Ei oo aiat, niinkuin ennen
uhrijuhlien ajoilla,
jolloin kansat juhlamielin,
sydän antihin sulaen,
saapui aamuin, saapui illoin,
sydänyöllä, keskipäivin,
sylinsä jyviä täynnä,
anti taakat hartioilla
jumalien juotavaksi,
luonnotarten luotavaksi.
En ma nähnyt poikoasi
— — en oo häntä — enkä muita --!
Ei kule nykyinen kansa
uhriteitä ehtohetkin
uhrilehdon liepehelle
alle pihlajan tai tammen,
missä mielet hiljenneinä
sauhun pyörtehin samosi
luokse Luojan kaikkivallan.
Nyt on huolta itsestäni,
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
päiville ylen pahoille:
pinopuiksi pilkkumahan,
haloiksi hakattumahan,
riutumahan riihipuiksi,
kaskipuiksi kaatumahan,
itse uhriksi aleten
himolle rahanhimoisen,
ihmisen, ilon janoisen.
ÄITI (kauhistuen):
Saastutettu uhrilehto? — —
Pyhä alttari rikottu?
Kyll' on syytä itkeäsi,
valitella, voivotella,
oman kohtalon kovuutta.
Siksi et sanoa taida
polon poikueni teitä.
(Kuu loistaa taivaalla entista kirkkaampana.)
Jospa joutuisin jotenkin
tuonne kummun kukkulalle,
sieltä on näky isompi,
kauemmaksi kantavainen.
(Huomaa kuun, kumartaleikse kuulle.)
Oi on kuuhut Luojan luoma,
lyhty syksy-yön pimeän,
joka Korkeimman kädessä
kierrät mannut manterehet.
kurkistat joka kylähän,
pihoihin ja pirttilöihin,
— etkö nähnyt poikoani,
kultaista omenatani,
hopeaista sauvoani?