Mikko ehti juuri parahiksi vaipua unen helmaan. Hän heräsi kuitenkin
siihen, että joku raivasi pirtin ovea lujasti kiinni.
Herralan vanha isäntä seisoi keskellä pirtin lattiaa ja hommaili
tupakkaa piippuunsa.
"Jokos Mikkoa raukasee?" sanoi hän, ja kun oli piippunsa sytyttänyt,
niin lisäsi:
"Sateen edellä se painostaa."
Jo nousi Mikkokin istumaan, haukotteli ja arveli:
"Teidän tulonne edellä se tässä minua niin painosti."
Herralan isännällä oli jo myllyturkki yllään. Siinä näkyi vielä
menneensyksyllistä jauhonpölyä meitotun lampaannahan poimuissa.
"Lähdin tässä joutessani kävelemään ja otin tuon myllynavaimenkin
jo valmiiksi tänne", sanoi Herrala ja kaivoi taskustaan ison
rauta-avaimen.
Mikko virkosi aivan hereilleen.
"Pannaanpa se paikoilleen, ettei jää kulkeumaan", sanoi hän ja pisti
Herralan myllynavaimen keskimmäiseen puunaulaan, jossa sen paikka oli
ollut jo kolmattakymmentä vuotta.
"Myöhäiseen menee nyt kevään tulo", alkoi Herralan isäntä puhua ja
tarjosi tupakkakukkaroaan Mikolle. "Mennä vuonna jo tähän aikaan
kävivät kaikki Repo-ojan myllyt... Vaan niin minä uskon, että kun nyt
suojaksi kääntää, niin ylen äkkiä ovat vedet liikkeellä. Muistan minä
erään keväimen, kun Olli-vainajan kanssa menin myllylle -- ja silloin
oli Vapunpäivä -- eikä veden lirinääkään kuulunut ja panteet olivat
paljon paksummat kuin nyt. Mutta silloin teki viikossa täyden kesän..."
"Niin voipi nytkin käydä. Jo minä tänä päivänä ajattelin lähteä
pannetta sysimään..."
Mikko veteli oikein aimo savuja, sillä lujaan hän oli ison piippunsa
täyttänyt Herralan isännän kukkarosta.
"Jauhot tässä loppuvat meilläkin", puheli Herrala. "Jos ei vaan viikon
päästä ala mylly jauhaa, niin on hätä kädessä... Kuinkas Mikolla on
jauhoja?"
Mikko ei huomannut sitä veitikan katsetta, joka Herralan silmissä
ilmeni sitä kysyessä.
"Onpa niitä oleskellut, ja kohtapa tässä saadaan vereksiäkin jauhoja",
valehteli Mikko.
"Jauhojen puutetta kuuluvat pitkin kylää valittelevan... Missä tästä
Ulla on ja Eino?"
"Ulla tuo aikoi Ojalaiseen lampaita keritsemään. Mihin lie poika
mennyt..."
"Etkö sinä sitä poikaasi antaisi ensi viikoksi töihin... Olisi siellä
meillä päreenhöyläystä ja minkä mitäkin... omalle väelle avuksi..."
"Sillä on rippikoulu keskissä eikä ole semmoisia kenkiäkään... ja mitä
sanonee itsekin, Eino..."
"Kyllä nyt jo Einokin saisi ruveta totuttelemaan työhön. Mies jo alulla
kolmattakymmentä... renkinä saisi jo hyvän palkan ja vaatteet
päällensä..."
"Ei se ole oikein tervekään koko poika", puolusteli Mikko. "Kerkiää se
vielä maailmanrannalla lopunkin terveyttään menettää..."
"Työhön minä kyllä kärkehtisin, jos minun poikani olisi... ja mies
parhaassa iässä ja terve kuin pukki", sanoi Herrala.
"Tehköön tahtonsa... saatanpa minä puhua", vastaili Mikko.
Kun Herrala vielä oli muistuttanut panteen sysimisestä, läksi hän
kotiaan päin kävellä juppaisemaan, lyhyt, päällyksetön myllyturkki
somasti heilahdellen ja piippu suussa sauhuten.
-- Mitä se tuokin Herrala tahtoo pojan töistä ja kantaa vaaria, tekeekö
vai onko tekemättä...? Eipä kulje kerjuulla eikä toisen omaa himoitse,
vaikka kultaläjän viereen maata pantaisiin, -- aprikoi Mikko.
Sitten katseli Herralan myllynavainta. Otti sen naulastaan ja tutki...
Olivatpa antaneet hiukan ruostua...
Mikko hankasi tuhalla ruostepilkut pois ja asetti sen sitten
naulaansa... Siinä se oli jo Herralan myllynavain... pian siihen tulee
pappilankin ja Ojalaisen avain, joka on kaikista pisin...
Hän katseli miettiväisenä nauloihin. Mennä vuonna siihen ensiksi
pantiin pappilan myllynavain -- nyt Herralan. Saapa nähdä, kenen avain
ensi keväänä ensiksi naulaan joutuu... Taitaa pappilan joutua...
Ojalainen oli aina hitain. Heräsi vasta silloin kun muiden myllyt jo
pyörivät että vilkkui...
Mikko läksi ulos. Pirtin päässä oli sievä pino tasaisiksi sahattuja
pieniä halkoja ja pinon vieressä hongan oksista pirstottuja
keittopuita. Mutta siitä pari syltä Apunlaakson ja Mikon rajassa oli
laudoista tehty, teräväkärkinen kota, käymälä. Sinne Mikko pistäysi.
Hän käveli sitten eteläiseen pirtin päähän, jossa jo oli täplä sulaa
maata nurkan juuressa, ja siinä vasta pisti leveän, nahkaisen
tuppivyönsä kiinni. Katseli kylälle päin, pitkin myllytietä, joka
mutkikkaana kulki vainioiden poikki ja Männistön aitan pohjoispuolella
yhtyi valtatiehen. Siellä näkyi Männistön aitan sivulla Herralan
isäntäkin mennä juppaisevan, likaisen valkoinen myllyturkki yllään...
Hevosia siellä ajoi tiellä kahakäteen, tiu'ut soivat ja kulkuset
helisivät... Näkyi Ruotsin puoleltakin joku ajavan pitkin linjasuoraa,
viitoitettua tietä...
Julman lämpimästi nyt päivä paistoi ja etelän taivas lienteli, ja Mikko
tunsi, että karvas vesi nousi vatsasta suuhun, -- se aina ennusti ja
tiesi sadetta...
Hän palasi pirttiin ja alkoi paikata kintaitaan, sillä hän päätti
lähteä pannetta jyystämään Herralan myllyn edestä...
-- Jotta saapi ovenkaan auki, -- hän arveli.
Mutta juuri kun hän sai langan punotuksi, saapui Einokin kotia, takin
alla kainalossa käärö.
Einoa ei koskaan Mikon-Einoksi sanottu, vaan syntymästä asti hän oli
Ullan-Einona ollut. Mutta kovin oli isänsä näköinen tämä Eino.
Samanlainen lyhyt ja leveä vartalo, ruskeat, kiiltävät silmät ja tukka
musta kuin suutarin piki. Hyvin oli isänsä luontoinenkin, melkein
laiskempi vielä. Ei ollut vielä täyttä päivää työtä tehnyt, vaikka oli
jo alulla kolmattakymmentä, ja rippikoulu oli vielä keskissä.
Mutta Eino, tultuaan sisälle, otti näppärästi oman piimäpyttynsä pöydän
alta, veti povestaan suuren, vastapaistetun ohraleivän ja rupesi
syömään.
Ei virkkanut Mikko mitään. Syrjäsilmällä vain katseli Einon syöntiä ja
koetti miettiä, mistä poika oli leivän ansainnut... Kun vain ei olisi
varastanut...! Mutta ei! Eipä ollut kukaan koskaan sanonut, että
Ullan-Eino olisi epärehellinen. Rehellinen oli kuin isänsäkin -- olivat
aina Mikolle sanoneet.
-- Kyllä tästä pian minun pirtiltäni lähtisikin, jos semmoista alkaisi
kuulua, -- mietti Mikko. -- Varkaalle minä olen vihainen kuin
helvetti... Pois on täytynyt Ullankin heittää näpisteleminen, jota
kuuluu nuorempana harjoitelleen...
"Tapasitko Ojalaista?" kysyi Mikko vihdoin, kun oli toisen kintaansa
saanut paikatuksi.
Eino nieleskeli vielä puoleksi purtuja paloja, ryysti piimää voiteeksi
ja toisella suupielellä vastasi:
"Näkyi Männistössä lukevan sanomalehtiä."
"Kumma mies, kun ei tule sysimään pannetta myllyn tokeesta ja
ympäriltä, vaikka mylly on puoliväliin panteessa... Lähtisitkö sinä
toiseksi pannetta sysimään Herralan myllyn luota?"
Taas vastasi Eino toisella suupielellä:
"Enpä tiedä. Kun tässä saan syödyksikin ensinnä..."
"No en minä kesken syöntiäsi... ja keskissä tässä on vielä
kintaanpaikkaus minullakin..."
Siihen ei Eino mitään vastannut. Mikko ymmärsi siitä, että Eino lähtee
kumppaniksi urakkaan.
Kun Eino vihdoin oli lopettanut ateriansa ja pannut piimäpyttynsä
paikoilleen -- leivästä ei jäänyt muruakaan --, alkoi hän kopeloida
tupakkavehkeitä taskustaan. Jo löysi mustan, öljyttyneen kopan, jossa
oli tuuman pituinen tuominen varsi. Mutta tupakkakukkaro oli kovin
laiha, niin että vaikka Eino tyhjensi kaiken sisällön vasemman kätensä
pivon silmään, ei karttunut kuin puoli kopallista hienoa nuuskaa.
"Pane tuosta minun kukkarostani", tarjosi Mikko.
Sanaakaan puhumatta Eino täytti piippunsa.
Samassa kävi ovi, ja Ojalaisen piika tuli hakemaan kenkäänsä.
"Kyllä se vaan nyt pitää niin kauan kuin muukin kohta kengästä", sanoi
Mikko.
Piika kiitteli ja tuumi, että hyvin ja sievästi Mikko oli kengän
korjannut.
Ja Mikko pisti tyytyväisenä puoli markkaa tyhjään kukkaroonsa.
Mutta kun hän oli saanut kintaansa korjatuksi, otti hän orrelta
pyöreän, koivunvisasta tehdyn rasian, johon pani talteen äimän,
pikilankajäännöksen ja naskalin. Siinä oli kaikenlaista suutarin
ammattiin kuuluvaa kapinetta. Oli valmiiksi punottua pikilankaa iso
rulla, oli kinnas- ja kenkä-äimää, oli naskalia monenlaista ja
sianharjaksia kimppunen. Siihen pisti Mikko järjestykseen neuvonsa ja
nosti rasian orrelle, jossa sen paikka oli saippuahitusen ja
tulitikkupaketin vieressä.
Ja sitten he läksivät, isä ja poika, myllyille päin, Herralan
rautapikka kummallakin olallaan.
Akkunasta näki Apunlaakson emäntä Mikon ja Einon juhlallisina kävelevän
ja arvasi, että panteen sysimiseen menevät.
* * * * *
Myllytietä pitkin tulla viuhtoi Ulla aika vauhtia mäkeen päin. Ulla oli
Ojalaisessa kerinnyt lampaat ja ottanut maksun rahassa. Kauppiaaseen
oli suoraan mennyt ja kahvia ostanut, sillä kokonaiseen viikkoon ei
ollut Ullalla kahvia kotona ollut. Kiivaasti nyt käveli kahvipussi
kädessään.
-- Jopa Aapon-Ulla nyt viuhtoo kuin tuli olisi nurkassa, -- sanoi
itsekseen Apunlaakson emäntä, kun akkunasta osui myllytielle päin
silmäämään.
Ei ollut Ullankaan nimi muuttunut, vaikka naimisiin meni. Isän nimi oli
ollut Aapo, ja Aapon-Ullaksi häntä oli totuttu sanomaan ja sillä
nimellä häntä vieläkin mainittiin. Pienoinen, väkäleuka akka oli Ulla,
laiha ja kasvot keltaisenruskeat. Mutta silmät olivat terävät ja
vilkkaat, liikkeet notkeat ja puhelahja hyvä. Piippua imi Ullakin
lakkaamatta, imi istuessaan kangaspuissaan, imi kahvia keittäessään ja
tuprutti sauhuja kylällä kulkiessaankin... Känä suussa hän nytkin
kävellä viuhtoi, kainalossa kahvi- ja sokeripussi. Vikkelästi hän
sieppasi tuomisen tikun oven sinkilästä ja meni sisälle. Hän ehti
kuitenkin silmätä Herralan myllylle päin ja näki, että siellä Mikko ja
Eino sysivät pannetta Herralan myllyn tokeesta. Uunin päältä hän haki
jalkaniekka-kahvipannunsa, sytytti hongan oksista roiman tulen lieteen
ja kävi kahvinkeittohommiin. Ei ollut liiennyt viikkoon Ullallakaan
kahvia keittää. Huononlaisesti maksettiin kankaankutomisesta, ja
talvella oli sairastanut pari kuukautta, ettei pystynyt mitään
ansaitsemaan... Lisäksi oli poika vielä syömässä, Ullan eväillä
enimmäkseen.
-- Ei sille Mikko, senkin talpukki, leivän palaa ole antanut tänäkään
talvena, -- mietiskeli Ulla häärätessään lieden luona kahvia paahtaen.
-- Minun on vaan pitänyt antaa, ja hätä tässä olisi ollut, jollen minä
kuppaamisella olisi saanut... Vaan on sillä ollut hätä Mikollakin... ei
jauhon tomua ole itsellään, perunat ovat lopussa... nälkää on kurrannut
monta viikkoa eikä ole kaikkena talvena liiennyt kuin kerran kahvia
keittää...
-- Vaan nyt se kyllä, perhanan talpukki, taas pääsee elämään, kun
myllyt pääsevät käymään, ja taitaa olla vielä kansakoulun
puunpilkkoomisestakin viimeinen kvarttaali ottamatta... Nyt se kyllä
taas kesän elää, laiska, ja syksyllä taas talvileivän myllypaikoista ja
omasta vainiostaan keräilee...
Ihana kahvin tuoksu kutkutti Ullan sieraimia, niin että vesi suuhun
laski ja luisevissa poskipäissä värähteli. Mutta pian siinä kahvi
joutuikin kuumassa honganoksatulessa. Puisessa pahkakupissa jauhoi Ulla
paahdetut kahvit nyrkinkokoisella pyöreällä kivellä. Ja hienoja
kahvijauhoja siinä tulikin, ettei paremmista apua. Se pahkakuppi ja
kivi oli isävainajan, Aapon, perintöä ja rakas muisto se oli Ullalle
isältään, jonka karhu oli tappanut. Mutta antoi Ulla konettaan lainaksi
Mikollekin, milloin Mikollakin liikeni kahvia ostaa...
Mutta jo sai Ulla kahvinsa valmiiksi, pannusta nokan selitti ja nosti
lieden nurkalle selkenemään. Sillä välin pienensi hän sokeria ja otti
nurkasta pienoiselta laudalta kahvikuppinsa...
Väkevää, mustanruskeaa oli kahvi ja tarpeeksi suolaista. Yhteen menoon
Ulla joi kaksi kupillista, siunaili, sytytti piippunsa ja istui
kutomaan, piipun savutessa toisessa suupielessä.
-- Hyvä, että olivat tästä tiessään molemmat, että saan rauhassa
kahvini juoda... Eino pahuskaan... että kerrankaan toisi äidillensä
kahvipivon...
Hän kurkotti kangaspuiden istuimelta pannun varteen ja nosti pannun
lähemmäksi hiillosta, ettei jäähtyisi. Ja sitten alkoi kutoa, että
mäiske kuului.
-- Kun saisi tämän Metsämaan kankaan kudotuksi, niin lopputilissä
tulisi vielä saamapuolelle... Jauhot ovat jo vähissä, mutta on vielä
pari leipomusta, ja perunoita riittäisi puolikesään... Jos ei poika
olisi syömässä... mutta joka on lisäksi niin onnettoman syömäri... niin
etteivät ihmiset työhönsä uskalla ottaa... Eikä Mikkokaan vaan työhön
komenna, alkaa vaan poikaa puolustaa, kun minä työhön toimitan... Ja
olkoon laiskana, vaan elättäköön Mikko... Paras elättäjä! Kumman
sitkeässä sillä on henki... kun ei nälkäänkään kuole...
Niin Ulla mietiskeli kotoisesta elämästä, ja vihaisesti lensi sukkula
ja mäiskähtelivät kaiteet...
* * * * *
Mutta Herralan myllyllä puuhailivat Mikko ja Ullan-Eino, kivaa pannetta
myllyn ympäriltä ja alta sysien.
"Mistä sinä leivän sait?" tiedusteli Mikko.
"Ojalaisen pojille tein myllyntukin, niin emäntä antoi... Pyysi vielä
toistakin tekemään, vaan en viitsinyt..."
"Olisit tehnyt toisenkin..."
"Enpä mie", arveli Eino ja näytti, että lopettaa sysimisenkin.
"Sysi nyt sinäkin, niin kun tässä vereksistä jauhoista puuron keitän,
niin annan maistaa", houkutteli Mikko.
"Tässä tulee niin palavakin, että..."
"Ja jos autat kivien terottamisessa nyt myllynjauhatuksen aikana, niin
saatan minä kesäleivän jatkoa sinulle antaa..."
"Taidan lähteä tukkijoelle", sanoi siihen Eino.
Mikko hämmästyi. Eipä ollut Eino semmoisia puheita ennen suustaan
laskenut. Mutta mahdottomaksi luki Mikko Einon tuuman.
"Jokeen putoat ja hukut... tottumaton olet tukillaolija...
hyhmäveteen... ja kylmät yöt sitten", pelotteli Mikko.
Eino ei siihen mitään tuumannut. Ilman aikojaan äijälle puheli.
Paraskin tukkipoika!
Ja Mikkokin ymmärsi, ettei Eino totta tarkoittanutkaan. Ilman aikojaan
puheli.
Mutta kun he myllyn alta olivat panteen sysineet ja konttasivat pois,
havaitsi Eino heti, että pirtin savupiipusta nousi savu...
Mikkokin havaitsi, ja molemmin ymmärsivät, että Ulla siellä keitteli
kahvia.
"Jopa sitä nyt on sysittykin", sanoi Eino.
"No joo... ja huomenna lisää", myönsi Mikko.
Ja he läksivät astumaan myllytietä pirtille päin, Mikko edellä, Eino
perässä, niinkuin heidän tapansa oli. Mikko astui joutuin ja tiheään,
Eino pitkään ja keijasi kävellessään molemmin kupein.
Mutta pitkän nokan saivat. Ulla oli juonut pannunsa tyhjäksi ja
nostanut sen jo muurin laelle. Ei ollut näkevinäänkään, kun tulivat,
kutoa mäiski vain, että seinät tutisivat...