Siksi taian ma tekasin,
houkutuksen hurmaavaisen.
kiehtomahan miesten mielet
urotöihin uskaltamaan.
Nostin heille noita, keinoin
utupiian, harha neidon,
linnunradan liepehelle,
taivon keskikaartumalle,
Neitsyt-tähtisikermähän.
Ken sen kerran sattumalta
näkemähän on osunut,
— kultakangasta kutovan
kultaisella sukkulalla, —
sille sieluhun samonnut
tuska tulta polttavampi,
hehku ahjon heltehinen,
polttaen paja-poroksi,
tulin tuhkaksi tuhoten,
mielen vanhat mittasauvat,
maljat, joilla nautinnoiden
oli määrää mittaeltu.
Sen on tenhosta varissut
mieli miehevimmän päästä:
niinpä vanha Väinämöinen,
kerran maita kierrellessä
loihe katsehen katolle,
maan, tään oivan, laatimansa,
nähden siellä neitsyeni
Vaa'an vierellä vakavan,
Jalopeura vartiona;
vaikka Aino vastakuollut
vielä hällä mielessänsä,
unhoitti hän empimättä
maisen lemmen lauhan juoman;
sanoihin hän lämpeneikse,
rukouksihin rupeikse,
saada sievonen omaksi.
Syvemmälle vielä syöksyi
itse Seppo Ilmarinen,
sillä neidon nähtyänsä
sai hän intohon isohon
takomahan kirjokantta
neidon pään on päästimiksi.
Eipä taika taivonkaaren,
tyttö tähtien takainen
luotu miesten miehuksille
lauhduttajaksi likaisen
lemmen, kiihkon kiehtovaisen,
vaan on syötiksi valettu
miesten miehen nähtäville
auttamahan, nostamahan
miestä, miehien veroista,
lemmen pauloista pahoista,
syvänteistä kiiman, vietin,
kukkulalle korkealle
lemmen harhan tuollapuolen,
mistä katse kannattaapi
yli hornan laidunmaiden,
viettelysten viljapellon.