Mitäpä halua mulla
kurkkiella, — — kuulostella
Kauon torven toitotusta?
Ammoin on unohdus ahnas
vienyt muistot veljyestä,
jok' ei seurasta sisaren,
eikä vaapo vaalinnasta
vähäistä välittänynnä.
Kun ei viihtynyt kotona
luona armahan emonsa,
ei lie kyllin ansiokas
esineeksi etsintämme.
ÄITI (yhä enemmän huolestuneena):
Osuitko sä oikotiellä
näkemähän, nummikolla,
hienon hietikon hipiän
pinnalla punertavalla,
hokin kannan kaivamia
kuvia hevosen kengän, — —
varsan vauhkon astumia?
AINIKKI (tuskastuen):
Enkä nähnyt...
(Äänettomyys.)
ÄITI (masentuneena):
— — — Kyll' on raskas
kohtalo, minulla, koito,
kun on poissa poikueni
esikoinen, armahani,
lemmen hempeimmän hedelmä...
(Lämmeten.)
Hälle sykki luonnottaren
sydän lämmin leimuava
eloa, — — elon iloa;
— — jaoin hälle mä vereni,
kevätmahlani keväisen,
jotta jaksaisi minulle
vanhalle, vapisevalle,
olla sauvana hopeisna,
aurinkona illalleni,
vanhuuden värittämälle,
surujen sumentamalle.
Nyt on poissa poikueni
poluilla — — pahoilla ehkä, —
teillä tietymättömillä.
AINIKKI (lähestyen äitiänsä):
Oi, sua emoni vanha, — —
miksi suotta sa sureksit — —?
Ei hän ollut ansiokas
ajatustesi esine,
saati syynä sun surennan...!
Oletko jo Unhottanut
kärsimykset ja häpeän,
jotka Kauko juotti meille?
Muistele toki todella,
mit' oli hän miehiänsä,
kuinka mennynnä piloille,
tavoiltansa turmiolle:
aina naisissa eläjä,
yli öitä öitsilöissä,
leikki impien iloissa,
kassapäien karkeloissa...
ÄITI (murtuneena):
Ei oo tarvis, lapsi kulta
mulle noita muistutella...