi tosi on. Mutta on sillä vauhtinsa, kun menee monta sataa
penikulmaa minuutissa..."
"Minuutissako?"
"Niin, ja pitkä tulinen häntä on perässä, josta saattaa kiviä
tipahdella tänne maapallollekin... Se on nähty jo ulkomailla ja kyllä
se täälläkin näkyy... ja pahoin pelkäävät, että jos se liika likeltä
mennä vihkasisi..."
"Meneeköhän tätä jokivartta ylös?" kysyi Mikko, kesken kahvinjuonnin.
"Saattaa mennä hyvinkin likeltä... Vaan ensi keväänä kuuluu kaikkein
likimpänä maata olevan..."
Mikko mietti hetkisen.
"Onhan näkynyt välisti, kun tähdet lentelevät talvipakkasilla, vaan on
sanottu, että vilun käsissä hyppelevät..."
"Niin, mutta tämä Halleyn tähti on aivan erilainen tähti, joka kiertää
avaruutta kuin jänis kierrostaan... Jos sattuisi maa sille linjalle,
jota on kulkemassa, niin koko maailma palaisi poroksi, kun yhteen
iskisivät..."
"Se olisi aika paukaus", nauroi Eino piikain selän takana, suu ja
silmät tyhmästi selällään.
"Elä sinä, poika, naura semmoisille asioille", virkkoi Ojalainen.
"Sillä sen Halleyn tähden häntäkin on niin myrkyllinen, että jos siitä
haju maahan tulee, niin tappaa paikalla."
Mikko oli saanut molemmat kupit juoduksi, nyt pani piippuunsa ja
istahti riihen kynnykselle.
"Mainitseeko lehdessä, onko käynyt maissa missään... eli olisiko häntä
hipaissut mihinkään?" kysyi hän Ojalaiselta.
Veitikka vilahti Ojalaisen silmänurkassa, mutta vakavasti hän kuitenkin
vastasi:
"Ei mainitse siitä, vaan, niinkuin sanoin äsken, se tulee talvella
likemmäksi maata, niin ettei tiedä mennä vannomaan, jos häntäjouhet
koskisivatkin..."
"Jouhetko?"
"Kuuluu näyttävän sen pyrstö hevosen hännältä, kun vastatuuleen oikein
hepo laukkaa..."
"No jo on kummaa..."
"Kummaa se on. Vaan on niitä oppineita, kun tietävät edeltäpäin,
milloin näkyy ja milloin on maata likimpänä..."
"Taitavat panna arvaamalla", uskoi Mikko.
Mutta kun kahvi oli juotu, alkoivat riihimiehet jälleen puida
jyskyttää. Pareina olivat Mikko ja Sandra ja toisena Eino ja Laura.
Tahdissa vuorotellen löivät, ja kauas kuului pauke.
Ojalainen seisoi hetken aikaa riihen ovella, tyhjä kahvipannu
kädessään. Sitten poistui, itsekseen hymähtäen.
Mikko takoi puhumattomana pitkän aikaa, sitten äkkiä, kun alkoivat
lyhteitä käännellä, kysyi Sandralta:
"Miksikä se mainitsi sen pyrstötähden nimen?"
"Minäkös sen muistan!..."
"Halleyn tähdeksi se mainitsi", muisti Laura.
"Mistäs helvetistä ne sen nimen ovat saaneet tietää?" sotkeusi Einokin
asiaan.
"Nimi on kaikilla ollut maailman alusta", sanoi Mikko. "Mistä Repo-oja
on saanut nimensä ja Luppio ja Jylyvaara, Aislinki ja sen semmoiset!"
Alkoivat taas puida jyskyttää.
"Halleyn tähti, -- Halleyn tähti", hoki Mikko ja iski kurikkaansa niin
että oljetkin murenivat.
Ja kun riihestä päästyä menivät saunaan, otti Mikko puheeksi sen
Halleyn häntätähden.
Semmoinen oli ollut puhe Ojalaisen kanssa, että kun Ojalaisen vilja on
puitu, saa Mikko sitten Ojalaisen riihessä omat lyhteensä puida ja
talon puilla riihen lämmittää ja talon hevosella mökiltään lyhteet
riiheen ajaa.
Herralassakin oli riihenpuinti loppunut, ja Ullakin, joka oli ollut
Herralan riihimiehenä, oli kotiintunut.
Ulla oli aina Mikolla ollut riihimiehenä, ja nyt näinä vuosina oli Eino
ollut kolmantena. Mitään palkkaa ei Ulla tosin saanut, mutta Mikon piti
riihipäivänä tarjota hyvä ruoka ja kolme kertaa antaa kahvia.
Rehellisesti olikin Mikko välipuheen pitänyt.
Apunlaakson emännän oli Mikko saanut kahvin keittäjäksi ja ruuan
laittajaksi sille päivälle.
Syysaamu ei ollut vielä valjennut, kun jo Mikko herätti riiheen Ullan
ja Einon. Ulla nousi virkusti pönkilleen, mutta Eino urisi ja
kynsiskeli kylkiään, silmät ummessa.
"Mitä kynsiskelet... vastahan olet eilen saunonut", hoputteli Mikko.
Mutta Eino kähni kenkiä niin kauan jalkaansa, että Mikko ja Ulla jo
ehtivät melkein riihelle ennenkuin Eino pääsi pirtistä ulos.
Riiheen ehti hän parhaiksi, kun Apunlaakson emäntä toi aamukahvia.
"Varhainen luulin olevani... parhaiksi taisin ehtiä", sanoi hän.
"Parhaiksi ehdit..."
Kahvit juotua poistui Apunlaakson emäntä einettä riihimiehille
rakentamaan.
Rupesivat työhön, mutta kovin oli velttona Eino: haukotteli, kynsi
päätänsä ja teki muita puheita. Mutta äreämpänä entistään oli Mikko ja
tarkempi kaikin puolin, kun oman pellon lyhteet olivat puitavat.
"Sinusta ei tule miestä koskaan", haukkui Mikko. "Et viitsi lyödä, että
jyvä eroaisi, vaan jääpi olkeen ja teet tässä minulle vielä
vahinkoja..."
Mutta Eino löi kurikallaan yhtä veltosti.
"Saatana... jos et pui paremmin, niin isken varstalla", noitui Mikko.
"Sinua tässä olen kärsinyt koko riihenajan..."
"Elä nyt siinä pöyhistele niinkuin vanha metso... senkin talpukki..."
Niin jankkasivat isä ja poika, ja olisipa voinut sinään riihenpuinti
päättyäkin, ellei Ullakin olisi sekaantunut asiaan. Tahtoen tällä
kertaa olla mieliksi Mikolle hän alkoi haukkua Einon laiskuutta ja
toimettomuutta. Uhkasipa iskevänsä kurikalla kalloon, ellei toinen
alkaisi nopeammin puida. Mutta kiivaasti vastusteli Eino äitiäänkin ja
nimitteli rumilla nimillä... sanoi semmoisen sanan, josta Ulla
silmittömästi suuttui ja vinttasi poikaa varstalla...
Mutta silloin Mikko, nokisena ja riihenpölyn peittämine mustine
naamoineen ja tukka pystyssä rynnisti Einon puolesta, huitaisten
varstallaan Ullaa kohti... Mutta kuin kärppä pakeni Ulla orrelle ja
alkoi sieltä syytää kirous- ja haukkumasanoja Mikolle, joka lattialla
pyörien koetti varstansa varrella ahdistella orsilla keikkuvaa Ullaa
kuin oravaa puuhun... Mutta sukkelasti Ulla vältteli Mikon iskut, kun
orret olivat suojana, ja haukkui kuin rakkikoira...
Eino käytti aikaa hyväkseen ja istahti kynnykselle. Nauraa hihitteli
siinä ja katseli, kuinka tuossa kävisi...
Mutta kun Mikko ortten välistä oli aikansa hosunut, osaamatta
kertaakaan Ullaan, julmistui hän, kauhean kirouksen päästi ja alkoi
kiivetä orrelle, aseekseen ottaen varstan... Juuri kun hän pääsi
orrelle oven puolelta riihtä, solautti Ulla notkeasti itsensä alas
lattialle peränpuolesta olkien päälle ja vihkaisi riihestä ulos,
huutaen:
"Tonttu puikoon sinun riihtäsi!"
Ja pakeni suoraa päätä kotimökille...
Mutta kynnyksellä istui Eino ja naureskeli.
"Kyllä minä ämmän vielä pehmitän tässä", manasi Mikko, kun laskeusi
orrelta.
Mutta Eino vain virnisteli, muistellen mitä Ulla oli Mikolle orrelta
sanonut...
Silloin Mikko uudestaan kiivastui ja kävi molemmin käsin Einon
takkuiseen tukkaan...
Mutta poika olikin viisastunut ja tarttui hänkin vuorostaan Mikon
hiuksiin ja repäisi niin että maailma Mikon silmäin edessä musteni,
loukkoon kiskoi äijän ja kiljui...
"Et sinä enää taidakaan minua meitota, äijänkäpy..."
Siinä olivat yhdessä mylläkässä ruumenien ja riihen seassa, kun
Apunlaakson emäntä tuli aamiaista tuomaan.
Jumalan sanalla hän taas heitä nuhteli ja sovinnon sai aikaan. Kävipä
mökillä Ullankin puheilla, ja takaisin työhönsä palasi Ullakin,
haikeasti valittaen ihmisen turmeltunutta luontoa ja verta.
Ja kun jyvät vihdoin olivat säkissä, ruumenet ja oljet sievissä läjissä
ja Ojalainen tuli ja sanoi, että hän oli riihimiehille kylyn
lämmittänyt, oli koko kahakka taas unohtunut.
Ja onnellisina ihmisinä kävivät Mikko, Ulla ja Eino saunaan ja
ottivatkin oikein vihaisen löylyn.
Mikko oli riihestä saanut puolentoista tynnyriä ohria, raskaita kuin
suoloja. Niin hyvää satoa ei hän koskaan ennen ollut saanut. Kun oljet
ja ruumenet myi kauppiaalle, oli hänen tulonsa pelloistaan sangen hyvä
-- ei enempää olisi tahtonutkaan.
* * * * *
Ulla oli jo ottanut perunansa maasta ja ne talveksi taas, kuten
ennenkin, saanut Apunlaakson kellariin.
Mikolla oli pirtin parren alla kellari, mutta Ullan perunoita hän ei
suostunut sinne ottamaan, vaikka olisivat mahtuneetkin. Epäili, ettei
Ulla malttaisi olla ottamatta hänen hinkalostaan, oleskellessaan yksin
kotona.
Mutta peräti huonosti olivat Mikon perunat tänä kesänä kasvaneet.
Kehnoa juolikkomaata oli Ojalainen Mikolle perunamaaksi antanut, ja
siitä Mikko jahkaili ja noitui.
Ei tullut kuin hillankokoisia mukuloita, ja niitäkin oli vain vähän
juuressa. Pari penkkiä oli jo purkanut, eikä ollut kuin pikkusen säkin
pohjassa...
"Ja siemenet olivat niin hyviä... parasta Tanskan potun alaa --
pappilasta alun olen saanut, -- ja tämmöisiä nuttuja nyt tulee... No
arvaa sen, kun maa on niin huonossa kunnossa, että... on se isäntää
tuokin Ojalainen", pauhaili Mikko kaikille, jotka sattuivat siitä
piennarta sivu kulkemaan.
Kymmenen penkkiä vain olikin Mikolla perunamaata. Kun hän oli purkanut
kaksi penkkiä ja näki, kuinka vähän hän sai, alkoi häntä mietityttää.
-- Talvi oli pitkä ja pimeä, ja pakkanen on kova sydänkuissa... Ei
liikenisi syödä perunoita kuin silloin tällöin...
Hän käveli säkki selässä mökilleen ja aikoi tehdä niinkuin oli nyt
miettinyt... Hänen täytyi mitata tarkkaan, montako keittoa tulisi, ja
sen mukaan keittää... että koko talven riittäisivät...
Sattuikin mukavasti, kun osuivat Ulla ja poika olemaan poissa. Mikko
otti omalta hyllyltään pahkakuppinsa, josta keitoksensa söi, ja alkoi
sillä mitata. Kukkuroilleen ei raaskinut panna, vaan partaan tasalle
pani. Aukaisi sitten luukun, joka oli keskellä lattiaa ja josta ulottui
kädellä kellariin, ja kaatoi kupillisen tyhjään hinkaloon.
-- Siinä oli yksi keitto...
Hän täytti säkistä kupin toistamiseen ja kaatoi hinkaloon.
-- Siinä on toinen keitto...
Säkissä olleista perunoista ei karttunut kuin kymmen keittoa, vaikka ei
ollut kuppia harjapäälle pannutkaan, ja kaksi penkkiä oli jo purettu.
-- Jos ei toisistakaan penkeistä karttuisi enempää -- ja yhtä huonoilta
ne näyttivät -- niin...
Mikko jäi keskelle lattiaa seisomaan, kuppi kädessä... Pitkä on
talvi... Viikon päästä on vasta Mikonpäivä ja siitä on vielä
Pyhäinpäivään viisi viikkoa... Jos alkaisi vasta Pyhäinpäivästä
keittää, ja siihen asti ei keittäisi kertaakaan, niin kyllä
kevätpuoleen riittäisivät...
Hän läksi takaisin perunamaalleen, joka oli Ojalaisen laidimmaisen
pellon nurkassa ja aivan lähellä Mikon rajaa, lähti pitkissä
mietteissä, tyhjä säkki kainalossa.
Hän höpisi itsekseen koko ajan, polvillaan kontaten perunapenkkiä
kuokkiessaan.
Yhtä huono oli tulo toisistakin penkeistä, mutta karttui niistä
yhteensä, kun vähän vaille jätti kupin, viisikymmentä keittoa. Mutta
niistä täytyi parhaat säästää siemeniksi -- kymmenkunta keittoa -- niin
ettei syötäväksi jäänyt kuin neljäkymmentä...
Saatuaan kaikki kellariin, hän istuutui penkilleen tupakoimaan ja
rupesi tekemään laskuja... Sydänkuut: joulu-, tammi- ja helmikuu,
olivat pimeitä, pakkaskuita... Niinä kuukausina ei ollut juuri mitään
ansiotakaan, kengänpaikkauskin alkoi vasta kevätpuoleen... silloin
olisi hyvä, jos perunoita liikenisi kerraksikin viikossa...
Hän otti almanakan, jonka naula oli peräakkunan välipuussa; se oli
ainoa kirja, jonka Mikko tunsi ja jonka hän osti aina vanhan vuoden
lopussa. Siitä alkoi viikkoja laskea...
Vasta Pyhäinpäivänä kun ensi kerran keittäisi, niin...
Joulukuussa oli viikkopyhiäkin... silloin täytyisi keittää...
Hän veti akkunan pieleen viivan joka viikon päästä, ja kun tämä sangen
vaikea lasku oli vihdoin ratkaistu, havaitsi Mikko ilokseen, että kun
sillä tavalla keittää eikä koskaan pane kukkurakupillista, niin perunat
riittävät toukokuun loppuun...
-- Eipä tässä sentään hätää olekaan, -- hymähti hän. -- Ulla tuo kuuluu
saaneen suuria perunoita ja paljon... No saakoon... onpa sillä poika
syömässä.
* * * * *
Niin oli siis Mikkokin viljansa talven varalta korjannut, ja hyvä oli
mieli ja rohkeasti uskalsi katsoa pakkastalvea vasten naamaa...
vaikkapa ei syysjauhatuksen aikana isoja ansioita tulisikaan...
Oli niitä ollut syksyjä Mikonkin muistoon, ettei vettä satanut ja
Repo-oja lirisi kuin kesäkuivalla... Silloin saivat tämänkin kylän
isännät kulkea kaukana muissa kylissä myllymatkoilla, Herralasta
alkaen...
Saattoi mennä tämäkin syksy näin kuivana...
Niin oli siis Mikolla ja Ullallakin taas talven varalta evästä
koottuna, mutta Einolla ei mitään muuta kuin kymmenen kappaa ohria,
palkaksi Ojalaisen riihenpuinnista.
Mutta vasta myöhään syksyllä alkoi sataa ja vesi lisääntyä
Repo-ojassakin. Ja lauhaa olikin pitkälti. Pyhäinmiesten päivänä myllyt
vielä kävivät. Sitä ei Mikko muistanut ennen hänen eläessään
tapahtuneen.
Mutta kun opettaja kävi myllyillä, selitti hän, että tämä lauha syksy
johtui siitä, että Halleyn tähti yhä läheni maata ja mennessään
lämmitti ilmaa.
Mikko alkoi yhä enemmän ja syvemmin miettiä, ja kun taivas oli sees ja
tähdessä, seisoi hän pimeänä iltana myllyn portailla ja katseli
tähtiä...
-- Se on irtonainen tähti, joka kiertää tässä ympärillä... Ei sanonut
Ojalainen sen suuren suuren olevan, vaan kuuman kuin pajan ahjo...
Lienee päässyt irti jollakin tavalla tuolta tähtitarhasta ja pujahtanut
kuin paha vasikka veräjästä... Nyt ympäri taivasta valssailee... ja
saattaa hyvinkin pudota kopsahtaa maahan... Vaan mille kohdalle putoaa,
niin siinä tulee ihmisille helvetin hoppu... Tänne pohjoiseen päin
kuuluu tulossa olevan...
Niin Mikko mietiskeli, ja salaista pelkoa hän sisimmässä sydämessään
tunsi, mutta ei siitä kenellekään mitään virkkanut.