KAUKOMIELI, nuori kalevalainen urho.
KAUKOMIELEN ÄITI.
AINIKKI. Kaukomielen sisar.
KYLLIKKI. Saaren neito, sittemmin Kaukomielen vaimo.
LOUHI. PimentoLAn "kynnyksen vartia".
1:NEN TIETÄJÄ.
2:NEN TIETÄJÄ.
3:MAS TIETÄJÄ.
Saaren nuorisoa, kansaa, keijukaisia ja ääniä: tien ääni,
tammen ääni ja kuun ääni.
Ensimäincn ja kolmas kuvaelma Kaukoniemellä, toinen kuvaelma
Pimentolassa.
1:nen kuvaelma.
Kaukomielen savutupa, seinähirret nokiset, karstasta kiiltävät.
Oikealla tuvannurkassa avonainen liesi, jolla kytee hehkuva hiillos.
Lähempänä etualalla vuode.
Vasemmalla avonainen luukku-akkuna, josta virtaa niukka valaistus
tupaan. Akkunan edessä pöytä rahineen. Taampana vasemmalla seinällä,
jauhinkivet, joita Ainikki hitaasti jauhaa.
Takaseinällä ovi suljettuna.
Ainikki lakkaa jauhamasta, pyyhkii hikeä otsaltaan, menee verkalleen
oven luokse ja työntää sen auki, aukosta näkyy avovesi saarineen,
rannalla koivuja hiirenkorvalla ja kukkiva tuomi keväisessä
iltavalaistuksessa.
Esirippu nousee alkusoiton soidessa, josta eroittuu seLvästi käen
kukunta ja laulurastaan liverrys.
Kaukomielen äiti yksinkertaisessa pukimessa: avojaloin, hame päällään,
paidan pääntien solki auki, huivi päässä, solmittu kiinni niskaan,
istuu vuoteen reunalla, kädet ristissä helmassa, syviin ajatuksiin
vaipuneena.
AINIKKI (nojaten oven PIHTIPIELEEn):
Mikä hurmaavainen hohde
tuolla päivän laskun puolla?
Tulvimalla rannan tuomet
tuovat tänne tuoksuansa.
Käki kukkuu, kuuluu rastas
livertävän laulujansa.
(Alakuloiscmmin.)
Apeana mieli mulla
kevähästä huolimatta.
— — —- Ellen tuntisi tulista
pakotusta polvissani,
ajaisi suruni suuri
empimättä etsimähän
uuhoani uudellensa.
(Äänettömyys.) (Aprikoiden.)
Aivan tuossa tuokiossa
pirtissä pimeys öinen. — — —
Ehkä säilyy sylkkyseni
suden ahnaan suutelosta,
hukkumatta huomeneksi.
(Änncitömyys.)
ÄITI (joka ei näytä kuunnelleen Ainikin puhetta):
Ainikkini ainoiseni,
tyttäreni toimellinen,
kun sa kuljeskelit soilla,
ahomailla, lehtoloilla,
läpi kolkot korpinotkot
uuhosi uria pitkin
karitsasi katsannassa, — —
eikö katsehesi kanto
keksinyt Pisan mäenkään
korkealta kiireheltä
matkamiestä mahtavata,
Kaukomieltä, veljyttäsi?
(Ainikki knuntetee välinpitämättömänä.)
Olisiko korvihisi
tuuli kantanut kohinan
leppätorven toitonnasta
täryllä tutunomalla,
kulloin täällä kuulemalla,
kaikumana kankahilta,
milloin mäiltä, mättähiltä,
veljes' sorjan soittamana,
poskien puhaltamana — —?
AINIKKI (hiukan kärsimättömästi):
Aina sä emoni vanha
tuota urkit ja utelet,
polo missä poikuesi
hurja, lieto, löyhämieli,
veitikka verevä, nuori,
jok' ei viihdy vierellämme:
luona armahan emonsa,
soma sisko seuranansa.
En ma nähnyt matkamiestä
— — en ma nähnyt, enkä kuullut, — —
vaikka katse harhaellen
silmämitoin mittaeli
lakeutta laajaltikin. —
Nousin juuri vuoren viertä...
— — sydän pamppaillen surusta, —
kun ma katsoin karjastani
kaionneeksi, eksyneeksi,
uuhoseni untuvillan,
vuonan varsin vaalimani.
Etsiskelin eilispäivän,
päivän täytehen tämänkin
sitä kaikki kuusen juuret,
katajikot, suokanervat,
ahoilta, alavamailta, — —
— — sekä nousime ylemmä
jyrkänteitä juoksennellen,
kunnes koitin korkealle
Pisan kukkulan kupeelle.
Sieltä nostin nuoren äänen
luomakunnan kuuluville
huhunnalla huoltavalla:
itään itkin, lauloin länteen,
paapattelin pohjoisehen,
kuhertelin koillisehen,
— — huhuilin joka taholle — —,
jotta joutuisi jotenkin
mulle tuulen tuomisina
vastaus tuo vuottamani:
voivotus nimikko vuonan, — —
nälissänsä nääntyväisen.
(Toivottomasti.)
Mutt' ei kuullut kaivattuni
ääntä vaalijan vakavan.
Kautta nienten, vuorten, laaksoin,
kaiku huutoni kajahti
kaihoisasti kaikerrellen. —
ÄITI (udellen):
Mut' jos kuunnellut et kyllin, — —
ajattelit liian paljon
karitsaasi, mi katosi,
etkä viitsinyt visusti;
tosisissasi tarkkaella,
vaikk' ois' toitotus jo torven
heilahdellut ilman halki?