Eipä lapsi äidin mieltä
tunne, suurta tunnettansa!
Sille ei suo lohdutusta
sanat jääksi jähmettyneet,
puhe kylmä, pilkallinen.
Jo mä keksin kertomasi,
aavistin asian juuret,
ennenkuin esikko ehti
riistäytyä rinnoiltani,
yli kynnyksen kavuta.
Vikansa valittamasi
näin jo pienestä pitäen,
vainusin pesuvesissä,
— — — kuulin alla kurkihirren,
setvin seinän vierustalla, — —
tuntiessa tuskan piston
syvällä sydänverissä...
En mä silti häntä syytä,
vaikeroitse virheitänsä,
joista ma osan omistan, — —
(tuskallisesti)
— — mitkä maistoi maidostani
kahmi kohtuni veristä.
(Toivehikkaampana.)
Muut kun häntä moitti, laittoi,
vikojansa viskeskeli
kaiken kansan nähtäville,
minä synnit, erhetykset,
omikseni ottamalla
kätkin kätköhön syvälle
sydämeni sintsilöihin,
hautoakseni hyviksi — —
— — puuttehet pahanimiset,
himot, vietit, hillittömät,
tuskani tulessa pyhän,
— — hyveen maire marjasiksi.
Kypsyneiksi joutuneina
poimia ne poialleni
oisin varmasti osannut,
sekä laatia ravinnon
nälkäiselle sielullensa.
Kun ei voimat sinne saakka
minun raukan riittänynnä,
mielelläni oisin nähnyt
koito poikani kotona,
vailla niitä vaivojansa,
joita tuopi tullessansa
elo maalla vierahalla,
mannuilla matalan mielen,
vietin tuulten viskomana
nautinnon meren selällä...
Jos ois' ollut auttajaksi,
oisin seurannut salassa
oppahana oivallisna,
taakan painon taittajana,
ollut varjo päivän hehkun,
virkistäjänä vilussa, — —
— — osalta oman vikani,
viipymättä viljemmälti — —
miedontanut katkeruutta
pilkkamaljojen mausta.
Tapa tää on rakkauden,
jot' ei tunne tyttö nuori.
AINIKKI (hämmästyen):
Enhän ilmoisna ikänä
tietänynnä, tuntenunna,
— eikä Kauko kertonunna, — —
rakkautta tuommoiseksi.
(Kiihtyen.)
Tunnen vain tulisen vaiston,
kiehuvan metisen mahlan
suonissani sylkkyävän,
kiehtomalla kiihotellen
luontihin elämän uuden.
Vieras tuolle tuntehelle
vaikeroiva ventomieli,
vieras turha vietin kammo,
kun on luonnolla luvassa
meille aito-antimina
onnen malja olkapäille!...
(Menee akkunan luokse ja katselee ulos.)
Kas kun tässä kiistelemme
vaikka ilta yöhön käynyt,
päivän kehrä kiertänynnä
kaidan Kaukoniemen taakse
helmahan veden sinisen!
Hiljennyt on metsän äänet,
laulurastaan kaiholaulut,
tauonnut käen kukunta.
Aika meidänkin on mennä,
vierähdellä vuotehelle
sammalhienolle somalle,
terhetärten tuudittavaks'
unen maiden uumenihin.
(Laittautuu levolle, istuu hetkisen vuoteella sivellän polviansa.)
Kuinka jäykkä onkaan jalka,
pohe, polvi, paisununna
jahdannasta, juoksennasta
koko tän keväisen päivän.
(Painautuu vuoteelle. Äänettömyys.)
(Hetken kuluttua äidilleen):
Etkö ehdi jo emokin
unen maille marjaisille?
ÄITI (joka Ainikin valmistelnjen aikana on noussut laverilta astelee
hitaasti akkunan luo, sulkea luukuu, käy sieltä ovelle, sulkien
senkin, menee sitten lieden äärelle ja työntää palamattoman kekäleen
pätkän hiillokseen, joka vielä leimahtaa ilmiliekkiin):
Kohta joudun kumppaniksi,
Kun on sammunut kekäle,
lieden hiillos hiiltynynnä.
(Nostaa rahin lieden äärelle Ja jää tuijottamaan hiillokseen.)
(Äänettömyys.)
Kuvat kuinka kummalliset
kurkistavat kätköistänsä,
pilkistävät piiloistansa,
rikkoen ovien salvat
eestä muiston kammioitten,
riuhtoen rivasta auki
ukset selkoseljällensä?
(Lämmeten.)
Tuossa näen nähtävillä
ihka ilmielävänä
hempeimmän nuoruuteni,
jolloin piikana pyhänä
olin karjan kaitsijana
Ahdin mailla marjaisilla,
veden herran heinikossa.
Päivä paistoi parhaillansa
helotellen täysterällä,
houkutellen heilimalle
mesiheinän, niityn nurmen,
kukkaset kesäkisoihin,
puut on kaikki kukkimahan,
siemenet sikiämähän.
Auer hienona virinä
tanssiskeli hääiloa
sinipiikojen sivulla
veden neidon verhuksina, — — —
soittona surina siiven
kimalaisen, kiiltäväisen
mesilinnun, mettiäisen.
Läikkyeli lahden pinta
kultavakoina syvinä,
mairitellen mielitellen
koito piikoa minua
leikkimähän lainehilla,
kisasille, kilpasille,
veden neitojen keralla.
Riistin ristin rinnoiltani,
soljen paidan pietimeltä,
poven pohjan paljastaen.
(Nousee seisaalleen aivan kuin- nuortuen).
Laskin hapseni hajalle,
suortuvani valloillensa...
Heitin helmet kaulaltani,
sormukset on sormistani,
tuohivirsut varpahilta,
sääriltä sukat punaiset.
Astuin rantahietikolle
tulvaveden huuhtomalle,
päivän hehkun paahtamalle, — —
veden aaltoihin himoiten.
En mä ehtinyt edemmä
rantuen vesirajoa
astuskella hietikkoa,
kuin ett' oikea mun jalka
ennätteli laineen vaahdon, -— — —
— — vasen kastunut ei jalka, — —
kun näin ihmehen elävän,
kumman kuulumattomimman,
mit' ei silmä ihmislapsen
nähnyt konsana inehmon.
Luota niemen terhenisen,
lahden laajimman perältä
luodolta selälliseltä,
astui paasi aallokosta,
näkin kenkä kaislikosta,
lainehilla keinuellen
lailla purren parhaimman.
Nostin silmäni ylemmä,
kohautin korkealle,
kaitsin kämmenen avulla
häikäisyä päivän hehkun,
jotta saisi silmä nähdä,
tajuaisi katsantani.
(Muistosta hurmaantuneena.)
Siellä souti lainehilla
itse Ahti autereinen,
jalo urho, veen valio,
sileimmällä simpukalla,
hopeaisen hohtavalla,
kimmeltävän kultaisella,
helmistä helottavalla.
Joutsen nuori, valkosiipi,
kaula hiukan kaartununna,
veti purtta purjehitta,
säde päivän ohjaksina,
kuolaimina kuunsakara.
Pursi laskihe läheltä
lähemmäksi rantuetta,
josta päässyt en poloinen
askeletta ottamahan,
väistymään vähintäkänä...
Jalka juuttui rantuelle
aallon harjan huuhdeltavaks',
silmä kiintyi kiinteästi
silmäilyhyn säihkyvähän
kuninkaani katsantahan.
Loisti kruunu kulmillansa
lummekukista punottu,
ulpukoista muovaeltu;
kastehelmi otsallansa
kuvasteli päivän kehrän
värillä satehen-kaaren
seitsemisin heiastuksin.
Toipa tuuli tuoksun kumman,
oudon leyhkän lennätteli,
joka viipyi viekotellen
nuoren neitosen nenällä,
huulilla humaltuvaisen.
Mitä tein, — — sit' en ma tiennyt
Sieluhuni silmistänsä
sima vuoti virtoinansa. — —
Kukka aukaisi kupunsa
meden, juomaksi janoisen. — —
Marja kaunis kypsynynnä
jäi tuon poian poimittavaks'.
Silloin syttyi sieluhuni
kaksi tunnetta tulista,
toinen leyhki lemmen tulta,
toinen raikui rakkautta...
Ne ma poimin poialleni
perinnöiksi puhtaimmiksi
yhdynnästä ihmislapsen
jumaluuteen suuren luonnon.
Nyt on poikani poloinen
lemmen lahjat vallassansa
himon herjan ohjaksissa:
ikävöiden itsellensä
ihaninta impyettä,
Saaren piikoa pyheä — — —
(Rukoillen.)
Oi Ukko, ylijumala,
ota poika hoivahasi!
Kaitse kulkunsa katalat,
Viittoittele viidat, korvet,
heittele heteille soiden
piorraspuiksi honganrungot,
jot' ei eksyisi etonen,
koito suohon suistuneisi...!
Tiedäthän, — — ei Kaukomieli
poikanen tämän emosen
oo parempi, tai pahempi,
kuin on kaikki ihmislapset,
joilla polku korven halki,
tie on kaita kuljettava
läpi lemmen sokkeloiden,
umpikujien himojen,
soudettava, — hukkumatta
luodoille salakareille, — —
valkamahan rakkauden...
Sulle Ukko huolein uskon,
unehen surun upotan.
Tuli liedellä sammuu, hehkuen vain hiukan punertavana hiilloksena,
näyttämö pimenee.
Äiti lähenee hiljaa vuodetta, jolle laskeutuu levolle. Hiljaisuus.
Hetken kuluttua häviää tuvan takaseinä, jolloin utuisen verhon takaa
siintää ulappa vehmaine rantoineen ja kukkivine tuominecn. Keskellä
ulappaa Saari, jolla Saaren nuoriso tanssimassa.
Tanssin tauottua asettuvat nuorukaiset kisaillen nurmikolle ja
Kyllikki, helyihin koristettuna, istuutuu kivelle ylemmäksi toisia.
(Keskustelu käy keskellä leikin, naurun ja ilakoimisen.)