Hämeenlinnassa,
Arvi A Karisto,
1910.
I
Kevät oli ollut pitkä.
Panteen ja kinosten peittäminä olivat vielä Repo-ojan myllyt siihen
aikaan, kun ennen jo kevättä iloisesti pyörivät, sauvakat kilpaa
hypellen. Paksuina jäätikköinä olivat vielä myllyjen edustatkin
Repovaaran laidassa, ja jään alta kuului vain heikkoa, huokailevaa
veden lirinää ikäänkuin kuolevan hätähuutoja. Rännitkin olivat jäässä
ja myllyjen ovet puolitiehen panteessa.
Mutta joka päivä kävi Ollin-Mikko katsomassa, eikö kevät jo alkaisi
voittaa ja veden juoksu virkistyä. Vitkaan ja vaivalloisesti kevät
edistyi. Mitä päivin vähin sulatteli, sen öisin taas kylmäsi. Mutta
varhain aamuilla Mikon jo myllyille päin nähtiin kävelevän, kulkevan
myllyltä myllylle, kuulostelevan ja miettivänä jäätikköihin katselevan.
Eipä muistanut Mikko näin myöhäistä kevättä. Tähän aikaan olivat jo
kaikki Repo-ojan myllyt pyörineet, sauvakkojen jyrinä ja ojan mahtava
pauhu oli kuulunut ympäri kylää, myllymiehiä tuli ja meni ja Mikko
puuhaili kunnioitettavana myllärinä. Se oli hauskaa ja elettävää
elämää. Päivä paistoi Repovaaran jyrkälle rinteelle, jota pitkin
Repo-oja villinä vesivaahtona myllersi alas jokilaaksoon. Hauskaa oli
nähdä noita kaukaisten erämaiden kirkkaita vesiä, kun ne vaahtoisina
tulla porhalsivat alas asutuille seuduille. Ja siihenpä vesirikkaaseen
ojaan oli jokainen kylän talo rakentanut oman, pienen ja sievän
myllynsä, jossa viljakultansa jauhoi. Tässä, tämän hauskan Repo-ojan
partaalla, oli Mikonkin elämä kulunut. Keväisin ja syksyisin oli
hauskaa, kun myllyvedet olivat runsaat ja myllyjen hoitamista, jyväin
käyttöä ja kivien takomista oli kosolta. Syksyllä ja keväällä Mikkokin
elatuksensa hankki, mutta talvisin ei hänessä ollut enempää elämää
kuin Repo-ojassakaan: juuri sen verran, ettei veri seisahtunut.
Miettiväisenä hän seisoskeli myllyjen luona ja mielessään arveli, että
kyllä pian alkaa suveta. Varis oli jo rääkkynyt myllyn katolla aamulla
varhain. Muisteli Mikko erästä kevättä -- hän oli silloin nuorena
poikana -- jolloin muutamassa päivässä teki täydestä talvesta ihanan
kesän. Semmoinen ihme saattaisi nytkin tapahtua ja epäilemättä
tapahtuukin, kun Vappu pian on käsissä.
Ei ollut Mikkoa nyt tänä keväänä Repo-ojan pauhu herättänyt
talviunestaan, vaan muut syyt. Syksyllä myllynkäytöllä ansaitut jauhot
olivat lopussa samoin kuin omankin pellon vilja. Oli jo pitänyt vähin
naapurista, Apunlaaksosta, lainatakin...
-- Jospa vaan kääntäisi tuulen etelään ja päivän kaksi sataisi vettä,
-- mietiskeli Mikko ja kiipesi Herralan myllyn rappusille, jotka,
johtivat myllyn ylikertaan ja olivat lumesta ja jäästä vapaina. Siihen
istahti ja alkoi piippuaan sytyttää. Siinä tuntui lämpöiseltä, etelän
rinnassa, kun aurinko seinää vasten paistoi. Keväinen tunnelma Mikonkin
tapasi. Täältä korkealta mäeltä oli hänellä avara ja suuri näkö-ala yli
koko kotikylän ja kauas muihinkin kyliin ja leveälle, valkoisen hangen
peittämälle joen uomalle.
-- Hyvinpä se näyttää etelän taivas lientelevän, -- ennusteli hän. --
Saattaa tehdä sateen milloin hyvänsä, ja silloin onkin talvelta valta
poissa... Jauhojen puute kuuluu jo taloissakin hätyyttelevän...
Herralan isäntäkin kertoi viimeistä jauhosäkkiä aljetun...
Mutta sitten hän tunsi kipeää nälkää ja hiukaa sisustassaan, sieraimiin
lemusi kuin vereksien, vastajauhettujen jauhojen haju, ja vesi laski
suuhun. Mutta hän koetti taistella vastaan ja imi väkeviä savuja
lyhytvartisesta, isokoppaisesta piipustaan.
Siinä aivan lähellä, kyläläisten myllytien vieressä, oli Mikon pieni
pirtti, jonka mäen ja rannan puolella, kiviraunioiden ympäröiminä,
olivat hänen molemmat peltotilkkunsa. Siihen oli pienen pirtin salvanut
ja kivikkoon peltoa tehnyt. Siinä se sitten olikin näkösällä kaikki,
mitä oli puuhannut. Pelloista sai hyvinä vuosina tynnyrin ohria, eikä
halla koskaan ehtinyt tänne lämpöiseen Repovaaran laitaan viljaa
pilaamaan. Mutta talvi oli niin pitkän pitkä... loppuneet olivat
jauhot...
Aikansa istuttuaan myllynportailla Mikko nousi ja läksi astumaan. Ohi
mennessään hän poikkesi Apunlaaksoon, joka oli Mikon lähin naapuri.
Siitä olivat miehet tukkimetsällä vielä ja vaimo kahden nuorimman
lapsensa kanssa vain kotosalla.
Tiedusteli Apunlaakson emäntä Mikolta, joko Repo-ojaan tuntui vesi
lisääntyneen, ja kummaili samassa tätä pitkää kevättä.
"Jopa kuului Herralan myllyntokeessa niinkuin vähän virkeämpi veden
juoksu", sanoi Mikko. "Kun päivänkin oikein suveaisi... mutta mitäs kun
ei käännä tuulta etelään..."
Tuumaili Apunlaakson emäntä, jotta eikö joutaisi Mikko hänelle
pilkkomaan vähäisen keittopuita...
"Joutaapa nyt vielä... vaan kyllä tässä taas tulee semmoinen kiire,
ettei ole yötä eikä päivää... Tulevalla viikolla luulen jo, että
Herralan mylly käypi... Pannetta alan tänä päivänä jo sysiä..."
Mikko katseli vesissä suin mitä emäntä hommaili. Näytti toimittelevan
Mikolle einettä. Ja kun oli perunat, leivät ja kastikkeen pöydälle
pannut, niin Mikolle virkkoi:
"Haukkaa nyt tuosta vähän einettä, vaikka lienet jo einehtinytkin, --
mutta hyvä syönyttä syöttää, sanotaan."
"Jo minä söinkin, vaan jospa häntä vähän haukkaakin", arveli Mikko, ja
hänen tyhjä vatsansa mourusi.
Itsekseen Mikko mietti, että jo on hyvä ihminen tuo Apunlaakson
emäntä... Mutta ääneen ei mitään puhunut eikä ollut hopussa syömään,
vaan sai emäntä toistamiseen pyytää. Mutta sitten kun istui pöytään,
alkoikin eväille lähtö tulla.
"Mennä vuonna jo tähän aikaan myllyt kävivät", sanoi emäntä.
"Jo toki. Ja sulana oli koko Repovaaran etelänpuolinen rinne", vastasi
Mikko, suu täynnä perunoita.
"Minulla vihloo rintaa niin kummasti ja karvastelee... jos entiseksi
on, niin suvi tästä tulee ja raskas vesisade", ennusteli emäntä.
"Samaa ennusti Ullakin tässä aamulla, kun Ojalaiseen läksi lampaan
keritsemiseen."
Niin siinä Mikon aterioidessa keskustelivat ja kevään tulevan
toivoivat.
Ja Mikko, puhdistettuaan kaikki, mitä emäntä oli hänen eteensä latonut,
pani piippuunsa ja lähti notkeana ja virkkuna miehenä pihalle puita
pilkkomaan.
Ja sieviä pikku puita Mikko pilkkoi ja sievään, taiteelliseen kasaan ne
asetti. Ei kukaan pilkkonut puita niin hyvin kuin Mikko, eikä kukaan
niin sieviä pinoja laittanut.
* * * * *
Ei ollut Apunlaaksosta Mikon mökille kuin syltä kymmen. Naapureita
yhdisti kesäisin ja talvisin kinttupolku, jonka Mikko pyryjen perästä
loi auki.
Mutta kahvit keitti vielä Apunlaakson emäntä Mikolle. Ja Mikko,
juotuaan monesta aikaa kolme kookasta kupillista, läksi tyytyväisenä
miehenä mökilleen. Porstuan oven säppiin oli tuominen tikku pistetty --
se oli merkki, ettei ollut ketään kotona, -- muuta lukkoa ei ollutkaan.
Pirtti oli pieni niinkuin pienintä lajia sauna, ja pienoiskokoa oli
mökin sisustakin. Oven puolella, sivuakkunan luona, oli Mikolla
itsellään paikkansa. Siinä oli lyhyt penkki, joka samalla oli Mikon
sänky. Seinällä oli sitten minkä mitäkin työasetta, mutta ihan
katonrajassa kolme puista naulaa rivissä vierekkäin. Ne naulat olivat
myllynavaimia varten: ovimmaisessa Mikko piti myllyn jauhatuksen aikana
Ojalaisen myllyn avainta, keskimmäinen naula oli Herralan myllyn
avainta varten ja laidimmainen pappilan.
Karsinan puoli pirttiä kuului Ullalle, Mikon vaimolle, ja Einon paikka
oli kangaspuitten ja uunin välissä.
Raukaisevan tuntui Mikkoa. Olisi ollut paikattava nuo Ojalaisen piian
kengät, mutta eipä tuntunut olevan työlahjoja. Siitä työstä olisi
saanut sen verran lantteja, että olisi kyennyt särpimen ostoon.
Piippuunsa Mikko pani ja mietiskeli. -- Mihinkä lie mennyt taas se
pojan hunttiokin? Äitinsä sitä ruokkii laiskana, mutta eipä liikene
minulle suupalaa leipää, vaikka kyllä tietää, että minulta ovat jauhot
kaikki... Vaan liekö itselläänkään enää monta leipomusta!
Mikon teki mieli kiivetä ullakolle katsomaan, minkä verran Ullalla oli
ruokavaroja, mutta kun ei koskaan ennen ollut sitä tehnyt, niin
tekemättä jätti nytkin.
Peräakkunan luona oli pöytä, ja pöydän alla olivat heidän
piimäpyttynsä. Tuo, joka oli isoin ja keltaiseksi maalattu, oli Mikon,
pienin, maalaamaton oli Ullan, ja vanhin ja kulunein oli Einon, joka
oli sen saanut kumminlahjaksi Piikkarien Soilalta, naapurimökin
emännältä.
-- Kumma, ettei Ulla ottanut piimäpyttyä matkaansa, kun Ojalaiseen
läksi lampaan keritsemiseen, -- mietiskeli Mikko. -- Niin, mutta se
ottaakin rahassa ja käy kauppiaasta kahvia, jota ei ole näkynyt
keittävän viikkokausiin...
Mikko silmäsi ulos sivuakkunasta, josta näkyi hänen mäenpuolinen
peltonsa ja korkea Repovaaran kylki vähän edempää. Siinä vaaran
laidassa oli ollut isävainajan, Ollin, pirtti. Siinä oli Mikko syntynyt
ja mieheksi kasvanut. Mutta kun isä kuoli suurena nälkävuonna, joutui
Mikkokin kylälle ajelehtimaan. Ei ollut Olli-vainajan mökistä enää
mitään jäljellä. Muurinperuskivetkin, joiden Mikko tiesi olleen sieviä
laakoja, olivat kyläläiset vähissä erin ottaneet ja omiin tarpeisiinsa
käyttäneet. Peltotilkku, joka oli ollut mökin vieressä, oli siinä
vieläkin, lyhyttä, laihaa heinää kasvaen, ja siitä niitti Ojalainen sen
vähän, mitä se laihasta kamarastaan jaksoi kasvaa. Mutta paikkaa
nimitettiin vieläkin Ollinvainioksi.
Tuo korkea Repovaara ja sen metsäinen tausta, hauska, pauhaava
Repo-oja, sievät myllyt ojan varrella, mökit tässä ympärillä ja
kotoinen kylä, kirkolta alapäähän, -- siinä se maailma, jonka Mikko
tunsi ja jota edempänä ei ollut käynyt eikä ollut koskaan mielikään
tehnyt.
-- Vaan kuuluu sitä olevan pitkältä maailmaa -- joka haaralla, --
mietiskeli hän ja otti Ojalaisen piian kengän katseltavakseen. -- On
sitä maailmaa, ja kummasti ne ihmiset asuvat... jos lie totta mitä
kansakoululapset puhuvat... On maita ja meriä ja puolta korkeampia
vaaroja kuin tuo Palovaara...
Ojalaisen piian kengän iltti oli irtaantunut, ja sitäpaitsi oli
pohjassa suuri reikä.
-- Vihollisen rajoja ne tänne kantavat, ja minun niistä sitten pitäisi
tehdä vedenpitävät! -- ärähti hän, mutta alkoi kuitenkin korjailla,
paikkanahkaa hammastensa välissä venyttäen.
Kyllä Mikolla kengänpaikkaamista olisi ollut pitkin talvea, mutta
harvoin kuitenkaan viitsi tehdä. Juuri kun hätä oli suurimmillaan, kun
ei ollut tupakkaan rahaa eikä tiennyt särpimestäkään, mistä saisi, niin
silloin otti paikatakseen. Ja kun paikkasi, niin tarttuivat paikat niin
lujaan, etteivät milloinkaan irtaantuneet. Ja koko kylä sen tiesikin,
ettei semmoista kengänpaikkaajaa ollut tässä eikä vielä toisessakaan
kylässä. Mutta harva oli se, joka Mikon sai paikkaamaan. Sanoi aina
olevan muita kiireitä.
Eikä olisi nytkään tullut aloitetuksi tuota Ojalaisen piian
kengänkorjuuta, mutta melkein lopussa oli tupakka, ja lantteja oli
juuri sen verran, että saisi kilon silakoita. Perunatkin olivat Mikolta
loppuneet. Siemeniksi oli loput kerännyt.
-- Ullalla niitä on vielä perunoita, -- mietiskeli Mikko. -- On tässä
omassa kellarissakin viisi, kuusi keittoa, ja mitä lie vielä
Apunlaakson kellarissa, johon syksyllä kantoi. Mutta elä usko, että
vaan minulle tarjoaisi, vaikka tietää, ettei minulla ole yhtään
perunaa... Vaan odotappas aikaa... pian tässä myllyt alkavat jauhaa, ja
silloin minäkin vereksistä ohrista makean vellin keitän... ja silloin
taitaa Ullallakin vesi suuhun laskea... luulen...
Ja päästyään kengänpaikkauksen alkuun hän ei hellittänytkään, vaan
kiskoi pikilangalla paikkaa, suutaan joka vetämällä surkeaan
irvistykseen vääntäen.
Johtui sitten mieleen se aika, jolloin Ullan kanssa menivät naimisiin.
Miten liekin nyt juuri mieleen juolahtanut! Kävi vihaksi akan perhana,
kun ei nyt pyytämättä ymmärtänyt antaa paria keittoa perunoita... Mutta
viisas ja varovainen oli hän silloin ollut, kun Ullan kanssa pappilaan
vihille menivät. Ei ollut Ulla siihenkään aikaan enää erinomainen
naitava vaimo. Huonomaineinen oli ollut ja kaksi pojan roikaletta jo
äpärinä synnyttänyt. Kuitenkin niin tuli tuumaksi, että yhteen menevät.
Mutta silloin hän, Mikko, oli tehnyt määrän semmoisen, että omin eväin
on kummankin avioliitossa elettävä. Ullalla olisi vapaa asunto Mikon
pirtissä ja keitto- ja leipomapuita tarpeen mukaan, ja siitä täytyi
Ullan korvaukseksi leipoa leipää Mikolle, Mikon jauhoista tietysti, ja
puhdistaa pirtti silloin tällöin.
Siihen oli Ulla suostunut, ja niin läksivät pappilaan. Mutta Mikko oli
varovainen. Rovastin kuullen kysyi vielä Ullalta: "Muistat kai
välipuheemme?" Silloin rovasti tahtoi tietää, mikä välipuhe heillä oli,
ja Mikko kertoi rovastille: Rovasti oli kysynyt Ullalta, oliko niin,
johon Ulla oli vastannut, että niin oli kuin Mikko puhui.
Sitten vihittiin.
Mikko oli jo saanut paikan kiinni ja alkoi nyt ilttiä kiinni ommella.
-- Syntyi sitten tuo pojan perhana, Eino, -- jatkoi Mikko äskeisiä
ajatuksiaan. -- Ulla luuli, että minä rupean poikaa elättämään, mutta
silloin minä sanoin, että hoida itse kakarasi... ja hoitaa on saanut...
en ole puuttunut, en sekaantunut koko asiaan...
Tämä kultainen vapaus oli sentään herttaista. Sai olla ja elää niinkuin
tahtoi. Ei ollut Mikolla kenellekään pennin velkaa, päinvastoin.
Ojalaiseltakin oli saamassa kolme kuormaa tallilantaa siitä, että oli
syksyllä kumpaisenkin riihen kiukaan korjannut, ja Kankaalta niinikään
kolme kuormaa karjanlantaa siitä, että oli talvella korjannut ja
vannehtinut lehmäin juoma-astioita. Kylvön aikana oli ollut määrä tuoda
lanta Mikon pellolle, siihen paikkaan, johon Mikko osoitti...
Ei kyennyt kukaan komentelemaan eikä määräilemään. Kun verot täsmälleen
maksoi eikä himoinnut lähimmäisensä omaa, niin ei niin suurta herraa
hänen kynnyksensä yli astuisi, jota palvelisi tai kumartelisi... Sai
mennä työhönkin, jos tahtoi, mutta sai olla menemättäkin, menemättä hän
useimmiten olikin...
Muut mökkiläiset söivät velkaa kaiken talvea, ottivat jauhoja, lihaa ja
särvintä ja sitten saivat kesäkauden hikoilla heinätyössä velkaansa
maksamassa...
Mutta eipä saatu Mikkoa niityn laitaan, vaikka kyllä yritettiin. Ei
saatu, vaikka luvattiin yhtä iso päiväpalkka kuin nuorillekin miehille.
Sillä sen tiesivät kaikki, että roima niittomies oli Mikko, vaikka
olikin kaikkia muita lyhempi, ja sitkeä kuin saukko... Kerran oli
Ojalainen nöyrästi pyytäen ja lahjoja luvaten saanut Mikon
ulkoniitylle... Ja vaikka olivat renkeinä silloin Ojalaisella
Iso-Iivari ja Partasen Antti, parhaita niittomiehiä koko pitäjässä,
niin kesken päivän väsyivät... Ja silloin oli Ojalainen tuumannut, että
eipä hän olisi uskonut tuota Mikkoa noin sitkeäksi ja rivakaksi
niittäjäksi...
Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa, eikä ollut Mikko sitten
kenenkään heinäntekoon enää lähtenyt...
Eikä lähde...
Hän sai Ojalaisen piian kengän korjatuksi. Viimeisteli sitä vielä
kämmeniensä välissä ja oikaisi käyristynyttä kärkeä...
Mutta sitten laskeusi pitkäkseen lyhyelle penkilleen ja painoi
mustatukkaisen päänsä paikkaiseen sarkatakkiin, jonka oli käärinyt
päänpohjaksi.