tutkivasti erästä kohtaa alttarin luona. Yhtäkkiä tarttui hän Helliä
käsivarteen ja veti hänet sellaisella voimalla penkiltään alttaria
kohden, ettei hän voinut olla seuraamatta. Siellä alttarin juurella,
puoleksi alttariliinan peitossa makasi valkea karitsa vavisten ja
väristen vilusta ja oikoen hentoja jalkojaan ikäänkuin se ei olisi
voinut uupumuksesta enää liikahtaakaan.
"Se on lammas, nyt me kerrankin saimme lahjaksi jotain, minkä voi
nähdä", selitti pikku Seppi iloisena.
Helli katseli ihmeissään elukkaa. Hänen mieleensä olivat johtuneet isä
Kleemensin sanat eikä hän voinut muuta uskoa kuin että hyvä Jumala,
joka antaa jokaiselle rukoilevalle jotakin, tänään oli lähettänyt
heille karitsan. Sitä Helli vain ei ymmärtänyt, miksi se makasi niin
näännyksissä ja kuin puolikuolleena. Hän alkoi silitellä eläintä
näyttääkseen sille, ettei sen tarvinnut pelätä, mutta tämä tuskin
hievahti ja vain silloin tällöin valitti surunvoittoisesti.
"Mennään kotiin sen kanssa ja annetaan sille perunaa, sen on nälkä",
sanoi Seppi, sillä hän tiesi vain siitä pahasta, joka jo usein oli
saanut hänetkin valittamaan.
"Mitä sinä oikein ajattelet, Seppi? Meidänhän pitää mennä ylös
juustomiehen luo", muistutti velvollisuuksistaan tarkka Helli. "Mutta
noin yksikseen emme sitä tännekään voi jättää", ja miettiväisenä
katseli lapsi levottomasti hengittelevää elukkaa. "Nyt minä tiedän
jotakin", jatkoi Helli hieman mietittyään, "näinhän voidaan tehdä. Sinä
vartioit karitsaa täällä ja minä juoksen parhaani mukaan juustomiehelle
ja tulen takaisin, ja sitten menemme kotiin!"
Seppi oli sangen tyytyväinen ehdotukseen, ja Helli juoksi heti
tiehensä, kuin kepeä metsäkauris kiiti hän lumiaavikkoa ylös.
Seppi istui maahan ja katseli hyvillään lahjaansa. Karitsa oli niin
tuuhean, paksun villan peittämä, että kun viluinen Seppi pisti kylmän
kätensä sen turkkiin, lämpisi se heti niin suloisesti, että hän heti
pisti toisenkin. Nyt siirtyi hän aivan elukan viereen, se oli kuin
pieni uuni hänelle, sillä vaikka se itse värisikin vilusta, oli sen
villaturkki kumminkin mainio lämmityskeino Sepille.
Tuskin puolta tuntia myöhemmin palasi Helli juoksujalkaa takaisin, ja
nyt aikoivat lapset viedä lahjansa iloiten kotiin isoisälle ja
isoäidille. Mutta turhaan yrittivät he nostaa karitsaa jaloilleen. Se
oli niin heikko, että se heti kaatui maahan, kun he olivat sitä hiukan
kohottaneet, ja valitti sitten vallan haikeasti.
"Sitä täytyy kantaa", sanoi Helli, "mutta se on liian raskas minulle,
sinun pitää auttaa minua", ja hän näytti Sepille, miten tämän tuli
karitsaan tarttua, jottei siihen sattuisi, ja niin he kantoivat sen
yhdessä pois. Matka kävi tosin hiukan hitaasti, sillä oli jotenkin
hankalaa kulkea ja kahden kantaa taakkaa, mutta lapset olivat niin
iloissaan lahjastaan, etteivät he hellittäneet, kunnes tulivat
mökillensä ja nyt saattoivat hyökätä yllätyksineen huoneeseen.
"Me olemme saaneet lampaan, elävän lampaan, jolla on ihan lämpöinen
villa", huusi Seppi jo sisään astuttaessa, ja kun he olivat päässeet
sisään, laskivat he karitsan hämmästyneen isoisän viereen uuninrahille.
Sitten alkoi Hellikin kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut ja kuinka
oli käynyt aivan niinkuin isä Kleemens aina oli sanonut, että hyvä
Jumala aina antaa jotakin sille, joka rukoilee, sitä vain ei aina voi
nähdä.
"Mutta tänään sen voi nähdä", lisäsi Seppi iloissaan.
Isoisä katsahti isoäitiin, mitä hän siitä ajattelisi, ja tämä taas
katsahti häneen ja sanoi: "Mitä arvelet siitä, Joosef? Sanohan sinäkin
sanasi."
Hetkisen mietittyään sanoi isoisä: "Nyt pitää mennä kysymään isä
Kleemensiltä, mikä lienee tämän tarkoituksena, taidan itse mennä,
luulen minä," Samassa nousi hän istuimeltaan, pani vanhan karvalakin
päähänsä ja lähti.
Isä Kleemens tuli isoisän mukana. Tervehdittyään isoäitiä ja sanottuaan
hänelle pari ystävällistä sanaa istuutui hän lopen uupuneen karitsan
viereen, joka makasi lattialla, ja katseli sitä. Sitten otti hän Hellin
ja Sepin eteensä ja sanoi ystävällisesti: "Nähkääs, lapset, sillä
tavalla käy: Kun joku rukoilee, antaa hyvä Jumala hänelle iloisen ja
luottavan sydämen. Se on kaunis lahja ja siihen liittyy sitten vielä
paljon muita, hyviä lahjoja. Mutta tämä karitsa on eksynyt, se lienee
siitä suuresta laumasta, joka vielä myöhään syksyllä kerran kulki tämän
kautta, paimen kyllä kysynee sitä. Sen on jo aikoja sitten täytynyt
eksyä, sillä se on aivan nälkiintynyt ja puolikuollut, ehkemme saa sitä
edes enää oikein henkiin. Ensiksi täytyy sille nyt antaa hiukan
lämmintä maitoa ja sitten katsoa, mitä muuta se voi nauttia."
Hyvä munkki oli viimeisiä sanoja lausuessaan kohottanut vähäsen
karitsaa ja pannut säälivästi kätensä sen pään alle.
Nyt sanoi isoisä arasti: "Tehkäämme voitavamme. Helli, mene katsomaan,
onko yhtään maitopisaraa jälellä."
Mutta isä Kleemens esti Helliä ulos menemästä ja sanoi: "En minä niin
tarkoittanut, jos suostutte ehdotukseeni, otan karitsan luokseni, sillä
on minun tykönäni enempi tilaa, ja minä voin sitä hoitaa."
Se oli suuri huojennus molemmille vanhuksille, sillä eiväthän he
tahtoneet antaa karitsan kuolla nälkään, eivätkä tienneet, mistä
hankkia sille ravintoa.
Nyt otti isä Kleemens väsyneen pikku eläimen käsivarrelleen ja lähti
siten sen kanssa vanhaa luostaria kohden. Seppi katseli kauvan hänen
jälkeensä ja napisi hieman.
Parin päivän perästä näki isoisä isä Kleemensin taas tulevan mökkiään
kohden ja sanoi kummastuneena isoäidille: "Mitä ajattelet, miksi tulee
hyvä munkki taas luoksemme?"
"Lammas lienee kuollut, ja hän tahtoo nyt sanoa meille, ettemme muka
turhaan odottaisi saavamme löytäjäisiä paimenelta", arveli isoäiti.
Isä Kleemens astui sisään, hänestä saattoi huomata, ettei hänellä ollut
mitään hyvää sanomaa tuotavana. Helli ja Seppi juoksivat heti häntä
vastaan antaakseen hänelle kätensä. Hän silitteli molempia
ystävällisesti, sitten sanoi hän hiljaa isoisälle: "Soisin, että
lähettäisitte lapset vähäksi aikaa pois, minulla on teille puhuttavaa."
Isoisän mieli kävi vähän epävarmaksi ja hän ajatteli itsekseen: "Kunpa
edes voisin siirtää isoäidin vähän syrjään, ettei hän kuulisi, jos
jotakin pahaa on ilmoitettavana." Hän antoi Hellin kainaloon tinapullon
ja sanoi: "Mene Sepin kanssa maitoa hakemaan, ja jos tulette hiukan
liian aikaisin, niin voitte odottaa ylhäällä talonpojan luona,
navetassa on lämmintä."
Kun lapset olivat lähteneet, siirsi munkki tuolinsa lähemmäksi isoäidin
vuodetta ja sanoi: "Tulkaa tekin, Joosef, vähän lähemmäksi, minun pitää
ilmoittaa teille molemmille jotakin, mutta vastenmielisesti sen teen:
Asia koskee Juusoa."
Tuskin oli tämä sanottu, kun isoäiti puhkesi äänekkääseen valitukseen
ja huudahti kerta toisensa perästä: "Ah, Jumalani, että minun vielä
sekin piti kokea! Minun viimeisenä toivonani oli, että Juuso vielä
kerran palaisi ja auttaisi meitä vanhoilla päivillämme, ja nyt on
kaikki hukassa. Ehkä meidän vielä täytyy kärsiä suurta häpeääkin,
vaikka olemme rehellisesti ja kunnollisesti tulleet toimeen aina
vanhuuden päiviin asti. Oi, kuinka mielelläni olisinkaan valittamatta
mitään muuta ja makaisin nurkumatta kovalla sijallani ja olisin ilman
kahvitilkkaa elämäni loppuun asti, jos vain ei olisi tuota Juuson
asiaa! Kunpa hän ei olisi syössyt itseään ja meitä onnettomuuteen ja
häpeään!"
Isoisäkin istui kovin kauhistuneena ja masentuneena.
"Mitä hän onkaan tehnyt, isä?", kysyi hän arkana, "onko se pahaa?"
Munkki vastasi, ettei hän vielä ensinkään tiennyt, mitä se oli, hän oli
vain kuullut, että Juuso oli toisella puolen Ziller-puroa pannut
jotakin toimeen ja nyt oli hän joutunut tekemisiin Rechbergin
ylimaaherran kanssa, tämä kai vangituttaisi hänet.
"Ah, Jumalani, sielläkö hän sen on tehnyt?" huudahti isoäiti uudelleen.
"Voi, kuinkahan hänen nyt käy! Kai ne rankaisevat häntä aika ankarasti
jo senkin tähden, että hän on toista uskontoa."
"Ei, ei, älkää sellaista otaksuko", keskeytti tässä munkki torjuen, "ei
se niin ole. Herra ylimaaherra ei harjoita vääryyttä ja, mitä uskoon
tulee, on hänellä siitä hyvä mielipide, olen itse kuullut hänen sanovan
useammin kuin kerran: 'Ziller-puron tällä puolen asuva hurskas ihminen
ja samallainen toisella puolen, he rukoilevat molemmat aivan samaa
taivaallista Isää, ja toisen rukous on hänelle aivan yhtä mieluinen
kuin toisenkin.' Olen tuntenut tuon herra ylimaaherran jo vuosikausia
ja voin myöskin sanoa teille, että olen jo satoja kertoja ollut
rakentavissa keskusteluissa hänen ja hänen vaimonsa kanssa, ja me
olemme ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, että meidän silloin on aina
tullut oikein hyvä olla ja niin, että tunnen oikein vetäymystä sinne,
kun en vain pitkään aikaan ole siellä käynyt. Aijonkin ennen pitkää
mennä sinne taas nähdäkseni, kuinka Juuson laita on ja sanoakseni
kenties jonkun sanan herra ylimaaherralle hänen hyväkseen."
Tästä aikeesta olivat molemmat vanhukset sangen iloisia ja kiitollisia,
mutta isoäidin valtasi vielä kerran huoli, ja hän sanoi vaikertaen:
"Kunhan en minä vain olisi syypää siihen, että meille nyt täytyy käydä
niin huonosti, koska olen niin paljon nurkunut ja valittanut
vähäpätöisiä asioita. Mutta sitä en varmaan enää tahdo tehdä, vaan olen
kärsivällinen, isä Kleemens. Mitä arvelette, hyväksyyköhän taivaallinen
Isämmekin katumukseni eikä rankaise minua niin ankarasti?"
Munkki lohdutti isoäitiä vielä ja kehotti häntä pysymään hyvässä
päätöksessään. Sitten nousi hän ja lupasi vanhuksille tulevansa taas,
heti kun olisi käynyt Rechbergillä ja voisi tuoda tietoja Juusosta.
Isoisä saattoi munkkia ulos, siellä kysyi hän: "Ja miten on pikku
lampaan laita? Elääkö se vielä, vai onko se kuollut?"
"Ei kuolemisesta puhettakaan", vastasi isä Kleemens iloisesti, "se
pyöristyy ja pullistuu ja hyppelee jo taas hullunkurisesti ja on niin
tuttavallinen elukka, että minun on oikein ikävä antaa se pois, kun
paimen kerran tulee. Olen lähettänyt hänelle tiedon, että karitsa on
minun luonani, hän kai antaa sen olla, kunnes hänellä on asiaa tälle
seudulle, ja nyt Jumalan haltuun!" Munkki pudisti isoisän kättä ja
lähti kiireesti pois, sillä hänellä oli lohdutettavina vielä muita
sairaita, jotka ikävöiden häntä odottivat, olihan hyvä isä Kleemens
kaikkien köyhien ja sairaitten lohduttaja koko Altkirchissä ja vielä
laajalti ympäristöllä.
Jouluiltana.
Kauvan kaivattu joulupäivä oli tullut. Aamusta varhain olivat Kurt ja
Kaarlo kulkeneet kuumeisessa odotuksessa huoneesta toiseen, portaita
ylös ja alas, eivätkä he missään saattaneet löytää pysyvää sijaa, sillä
lähestyvän onnen valtava tunne ajoi heitä yhä uudelleen yltympäri.
Alituisesti kulkiessaan tuntui heistä kuin voisivat he vähän nopeammin
lähestyä iltaa.
Liisa istui aivan hiljaa eräässä nurkassa ja antoi tuskin vastausta,
kun veljet saapuivat hänen luokseen ja tahtoivat temmata hänet mukaan
korkealentoisiin toiveisiinsa. Sellaista joulupäivää ei Liisa vielä
koskaan ollut elänyt. Kuinka täynnä iloista levottomuutta ja mitä
palavinta illan odotusta olikaan hän ennen ollut! Kuinka täynnä onnea
ja riemua hän oli ollut, niin ettei hän tiennyt mitään ihanampaa kuin
nämä odotuksen hetket ja sitten niitten äkillisen toteutumisen
säteilevässä kynttilänvalossa! Nyt istui hän siinä ja tahtoi niin
mielellään iloita kuten veljet, mutta häntä painoi ikäänkuin kuristava
taakka, joka tukahutti jokaisen ilontunteen. Ja kun hän tahtoi pakottaa
itsensä heittämään pois ja unohtamaan kaiken ja sittenkin iloitsemaan
illasta kuten ennen, tuntui hänestä kuin kuulisi hän yhtäkkiä jonkun
tulevan, joka oli löytänyt Kutripään kuolleena ja tiesi, että hän oli
sen hukannut ja unohtanut, ja aikoi juuri sanoa sen isälle. Silloin
ryömi Liisa vielä peremmälle nurkkaan ja kuunteli tarkasti, ja ilo oli
ihan mennyttä; se ei enää tullut hänen sydämeensä.
Iltapäivällä olivat Kurt ja Kaarlo vihdoinkin saaneet hetkisen rauhaa,
tai pikemminkin oli jännitys, joka nyt oli saavuttanut korkeimman
kohtansa, lumonnut heidät molemmat jakkaralle istumaan, siinä he
kuunnellessaan ja odotellessaan saattoivat enää vain hiljaa puhella
keskenään.
"Mitä arvelet krokettipelistä kirjavine palloineen?" kuiskasi Kaarlo,
"luuletko, että Jeesus-lapsi ajattelee sitä?"
"Ehkä", vastasi Kurt hiljaa, "mutta tiedätkö mitä? Minä toivoisin vielä
paljoa mieluummin, että hän olisi ajatellut uutta kelkkaa, sillä,
katsos, Kessler ei luista hyvin, ja sitten on meillä vain Vuohi, ja kun
Liisa taas kerran tulee iloiseksi, niin saatpahan nähdä, kuinka hän
tahtoo laskea mäkeä, sen minä kyllä tiedän, emmekä me kaksi silloin saa
Vuohta milloinkaan, emmekä me molemmat edes sovi istumaan Kesslerille."
"Niin, mutta entäs linnoitus sitten, tiedäthän, Kurt, kuinka monet
tuhannet kerrat me jo olisimme halunneet linnoitusta?", muistutti
Kaarlo, "melkein vielä mieluummin olisimme ilman kelkkaakin, eikö
sinustakin?"
"Kyliähän niinkin", sanoi Kurt epäröiden, sillä hänen mieleensä oli jo
taas juolahtanut uusi ajatus. "Tai mitä, jos Jeesus-lapsi toisikin
värilaatikon, ja saisimme taas maalata suuria sotamieskuva-arkkia?"
"Oi, oi!", voihki Kaarlo aivan ihastuttavan odotuksen ahdistamana.
Nyt astui äiti huoneeseen. "Lapset", sanoi hän ja viittasi heille
sormellaan, "tuolla pianon luona ovat kynttilät sytytetyt, menkäämme
nyt laulamaan laulu. Missä Liisa on?"
Hämärässä ei äiti ollut huomannut Liisan istuvan nurkassa, eivätkä
veljeltään sitä havainneet, hän kun ei ollut hiiskahtanutkaan. Nyt
astui hän esiin, ja kaikki menivät pianon luo. Äiti istui sinne, soitti
ja johti laulua. Kurt ja Kaarlo yhtyivät täydestä kurkusta, ja Liisa
lauloi hiljaa mukana. Kun nyt laulussa tulivat sanat:
'Jeesus on suurempi, Jeesus on suurempi,
Hän sydämemme suruiset lohduttaa --',
silloin lauloi Kaarlo ne niin iloisen repäisevästi, että saattoi
huomata, ettei hänellä sillä kertaa ollut mikään surullinen sydän.
Mutta Liisa oli kokenut, mitä on olla sydämestään surullinen, hän
nielasi ja nielasi eikä saattanut laulaa edelleen. Kun laulu oli
laulettu loppuun, nousi äiti ja sanoi: "Nyt jäätte hiljaa yhdessä
tänne, kunnes palaan." Mutta Liisa juoksi hänen jälkeensä ja huusi
surkeasti: "Äiti, äiti! Enkö saa kysyä sinulta jotakin?"
Äiti veti lapsen makuuhuoneeseensa ja kysyi, mitä tämä pyysi.
"Äiti, voiko Herra Jeesus tehdä kaikki, kaikki surulliset sydämet
jälleen iloisiksi?", kysyi Liisa murheellisena.
"Kyllä, lapsi, kaikki", vastasi äiti, "kaikki, mikä heitä sitten
raskauttaneekin, ainoastaan yhtä hän ei voi ilahduttaa, sitä, joka
tahtoo säilyttää jonkun vääryyden eikä luopua siitä."
Nyt puhkesi Liisa ääneensä itkemään: "Enhän minä enää tahdo sitä
säilyttää", nyyhkytti hän, "minähän tahdon sen sanoa. Minä otin
kumminkin Kutripään mukaani ja unohdin ja hukkasin sen sitten ja sitten
salasin asian ja olen syypää siihen, että se on kuollut nälkään ja
viluun, enkä voi enää ensinkään iloita, en mistään."
Nyt veti äiti Liisan hellästi luokseen ja sanoi lohduttaen: "Nyt olet
saanut kokea, rakas lapsi, kuinka vääryys, jota sydämessämme
säilytämme, tekee meidät kauhean onnettomiksi. Kyllä sinä sen muistat
etkä enää tahdo sitä tehdä. Mutta nyt olet katuen tunnustanut sen, ja
nyt voi ja tahtoo pyhä Kristus tulla sydämeesi ja tehdä sen uudelleen
iloiseksi, sillä tänään tahtoo hän aivan erikoisesti ilahduttaa kaikkia
sydämiä. Pyyhi nyt kyyneleesi ja mene veljien luo, minä tulen kohta
jälessäsi."
Liisan sydämeltä oli otettu sellainen paino, ja niin keveältä ja
vapaalta tuntui hänestä, että hän olisi mieluimmin hyppinyt yli
vuorten. Vasta nyt valtasi hänet yhtäkkiä voimakkaasti tietoisuus:
Tänään on joulu! Mitä kaikkea voikaan tänään vielä tapahtua? Hänen koko
olentonsa riemuitsi. Vain yksi ainoa varjo vielä toisinaan nousi hänen
mieleensä: Kutripää! Missähän nälkään kuollut Kutripää nyt makasi?
Kun Liisa korkealle hypellen tuli veljiensä luo, olivat nämä hyvin
ihmeissään, mutta Kaarlo sanoi heti: "Onpa hyvä, että taas olet
tuollainen, minä jo ajattelinkin, että kyllä tulisit iloiseksi."
Nyt täytyi Liisan hiukan purkaa iloista liikutustaan ja vasta äsken
heränneitä toiveitaan veljille, mutta hänen parhaillaan innokkaasti
kertoessaan kajahti talon kello kovasti ja yhä kovemmin, ja Kaarlo
huudahti lumivalkeana liikutuksesta: "Jeesus-lapsi!" Samassa avasi äiti
oven, ja valovirta tulvehti lapsia vastaan -- he syöksyivät sitä
kohden.
Siinä säteili ja kimmelsi ja säihkyi joka puolella, ja ihmeellisen
ihanuuden häikäisemänä oli aluksi mahdotonta saada selville, mitä
kaikkea siinä olikaan. Keskellä ainakin seisoi suuri kuusi, jossa oli
kirkkaita, säteileviä kynttilöitä kaikilla oksilla ylhäältä alas asti,
ja punertavia pikku enkeleitä ja loistavia perhosia liehui kynttilöiden
ympärillä, ja punaisia mansikoita ja kimaltelevia kirsikoita ja
kullattuja päärynöitä ja omenia riippui joka oksalla, ja lapset
juoksentelivat puun ympärillä sanattomina ihastuksesta. Mutta yhtäkkiä
ryntäsi jokin sisään, ja Liisa oli samassa vähältä kaatua kumoon, hän
päästi suunnattoman ilohuudon -- todellakin, siinähän oli Kutripää!
Pyöreänä kuin pallo, reippaana ja vallattomana puskasi se Liisaa ja
hieroi pientä päätänsä häntä vasten ja määki äänekkäästi ilosta. Kurt
ja Kaarlo syöksyivät tuttua ääntä kohden ja saattoivat tuskin uskoa,
mitä näkivät. Ei nälkään eikä viluun kuolleena, ilmi elävänä ja
iloisena seisoi Kutripää taas heidän keskellään! He olivat vähältä
kuristaa sen rakkaudesta ja ilosta.
Kaarlo oli samassa huomannut vielä muuta, hän loikkasi syrjään: "Kurt!
Kurt!" huusi hän ihan suunniltaan, "linnoitus, linnoitus!" Mutta Kurt
oli jo hypännyt toiselle puolelle ja huusi vastaan: "Tule tänne! Tule
tänne! Tässä on uusi kelkka! Voi, sitä upeata kelkkaa!" Ja Kaarlon
juostessa hänen luokseen huudahti hän vielä kerran: "Voi, voi! Tuossa
on värilaatikko! Voi, kuinka paljon siveltimiä siinä on!"
Liisa puristi ja hyväili yhä vielä Kutripäätä, sillä sen ilmestyminen
oli hänen rakkain lahjansa. Kuinka iloinen hän nyt taas saattoikaan
olla! Kaikki, kaikki oli ohi, mikä oli häntä kiusannut, kaikki oli taas
hyvin! Mitenkä se olikaan mahdollista?
Yhtäkkiä huomasi Liisa kaksi silmää, jotka selkosen selällään
hievahtamatta ja ihaillen tuijottivat puuta. Senhän täytyi olla pikku
Seppi. Liisa nousi lattialta, missä hän oli kyykkysillään istunut
Kutripään vieressä -- aivan oikein, siinähän pikku Hellikin istui Sepin
vieressä ja katseli hämmästynein silmin kaikkea loistavaa ihanuutta
ympärillään.
Liisa meni lasten luo: "Oletko nyt tänään kerrankin tullut luokseni,
Helli?" kysyi hän. "Eikö puu olekin kaunis? Tiesitkö, että Jeesus-lapsi
tulisi tänään?"
"Oi en! Oi en!" sanoi pikku Helli sangen ujosti ja hiljaa, "mutta
äitisi toi meidät tuosta sisään, Tänään vasta sanoi isä Kleemens, että
karitsa on teidän ja että saisimme tuoda sen tänne."
"Tekö sitten toittekin Kutripään? Mutta mistä sitten, Helli? Missä se
sitten oli? Kuinka se saattaakaan olla niin terve ja lihavan näköinen?"
Nyt tuli äiti heidän luokseen ja sanoi, että Liisa sitten kuulisi
kaiken häneltä, mutta nyt tuli hänen viedä lapset akkunapöydän luo,
sillä Jeesus lapsi oli ajatellut heitäkin. Ensin eivät mitkään
kehotukset saaneet Seppiä hievahtamaankaan, sillä sellaista loistavaa
puuta houkuttelevine, kimmeltävine, ihmeellisine koruineen joka oksalla
ei hän vielä eläissään ollut nähnyt, hän ei voinut enää siirtää
silmiään siitä. Hän ei millään ehdolla ottanut askeltakaan eteenpäin,
miten houkuttelevalta kutsumus kuuluikin. Vihdoin sanoi Liisa: "Tule
nyt, Seppi, tuolta pöydän tyköä voit ihan yhtä hyvin nähdä puun ja
sitten vielä lisäksi, mitä Jeesus-lapsi on sinulle tuonut."
Nyt liikahti Seppi hitaasti ja kääntämättä katsettaan puusta. Mutta
pöydällä kohtasi häntä näky, jota hän ei ollut odottanut. Lautasella
oli piparkakku, niin suuri, ettei hän sellaista ollut koskaan nähnyt,
ja yltympäri oli koko joukko punaisia omenia ja suuria pähkinöitä. Ja
niitten vieressä oli luja selkäreppu, jossa saattoi kantaa kaikki, mitä
koulussa tarvitsi, niin ettei sitten mikään joutunut hukkaan. Ja kirja
ja taulu ja kivikynä, joita kaikkia Seppi pääsiäisestä alkaen tulisi
tarvitsemaan, olivat jo valmiina repussa. Ja sen vieressä oli vielä
Sepille varsin kestävä nuttu, jollaista ei hänellä vielä milloinkaan
ollut ollut. Sen jälkeen, kun Liisa oli sanonut: "Nämä ovat Sepille",
seisoi tämä kuin kivettyneenä pöydän vieressä ja katsahti ensin
Helliin, olisiko tämä totta, ja sitten taas aarteisiinsa.
Ei Hellikään saattanut kylliksi katsella kaunista, lämpöistä hametta
ja runsaasti täytettyä ompelulipasta, joka vielä oli suuren
piparkakkulautasen vieressä. Mutta nyt hän suuresti pelästyi, sillä
herra ylimaaherra tuli yhtäkkiä häntä kohden erään miehen kanssa, joka
äsken oli seisonut Hannun ja Katrin kera oven vieressä. Herra
ylimaaherra sanoi: "Katsokaahan tuonne, ette varmaankaan tunne heitä
enää."
Sitten meni hän edemmäksi.
Mies ojensi kätensä: "Anna minulle kätesi, Helli", sanoi hän. Lapsi
totteli ja katsoi häneen kysyvästi vakavilla silmillään.
"Pikku Helli! Pikku Helli!" sanoi mies nyt liikutettuna, "älä minua
noin viero! Sinun katsantosihan on ihan kuin äitivainajasi. Tule,
sanohan edes sana, Helli, minähän olen isä, ja sinä katselet minua
aivan kuin hän." Ja hänen täytyi kerta toisensa perästä pyyhkiä
silmiään.
"Meillä on vain isoisä ja sitten vielä isoäiti", selitti nyt
päättäväisesti Seppi, joka oli kuunnellut.
"Ei, ei, Seppi, teillä on isäkin, minä olen isänne", sanoi isä ja
tarttui kummankin lapsen käteen. "Tahdon sen nyt varmaan näyttää
teille, mutta teidänkin pitää tuntea minut. Tahdothan, Helli, olla
ystävä isäsi kanssa, eikö niin? Sinustahan on tullut ihan äitisi
tapainen."
Miehen täytyi yhä pyyhkeillä silmiään.
"Kyllähän minä tahdon", sanoi Helli empien, "mutta minä en ensinkään
tunne teitä".
Ylimaaherra oli tähän saakka katsellut tuota pientä ryhmää pöydän
luona, nyt hän taas lähestyi heitä. "Juuso", sanoi hän vakavasti,
"tiedän vielä yhden isän ja äidinkin, joita surettaa, ettei poika tunne
heitä, eikä enää yhdelläkään hyvällä sanalla eikä kiitollisella
vastapalveluksella muista heitä, jotka ovat elättäneet hänen omia
lapsiaan. Mutta tänään on joulu, tänään pitää kaikkien tulla iloisiksi.
Menkää, Juuso, valjastakaa Rusko reen eteen, teidän pitää viedä
lapsenne kotiin, loput uskon teidän tehtäväksenne."
"Palkitkoon Jumala herra ylimaaherralle kaiken, palkitkoon Jumala
kaiken tuhatkertaisesti", sanoi Juuso liikutettuna. "Herra ylimaaherra
saa varmaan olla tyytyväinen minuun, niin totta kuin toivon, että Herra
Jumala on sieluparalleni armollinen."
"Hyvä! Hyvä! Nyt tuumasta toimeen, Juuso, ja tuo tuosta pannaan mukaan
rekeen", ja ylimaaherra osoitti suunnatonta myttyä lasten pöydän
vieressä. Juuso nosti sen harteillensa ja lähti.
Nyt käärittiin kauniisti kaikki lahjat, jotka kuuluivat pikku Hellille
ja Sepille. Sitten jättivät lapset hyvästi, ja päätettiin, että Seppi
ja Helli tulisivat taas ensimäisenä kauniina kevätsunnuntaina, ja
sitten tulisivat joskus Liisa ja hänen veljensä Altkirchiin, sillä he
halusivat mahdollisimman pian käydä Kutripään kanssa tervehtimässä isä
Kleemensiä kiittääkseen häntä hyvästä Kutripään hoidosta. Nyt tarttui
Katri kummankin lapsen käteen sijoittaakseen heidät alhaalla pihalla
rekeen, ja äiti huusi vielä kerran hänen jälkeensä: "Katri, kietokaa
heidät molemmat oikein hyvin suuriin peitteisiin, jottei heitä palele."
Sisällä joulukuusen alla kesti vielä kauan, kauan ilo ja riemu monista
ihmeellisistä lahjoista, jotka sinne oli levitetty, ja ennen kaikkea
syntyi se yhä uudelleen iloisesti määkivästä Kutripäästä, joka oli
lapsille takaisin lahjoitettu.