Tämä nykyinen polvi ei enää muistanut, kuinka vanhaa heimoa Ollin-Mikko
oli. Mutta kertoivat vanhat, että suku oli kauan kylässä ollut ja että
kantaisä oli ollut lappalainen, joka vanhaan aikaan oli porokarjoineen
majaillut kylän takalistoilla.
Hänestä oli suku alkuisin. Hänestä oli kotoisin ja perintönä lyhyt ja
paksu vartalo, musta tukka ja pienet, kiiluvat, ruskeat silmät. Hänestä
oli jäänyt luonteeseenkin jälkiä: taipumaton ylpeys ja verraton
laiskuus kaikkeen muuhun kuin tarinoimiseen tervastulen loisteessa.
Siinä he olivat jo monta miespolvea asuneet Repovaaran rinteellä, ja
myllärin ammatti oli aina kulkenut isästä poikaan. Olli-vainaja oli
monta myllyä rakentanut, mutta vanhat miehet pitivät Mikkoa parempana
myllymestarina kuin Olli-vainajaa, joka ei ollut niin peräti tarkka
toimessaan kuin Mikko. Oli Mikkokin rakentanut uusia myllyjä: pappilan
myllyn tehnyt aivan uudestaan, korjannut kokonaan Herralan myllyn, ja
Ojalaisen myllyyn oli laittanut toiset parit kiviä. Ja jokaisen talon
myllyä oli hän korjannut, mitä enemmän, mitä vähemmän. Ja kun Mikko
myllyn reilaan laittoi, kivet takoi ja veden voiman parahiksi arvasi,
niin hyviä, hienoja jauhoja alkoi kivien ympärille karttua, kasaantua
valkoiseksi kinokseksi.
Eiväthän ne ymmärtäneet tämänaikaiset nuoret isännät, kuinka
vesimyllyjä on hoidettava. Eivät, kelvottomat, osanneet edes kiviä
teroittaa niin, että hyviä jauhoja olisi saanut. Kun eivät vain Mikkoa
apuun saaneet, niin milloin teki mylly karkeita, kaunaisia jauhoja,
milloin täytti kiven silmän ja paiskasi taikinaan koko hoidon.
* * * * *
Viikon päivät oli sataa vihmonut vettä öisin, ja päivin paistoi ja
lämmitti aurinko.
Kuin taikavoimalla alkoi kesä lähestyä ja kinokset alentua. Repo-ojaan
alkoi vesi tuossa tuokiossa lisääntyä, ja pian kohisi rännien päällä
valkoisena vaahtona kirkas kiveliönvesi. Veden kohina kuului jo
selvästi Mikon pirtille, ja oven suuhun jo näkyi, kuinka jokaisessa
myllynrännissä vesi räiskyi ja vaahtona kahden puolen ränniä pauhasi
alas jäiseen panteeseen...
Hyvillään kulki Mikko edestakaisin pirtin ja myllyn väliä, hossissa ja
hopussa jo oli. Myllytieltä oli jo lumi sulanut, ja korkean Repovaaran
laidassa näkyi suuria, paljaita, kanervaisia päiviä.
Joka hetki lisääntyi vesi Repo-ojassa, koskena jo pauhasi jyrkintä
rinnettä ja kiersi iloista vauhtia Metsämaan myllyä, joka oli
päällimmäisenä ojan niskalla...
Kirkkaana aamuna nousi Mikko penkiltään hyvin varhain. Aurinko oli
vielä korkean Repovaaran takana, Mikon pirtti, muut mökit ja koko
Repovaaran kylki vielä varjossa, mutta lännen alla oleville vuorten
huipuille jo päivä paistoi...
Koko Repovaaran laita ja ympäröivä metsä raikui lintujen laulusta, ja
kevään suloinen lemu hajoitti Mikon mielestä unen jätteet... Repo-ojan
pauhu oli kovennut ja vesi lisääntynyt yön aikana tavattomasti.
Myllytien ojissakin pauhasi pikkukoskia, ja aivan pirtin editse
vihkaisi vesi valkoisena vaahtona.
Kevät oli tullut!
Notkeana miehenä oli Mikko, ja keveästi, näppärästi hän liikkui. Hän
palasi pirttiin, jossa Ulla nukkui kangaspuiden vieressä lattialla ja
Eino kuorsasi uunin laidalla. Vikkelästi Mikko naulasta otti Herralan
myllyn avaimen ja riensi ulos. Ja niin nopeaan kuin hänen lyhyet
jalkansa sallivat, lähti hän myllyille päin astumaan.
Myllynjauhatuksen aikana oli Mikolla tapana pitää lippalakkiansa siten,
että lippa oli niskan puolella. Ja siitä tiesivät kaikki, että nyt oli
Mikolla kiire ja hoppu semmoinen, ettei mihinkään muuhun hommaan
joutanut. Silloin oli hänen käyntinsäkin nopeampaa ja puhe lyhyttä ja
katkonaista: ei ollut aikaa pitkiin selityksiin.
Jo oli heräilty muissakin mökeissä.
Apunlaakson emäntä tuli jo myllyltä päin vastaan, vesiämpäri
kädessään...
"Jo on myllyvettä", hän sanoi Mikolle, mutta Mikko riensi ylpeänä ja
vauhdilla sivu: ei mitään joutanut vastaamaan.
Virnemäen pikkupojatkin olivat jo liikkeellä. Läpi pihan juoksi siitä
tuimaa vauhtia vesi, joka myllyjen tokeesta räiskyi kauas syrjään.
Siihen pikkupuroon olivat pojat laittaneet somat, pienet myllyntukkinsa
pyörimään ja avopäin siinä huusivat ja iloitsivat...
Mikko oli jo edellisenä päivänä Herralan myllyn siistinyt, takonut
kivet ja kaiken muun reilannut. Tukin ympärillä oli vielä eilen ollut
jäätä ja siivissä pannetta, mutta Mikko oli ne jyystänyt pois. Jyvätkin
oli jo eilen toriin säkistä löysännyt -- ja nyt oli myllyvettä
karttunut yön aikana aivan yllin kyllin...
Mikko aukaisi oven, silmäsi vain kerran sisälle ja riensi sitten
nostamaan tampulaa rännistä... Iloista vauhtia porhalsi vesi jyrkkää
ränniä pitkin alas myllyntukin siipiin, ja iloisesti kuin talven
seisonut varsa alkoi sauvakka hyppiä pitkin ympärikiitävän myllynkiven
pintaa...
Se oli Mikosta kuin ihaninta musiikkia... tämä vesien vallaton pauhu ja
sauvakan hauska hyppely... Hän riensi myllyyn.
Kivi pyöri kuin riivattu, ja pölynä lensi hienoja jauhoja sen ympäriltä
kivenlautemille...
"Onpa vettä... terävät ovat kivet ja kylliksi ihollaan... jopa hikkaa
kaunan, ettei silmä erota... jo saapi, saakuri soi, Herrala taas
semmoisia jauhoja, ettei vertaa", hoki Mikko, kokosi laakkaariin kasan
jauhoja, paineli ja tunnusteli ja lopuksi paiskasi suuhunsa koko
kourallisen, hieroen naamansakin jauhoihin.
Tyytyväisenä hän katseli, kun kivi vihkaisi ympäri ja sauvakka takoi ja
helisteli, sammakkopenkki jytisi ja koko mylly tuntui vapisevan...
-- Hei vaan! Kevät on tullut... Kylmä ja nälkä loppuneet!
Hän otti toisen kourallisen jauhoja suuhunsa ja hieroi koko tumman
naamansa jauhoihin.
Virnemäen Heikkikin, kuultuaan että jo sauvakka helisteli Herralan
myllyssä, käveli katsomaan...
Mikko pyörähteli kuin peikko kiven lauteimilla, milloin nosti, milloin
laski kiveä, milloin jyvän varistusta lisäsi, milloin vähensi ja
tunnusteli jauhoja, jotta tulevatko hyviä... ja hossissa ja ylpeänä
pyörähteli, ei Virnemäen Heikkiä ollut näkevinäänkään...
"Taitaapa olla vettä!" huusi Heikki ovelta.
Mutta vaikka Mikko kuuli, niin ei ollut kuulevinaan. Vesi pauhasi,
kivet kalisivat, ja sauvakka hyppeli kuin tulisten hiilten päällä...
Melkein ylenkatseellisesti Mikko silmäsi Heikkiä, joka ei myllyn
hoidosta mitään ymmärtänyt, ei enempää kuin tuo maakivi tuossa myllyn
edessä...
Mutta Heikki kumartui kuitenkin matalasta ovesta sisälle ja kävi
tunnustelemaan jauhoja.
"Kylläpä tulee mieleisiä jauhoja", hän kehui.
"Mikäs on tullessa, kun mylly oikeaan reilaan laitetaan", sanoi Mikko,
äänessään ylpeä sointu. "Nyt on parhaiksi jyvän varistusta, ja nyt ovat
kivet sommilleen ihollaan", hän virkkoi sitten ja läksi ulos.
Silloin hän näki Ojalaisen tulevan rannasta päin pellonpiennarta pitkin
aika vauhtia Virnemäkeä ja Herralan myllyä kohti...
"Nyt se heräsi Ojalainenkin vasta... olisi ollut aika takoa kivet ja
muuten mylly valmistaa käyntikuntoon, mutta sillä miehelläkös sitä
tulee huolehdituksi", porisi Mikko Heikille.
Ja Männistön aitan luona näkyi kaksi myllymiestä tulevan myllytietä
pitkin... Olivat kai alapään isäntiä, Metsämaa, jonka mylly oli
korkeimmalla vaaran niskalla, ja Torikka, jonka mylly taas oli ihan
Herralan myllyn vieressä. Lyhyet, valkoiset lampaannahkaturkit näkyivät
olevan yllä.
"Jopa alkavat myllymiehet heräillä", tuumaili Mikko. "Viheliäisen
laiskat, eivät viitsi aikoinaan tulla pannetta sysimään... nyt saisivat
myllynsä jauhamaan... Mutta sen minä sanon, etteivät jauha tänä päivänä
muiden myllyt kuin tämä Herralan... Saapi Ojalainenkin sysiä ja jyystää
tämän päivää ennenkuin tukki panteesta irtaantuu... ja sama työ on
papinkin myllyssä... Kuka senkin sysinee..."
Heikki kuunteli Mikon puhetta avosuin, tyhmän näköisenä, ja sillä
äänellä Mikko Heikille puhui, että "sinä myöskin olet mies, joka et
ymmärrä myllynhoidosta et kärpänhäntää".
Kylmästi tervehti Mikko Ojalaistakin, vaikka Ojalainen naurusuin
puhutteli ja tuumi, jotta "jopa on vesi lisääntynyt viime yön
kuluessa..."
"Kummakos se nyt on, kun eilen semmoinen paiste oli, ja kuuma tulee
päivä tänäänkin", sanoi Mikko ja pyörähti myllyyn takaisin.
Ojalainen meni perässä.
"Kylläpä saapi Herrala komeita jauhoja... No, niin se on... kun on
mies, joka osaa myllyn hoitaa... Kun Herrala itse on myllärinä, niin
tulevat jauhot karkeita ja kaunat ovat suuria kuin vareksen siivet..."
Osasi Ojalainen Mikolle mieliksi puhua, kehui yhä Mikkoa, sanoipa
viimein, ettei toista semmoista vesimyllyn hoitajaa ollut tässä eikä
toisessakaan seurakunnassa.
Jo lämpeni Mikkokin, hyvänä piti Ojalaisen puheen ja kiitokseksi
virkahti:
"Pian kai teidänkin myllynne rupeaa jauhamaan... Eipä siellä näkynyt
myllyn alla enää paljo pannetta olevan..."
"No, sitä minä tässä juuri... ja toin minä vähän tupakkaa myllärille",
sanoi siihen Ojalainen ja ojensi Mikolle aika käärimän lehtitupakkaa.
Hyvilleen Mikko tuli, vaikka ei tunteilleen valtaa antanut; hymähti
vähän, mutta ei kiittänytkään.
"Tässä olisi avain", sanoi sitten Ojalainen.
"Käyn tässä katsomassa, kun ehdin", lupasi Mikko.
"Minä lähden tästä jyviä myllylle hommaamaan."
Mutta kun Mikko oli saanut hyvään käyntikuntoon Herralan myllyn, läksi
hän, rennosti kävellen, lippa niskan puolella, naama ja entiset
myllyvaatteet jauhopölyn peittäminä, Ojalaisen myllylle, johon piti
kulkea Virnemäen pihan poikki. Myllyn avainta hän heilutteli kädessään
ja astui uljaasti. Kun Virnemäen emäntä mainitsi, että taisivat tulla
Mikolle kevätkiireet, niin yli olkansa Mikko vastasi:
"Niin on hoppu, ettei tiedä kenen myllylle ensiksi ehtisi..."
Ojalaisen myllyn alta oli vesi leikannut panteen, niin että tukki ja
siivet olivat puhtaina. Rännistä roivi vesi tampulaa vastaan, kahden
puolen valkoiseksi vaahdoksi haaraantuen...
Suvea tietää, kun näin pian vesi pannetta leikkaa, arveli Mikko
itsekseen, avasi myllyn oven ja kävi sisälle. Reilassa siellä olivat
paikat. Mikko oli itse syysjauhatuksen loputtua myllyn siistinyt ja
kaikki kompeet pannut paikoilleen. Eipä siinä ollut muuta nyt ensiksi
kuin teroittaa kivet...
Ovelle silmätessään hän näki pappilan rengin seisovan ulkopuolella,
pytty toisessa kädessä, toisessa valkoiseen liinaan kääritty... mitä
lie ollut.
"Jopa on nyt vettä Repo-ojassa", kummaili renki.
"Vastakos sen nyt näet", ärähti Mikko ja oli jotakin hommaavinaan
myllyssä.
Näki renkikin, että tässä oli tosi kysymyksessä, ettei tässä saanut
ruveta joutavia rupattamaan. Äreänä näkyi olevan mylläri.
"Rovasti lähetti terveisiä ja pani mukaan... tässä on viilipiimää ja
tässä limppu ja silavaa", selitti renki asiaansa.
"Vai terveisiä! Mutta miksei pidä huolta, että aikanaan panisi pannetta
sysimään... Lähettikö edes myllyn avainta?"
"Jo toki. Tässä se on!"
"No sano sitten, että iltapäivällä saavat tuoda käytteitä, kun ehdin
myllyn saada reilaan... ja kivetkin taitaa täytyä takoa... Tässä taas
on minulle kolme myllyä hallussani, ja toisia kärttävät... en minäkään
joka paikkaan repeä..."
"Sen arvaa, kun eivät muut osaa myllyä hoitaa..."
"Saavat hoitaa... vaan sahanpuruja ne jauhoikseen saavat... Tuokin
Metsämaa ja Torikka, jotka tuossa näkyvät kiipeävän myllyilleen..."
"Vai eivät osaa teroittaa kiviä!..."
"Harva tämänaikaisista miehistä enää myllynkivet oikein takoa osaa...
Toissa keväänä, kun sairastin jalkaani ja tämän pappilan myllykin oli
suntion, Männeliinin, hoidettavana, niin kun viheliäinen oli takonut
kivet niin pilalle, etten syysjauhatuksen aikana tahtonut niistä kunnon
kalua saada, en takomallakaan..."
"On sanottu, että Ullan-Einokin on jo hyvä kivien terottaja..."
"Lapseksi se lukee vielä Einonkin, vaan kun minä myötäänsä olen
neuvomassa, niin ei saa pilata..."
Nähtävästi Mikko ihastui rovastin lähetyksistä, puheliaammaksi tuli ja
ystävällisemmällä äänellä renkiäkin puhutteli. Mutta ei vaan
tuliaisista mitään maininnut, ei käskenyt rengin sanoa edes kiitoksia.
Mutta iltapäivällä toki sai tuoda käytteitä.
Mikko kävi nyt pappilan myllyn luo, joka oli ensimmäinen Ojalaisen
myllystä. Rennosti aukaisi oven, konttasi myllyn alle, tukin ja siivet
katseli... kunnossa olivat (oli jo ennen siellä kontannut). Kun myllyn
alta tuli, niin nosti tampulaa... kunnossa oli... kiinni painoi...
"Hyvä on!" sanoi hän.
Hän oli nuortunut tänä aamuna taas kymmenen vuotta, sen hän tunsi. Ja
kyllä sen näkivät Virnemäessäkin ja muissakin mökeissä.
Lukkoon pisti Mikko pappilan myllyn, samoin Ojalaisenkin. Otti pytyn ja
nyytin ja käveli mahtavana Virnemäen pihan läpi Herralan myllylle, jota
vielä katsoi, että tekikö kelvollisia jauhoja... Hyviä teki... ja
nopeaan. Oli jo vajaassa parissa tunnissa tehnyt puoli säkkiä... Mutta
molemmat parit olivatkin käynnissä, ja vettä riitti rennosti...
Aurinko oli noussut jo korkealle ja paistoi yli Repovaaran, niin että
kaikki myllyt ja koko Repo-oja olivat ihanan, keväisen valon vallassa.
Herralan myllyn ovellekin, jossa Mikko seisoi, paistoi niin
lämpöisesti, että hikeen löi...
Jo oli hauskaa! Vesi pauhasi, sauvakat kilpaa hyppelivät, päivä paistoi
eikä lunta enää näkynyt kuin jokunen pieni pilkka korkeimpien vaarojen
huipuilla...
Onnellinen oli Mikko, ja pitkän talven nälkä ja pakkanen oli unohtunut.
Ruokaa oli, ja toista myllyt jauhoivat... Hei vain!
Jo näkyi Einokin heränneen ja kävellä keijaili myllylle päin. Jo olivat
tulleet Ojalaisen lapsetkin myllyjään olkapuroihin asettamaan. Siinä
purossa, joka juoksi myllytien ojaa pitkin Mikon pirtin ohi, oli
lapsilla hauska leikkipaikka ja erinomaisen jyrkkiä pikku koskia,
joihin pienet myllyt sopi pyörimään panna.
Ojalaisten lasten hommaa seisahtui Einokin katselemaan. Eino ei ollut
enää kahtena viime vuonna pikkumyllyjen parissa puuhannut, mutta
lapsempana olikin hän verraton myllymestari, joka laittoi koko kylän
poikasille hauskat hetket Repo-ojan mäkeen. Mutta vieläkin luonto veti
leikkimään, ja hän alkoi Ojalaisen pojille valmistaa toetta ja ränniä.
Pojat hyppelivät ilosta, kun näkivät, kuinka taitava Ullan-Eino oli
ammatissaan.
Siinä puuhailivat, ja naurussa suin katseli Mikko.
"Ullan-Eino! Ullan-Eino! Tule meillekin tekemään!" huusivat Virnemäen
pojat, kun näkivät kuinka näppäriä myllyjä Eino rakenteli.
Ja kävi Eino heitäkin opastamassa.
Mutta Mikko käveli leveästi, ylpeästi, suoraan eteensä katsellen
mökilleen. Povessa pullotti Ojalaisen antama tupakkakäärö, toisessa
kädessä oli pappilasta lähetetty pytty, toisessa nyytti, mutta myllyjen
avaimet helähtelivät paikkaisen, jauhoisen sarkatakin taskussa...
Kolinalla hän avasi oven ja työntyi pirttiin kuin kuningas.
Ulla oli jo kutomassa, ja kahvipannu näytti olevan lämpimällä
hiilloksella. Vilkaisi Ulla Mikon tuomisiin, mutta ei sanaakaan
puhuttu.
Mikko otti ensiksi myllynavaimet taskustaan ja jokaisen omaan naulaansa
asetti, nimittäin: ovimmaiseen Ojalaisen myllynavaimen, keskimmäiseen
Herralan ja laidimmaiseen pappilan.
Siinä oli niiden paikka, ja huono oli seuraus, jos niitä joku kävi
liikuttelemaan tai vaihtamaan, esimerkiksi Herralan myllyn avaimen
pappilan myllyn avaimen naulaan. Mikon suuttumus oli suuri siitä.
Avaimet naulaan ripustettuaan Mikko istui penkilleen ja alkoi monesta
aikaa aterioida. Nälkä olikin. Ei ollut kahteen päivään syönyt muuta
kuin kupillisen velliä, johon ei ollut panna kuin pari pivolista
jauhoja. Mutta mitä siitä! Oli hän ennenkin paastonnut. Joskus
kevättalvella meni monta viikkoa, ettei Ulla tiennyt, millä mies eli...
Mikko aukaisi nyytin, jossa oli iso rukiinen limppu ja aika kimpale
valkoista, vahvaa silavaa. Otti sitten oman pyttynsä pöydän alta ja
tyhjensi siihen pappilan viilipiimän... ähkäili siinä ja pyörähteli
toimessaan...
Unehtui Ullakin katsomaan, ja vesi laski suuhun, kun hän näki
viekoittelevan silavakimpaleen...
Mikko aloitti ateriansa, ja kun oli jonkun palan nielaissut melkein
purematta, niin silavaa julman pitkällä puukolla leikatessaan arveli:
"Jopa on sentään maukasta silavaa, ja niin parhaiksi suolaista..."
Hän piti silavakimpaletta veitsensä kärjessä ja katseli sitä etempää...
Ullan silmät kiiluivat, vatsa mourusi, ja vesi suuhun laski, niin että
piti sylkäistä.
"Anna nyt minullekin murunen maistaa", hän pyysi rukoilevasti.
Mikolla oli suu niin täynnä, ettei saattanut vastata heti, mutta kun
sai palan niellyksi, vastasi:
"Annoitko sinä minulle kahvikuppia, kun pannetta tulin sysimästä... ja
oletko antanut yhtään perunaa, vaikka on Apunlaakson kellarissa...
häh?"
Siihen ei ollut Ullalla mitään sanomista.
Ja Mikko söi miehen lailla vatsansa täyteen ja sakeaa piimää ryysti
palan paineeksi.
Mutta syötyään hän veti puukollaan merkin silavakimpaleen jäännökseen,
niin ettei siitä taitavinkaan varas osaisi niin viisaasti maistaa,
ettei hän sitä huomaisi. Vei sitten limpun jäännöksen ja silavan
porstuaan vanhaan arkkuun, jossa hän leipänsä säilytti ja muunkin
ruokatavaran, kun osui olemaan.
Alkoi sitten tupakkaa leikata ja röyhteli siinä ihan Ullan korvan
juuressa ikäänkuin kiusalla.
"Syönyt mies on aina syönyt mies!" sanoi hän.
Kun hän paraikaa pienensi tupakkaa, tuli Metsämaan isäntä sisälle.
Täytyi kumartua melkein vinkkeliin, ennenkuin mahtui matalasta ovesta
pirttiin.
Nöyränä oli Metsämaa. Hyvää huomenta toivotti ja virkkoi:
"Olipa täällä isäntä kotona."
Mikko tunsi Metsämaan entisestään suureksi kiusantekijäksi ja vastasi
karskisti:
"Ei tämmöisissä mökeissä ole isäntää."
"Mikäs muu! Isäntä se on talossaan, oli talo iso tai pieni", koetti
Metsämaa olla kohteliaana. "Mutta jo nyt hopusti kesän teki... ei sitä
olisi uskonut", hän sanoi sitten, kun Mikko ei mitään puhunut.
Mutta Metsämaa tunsi Mikon ja niin juohevasti osasi jutella, että jo
ratkesi Mikko raikkaaseen nauruun ja lupasi tulla Metsämaankin myllyn
laittamaan käyntikuntoon.
"Minulla on tässä niin helvetin hoppu", hän selitteli. "Herralan mylly
jo jauhaa, Ojalainen tuopi pian käytteitä, ja kohta on pappilankin
kuorma myllyn edessä... Ei tässä taas ole lepoa yöllä eikä päivällä..."
Hän otti myllynavaimet nauloistaan, helisteli yhteen ja sanoi:
"Lähteä pitää... ei ole aikaa istuskella... Ison veden aikana ovat
myllyt ylen tähdelliset hoitaa..."
Metsämaa seurasi perässä ja varoiksi Mikolle puhui:
"Jos sinä sitten, Mikko rakas, olisit niin hyvä... sitten kun vähän
lomaa saat... että tulisit tuota minunkin myllyäni laittamaan...
Peukalo siinä tulee keskelle kämmentä viisaammillekin miehille kuin
minä... joka myllyn oikeaan kuntoon saapi..."
Siitä puheesta Mikko piti, tulla lupasi, mutta vielä muistutti:
"Panne pitäisi myllyn alta aina sysiä hyvissä ajoin... Mikä sen sitten
jyystää, kun vesi lisääntyy..."
Ja keveästi, näppärästi ja taajaan hän astui, lippa niskan puolella.
Eino siinä puuhaili Ojalaisen pojille myllyjä. Muistakin taloista oli
kokoontunut poikia hauskan mäen rinteelle myllyjä katsomaan ja
itselleen tekemään...
Yhä useampia myllymiehiä alkaa tulla. Mikko näkee täältä korkealta
mäeltä, kuinka alempana olevien myllyjen luo ajaa jyväkuormia ja
vilahtelee lyhyitä myllyntukkeja. Siellä on alempana vielä kymmenkunta
myllyä, muutamat melkein vierekkäin...
Koko Repo-ojan varsi on iltapäivällä myllymiesten hallussa, ja myllyjen
ympärillä on vilkas liike... Yhä lisääntyy ojissa vesi, ja pauhu
enenee. Sauvakat takovat kilpaa, huutojakin kuuluu, iloisia lasten
ääniä, ja Repovaaran kupeelta lintujen laulua...
Niin muita ylpeämpänä liehuu Mikko myllystä toiseen, jauhoissa kuin
peikko ja suupielet taikinassa, liehuu ja kiroilee, kun häneltä hyviä
neuvoja tullaan pyytämään... Einokin maleksii myllyltä toiselle, ja
joku isäntä saapi hänet, kun siivosti puhuttelee, kiviä teroittamaan.
Illalla kävelee pitäjän herrasväkikin Repovaaran laitaan, Repo-ojan
juhlallista pauhua kuulemaan ja somia myllyjä katsomaan. Mutta Mikko
liehuu myllyltä myllylle, suu jauhoja täynnä ja lippa niskan takana. Ei
ole näkevinäänkään, vaikka rovastikin myllylleen kävelee, on hopussa
vain. Herralan myllyssä hän nostaa kiveä, Ojalaisen myllyssä lisää
jyvänvaristusta silmään, ja viuhtoo sitten pappilan myllylle. Hyvään
iltaan kuitenkin vastaa, kun rovasti myllynsä luona tervehtii.
Kun Mikko menee sisälle, tirkistää rovastikin, kumartuneena, myllyyn,
jossa kaksi kiviparia pyöriä vihkaisee ja jauhot pölisevät ympäri...
Hymysuin siinä katselee, kun Mikko hommaa lisää varistusta toiseen
pariin, mutta toista kiveä, joka tuntuu alkavan kuumeta, nostaa hiukan,
moukarilla kiilan päähän kerran kaksi paukauttaen.
"Taitoa tuossa kysytään", huutaa rovasti.
"Joo. Ja pitää näin runsaan veden ollessa melkein lakkaamatta olla
kiviä asettamassa... Kuumuvat pian, ja silloin jauhot imeltyvät... tai
on liian paljon jyvänvaristusta... niin silloin täyttää kiven silmän ja
lyö taikinaan..."
"On se", ihmettelee rovasti. "Montako myllyä Mikolla nyt on
hoidettavana?" hän sitten kysäisee.
"Kyllähän ne niitä minun hoitooni jättäisivät vaikka jokikinen, vaan
määrä se on, mitä yksi mies kerkiää... Kolme näitä on nytkin... tämä,
Herralan ja Ojalaisen niinkuin ennenkin... vaan kahdessa olisi
kylliksi, kun yötä päivää myllyt käyvät ja tämmöinen veden paljous
on..."
"Minä arvaan", sanoo rovasti.
Mikko silmää vielä kerran myllyyn sisälle, paiskaa sitten oven kiinni,
ottaa avaimen lukosta ja pistää taskuunsa. Sitten lähtee tepsuttamaan
taas Herralan myllylle...
Ja niin Mikko uljaana myllärinä hommailee, niin edestakaisin myllyjen
väliä hossissa ja ylpeänä kävelee...
Ja päivä paistaa lämpöisesti Repovaaran laitaan, vesi pauhaa ja
vaahtoilee, linnut laulavat ja sauvakat kilvan hyppelevät. Pikkupojat
leikkivät sahamatteineen, ja kaiken yli raikuu riemuinen huuto:
-- Kevät tullut en!