JOOSEF VAKKAMESTARI
Kirj.
JOHANNA SPYRI
Suomennos
Täti kertoo XII.
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.
SISÄLLYS:
1. Joosef vakkamestari
2. Uusi tuttavuus.
3. Mitä salaaminen vaikuttaa.
4. Mitä hyvä Jumala antaa.
5. Jouluiltana.
Ensimäinen luku.
Joosef vakkamestari.
Missä kauniita, vihreitä laidunkunnaita kohoaa taivaalle toinen
toisensa perästä ja missä laaksot niiden lomassa ovat loistavien
punaisten ja sinisten kesäkukkien peitossa, siellä on pieni kylä
nimeltä Altkirch. Siisti, valkea pikku kirkko punaisine tornineen ja
puutalot yltympäri seisovat tuulensuojassa vihreätä taustaa vasten,
sillä kylän takana ja molemmilla puolin kohoaa kukkuloita, ja vain
etuosa on vapaa ja avonainen. Tämä on vastapäätä kohoavalle, vihreälle
Rechbergin kukkulalle päin, jonka huipulta toinen kylä valkeine
kivitaloineen loistaa etäälle. Sen nimi on kuten kukkulankin Rechberg.
Kunnaitten lomitse syöksyy raju Ziller-puro, joka tuo mukanaan alas
vuorilta paljon puita ja vierinkiviä saineissa aalloissaan.
Altkirchistä Rechbergiin johtaa ajotie, jonka täytyy tehdä suuri mutka.
Aluksi kulkee se mutkistellen Ziller-purolle asti, sitten vanhan,
katetun sillan yli ja toiselta puolen taas mutkaisena Rechbergin
kylään. Koko matka kestänee lähes kaksi tuntia. Lyhempi ja paljon
herttaisempi on kapea polku. Se vie keskeltä kukkulaa alas
Ziller-purolle, suoraan kaitaa puusiltaa kohden, joka sillä paikalla
johtaa vuolaan puron yli. Silta on niin kapea, että ainoastaan yksi
henkilö kerrallaan saattaa kulkea sen yli, ja on hyvä, että molemmille
puolille on asetettu kaidepuut, joten voi pitää kiinni niistä, sillä
heikko silta vapisee ja heiluu joka askeleella, niin että kulkijan
valtaa varsin epävarma tunne tästä astuessaan.
Yltympäri ei erota ainoatakaan asumusta vihreillä kukkuloilla, vain
viimeisellä, jolta polku jyrkkänä laskeutuu purolle, seisoo yksinäinen
kappeli ja katselee ammoisista ajoista asti vuolasta virtaa ja usein
tulvan viemää ja taas korjattua siltaa.
Altkirchissä on paljon köyhiä ihmisiä, sillä siellä on vähän
työnansiota saatavissa. Useimmat miehet käyvät päivätyöläisinä
naapuritaloissa, muutamilla on myöskin palanen maata, jota he
viljelevät, ja vain parilla kolmella kylän talonpojista on kyllin maata
voidakseen pitää useampia lehmiä.
Yksi köyhimpiä koteja oli vakkamestari Joosefin, joka asui syrjäisessä,
vanhassa mökissä kappelille vievän tien varrella aivan yksikseen. Tupaa
peittivät melkein kokonaan ikivanhan pajun pitkälle riippuvat oksat. Ne
olivat levinneet leviämistään, kunnes lopulta ympäröivät koko mökin.
Joosef oli aina asunut mökkisessä, sillä se oli ollut jo hänen
isälläänkin, joka siinä oli elänyt ikivanhaksi. Nyt oli Joosefista
itsestään tullut vanha mies ja hän asui tuvassa ijäkkään, kauvan
sairastaneen vaimonsa ja kahden lapsenlapsensa kera.
Joosefilla oli ainoa poika Juuso, joka aina oli ollut sävyisä, mutta
hieman huikentelevainen ja epävakainen ihminen. Hänen nykyistä
olinpaikkaansa eivät ijäkkäät vanhemmatkaan tietäneet; jo kuusi vuotta
oli hän ollut poissa kotoa ja sen ajan kuluessa antanut niukasti
tietoja itsestään. Juuso oli hyvin varhain mennyt naimisiin, ja se oli
ollut vanhempien mieleen, sillä hänen vaimonsa oli tuo ahkera, kelpo
Heleena, josta kaikki pitivät. Hän oli hyvännäköinen ja kulki aina
tietään hiljaisena, ahkerana ja tunnollisena. Hän piti myös kaiken
miehensä asunnossa hyvässä järjestyksessä, ja Joosefilla ja hänen
vaimollaan oli hyvät päivät niinkauan kuin Heleena-tytär oli talossa.
Hän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään eikä antanut vanhuksien
tehdä mitään, sillä hän sanoi, että isän ja äidin tuli nyt levätä, he
olivat tehneet kylliksi, ja heidän kahden nuoren oli nyt valmistettava
vanhuksille hyviä päiviä, Juuso kävi joka päivä työssä suuressa
kartanossa Ziller-puron toisella puolen ja toi lauantaisin sievän
rahasumman kotiin. Kaikki oli niin hyvin järjestetty ja kävi niin
onnellisesti hyvinvoinnissa ja tyytyväisyydessä, että Juusokin tottui
tasaiseen elämään eikä muuta toivonut kuin että sellaista jatkuisi.
Kolme vuotta kului siten häiritsemättömässä rauhassa ja vanha munkki
isä Kleemens, joka asui pitkässä, vanhassa rakennuksessa Altkirchin
takana ja usein astui Joosefin tupaan, sanoi monesti: "Joosef, teillä
on hyvä asua, täällä ei kuule yhtään pahaa sanaa." Ja hänen hyvät
silmänsä loistivat ilosta, kun Heleena aina yhtä puhtaana ja siistinä
astui sisään ja toivotti hänet iloisella äänellään tervetulleeksi, ja
kun pikku Helli hänen käsivarreltaan jo kaukaa ojensi isä Kleemensille
kätösensä. Silloin toisti tämä vieläkin: "Niin tosiaan, teillä on hyvä
asua, Joosef!"
Kun pikku Helli oli lähes kaksivuotias, tuli pikku Seppi maailmaan. Se
oli suuri ilo kaikille, mutta heti sen jälkeen tapahtui surullisin
onnettomuus, mikä saattoi kohdata Joosefin kotia: Kuolema tempasi
Heleenan hänen mieheltään ja pienokaisiltaan. Hän jätti aukon, joka ei
enää ollut täytettävissä. Siitä alkaen kuljeskeli Juuso niinkuin se,
jolla ei enää ole mitään päämäärää. Hänet valtasi levoton, epävakainen
mieli, hän ei enää saattanut jäädä kotiin sunnuntaisin kuten hän
muulloin niin mielellään oli tehnyt. Jokin ajoi häntä pois, yhä
kauemmas, ja lopuksi arveli hän, että hänen kävisi taas paremmin,
kunhan hän vain pääsisi pois kylästä ja hakisi muualta työtä. Hän
lupasi lähettää vanhemmilleen aika ajoin rahaa heidän ja lasten
elatukseksi, ja niin hän lähti. Jonkun aikaa piti hän lupauksensa ja
lähetti avustusta. Sitten se loppui, eivätkä he kuuteen vuoteen enää
olleet saaneet tietää mitään hänestä, ei, mihin hän oli joutunut eikä
edes, oliko hän enää elossakaan. Sillävälin olivat molemmat vanhukset
käyneet yhä vanhemmiksi ja köyhemmiksi. Ainoa vähäinen elatuskeino,
mikä heille oli jäänyt, oli siinä, että isoisä punoi pajunoksista
vakkasia ja antoi ne perjantaisin juustomiehen mukaan, kun tämä vei
juustonsa kaupungin torille. Paljoa ei isoisä ansainnut tekemillään
vakoilla, ja isoäidin täytyi paloitella joka leivänkappale, jotta
päästäisiin päivästä toiseen. Niin oli nyt Helli tullut lähes
yhdeksän-, Seppi lähes seitsemänvuotiaaksi, ja Hellin täytyi jo aika
lailla auttaa isoisää kaikissa toimissa, sillä yli neljä kuukautta oli
isoäiti jo maannut vuoteen omana eikä voinut enää yhtään mitään tehdä.
Niinpä täytyi isoisän ja pikku Hellin yhdessä päivittäin huolehtia
keittämisestä, mikä tosin ei ollut varsin mutkikasta, sillä ei keitetty
mitään muuta kuin maissipuuroa ja perunoita ja silloin tällöin
harvinaisuuden vuoksi hiukan kahvia. Mutta tarvittiin kumminkin nuo
kaksi valmistamaan ruokaa, sillä pikku Helli oli vielä liian pieni
nostelemaan pannua, eikä isoisä milloinkaan oikein tiennyt, missä
järjestyksessä keittohommat oli suoritettava, jonka taas pikku Helli
tiesi tarkoin. Siten he aina yhdessä työskentelivät keittiössä, ja
tavallisesti seisoi pikku Seppi tällöin myöskin tuossa pienessä
sopessa, jossa toiset kaksi tuskin saattoivat liikkua ja oli milloin
toisen, milloin toisen tiellä suurin silmin katselemassa ja odottamassa
niitä ihania laitoksia, joita siinä valmisteltiin. Eivätkä isoisä ja
Helli enää yrittäneetkään karkoittaa pienokaista pienestä keittiöstä,
hehän kyllä hyvin tiesivät, että hän kahden minuutin kuluttua olisi
taas siellä, sillä pikku Sepillä oli monessa asiassa sanomaton
kestävyys.
Kaunis, lämmin syyskuun aurinko kimalteli Altkirchin ympärillä
olevilla, vihreillä kukkuloilla. Nyt juuri osui muutamia säteitä
himmeitten ikkunaruutujen läpi isoäidin vuoteelle.
"Oi, Jumalani!" huokasi hän, "vieläkö aurinkokin paistaa? Kunpa minäkin
vietä kerran pääsisin ulos! Mutta kyllähän jo alallanikin pysyisin,
kunhan ei vuode olisi kova kuin puu; patjassakaan ei ole enää mitään.
Ja kun ajattelen talvea sitten, jolloin minun täytyy virua kovalla
säkillä ohuen peittopahasen alla ilman kunnon patjaa: Minunhan täytyy
paleltua kaiken muun lisäksi, johan minua nyt viluttaa."
"Ei nyt vielä auta talvea surra", sanoi isoisä vaimentaen, "vielähän
silloinkin Taivaan isä elää, hän on auttanut meitä jo monta kertaa
pulassa ollessamme, älä unohda sitä. Mitähän, jos kiehauttaisimme
sinulle kahvitilkan, jotta lämpiäisit?"
Isoäiti halusi mielellään kahvikupposen, ja isoisä avasi oven
keittiöön, sillä sinne pääsi suoraan huoneesta, missä isoäidin vuode
oli. Pienet portaat uunin takana johtivat ylös makuukammioon, jossa
isoisä nukkui lasten kera. Hän viittasi nyt pikku Helliä tulemaan
mukaan, ja samassa tuli Seppikin perässä, sillä hänen täytyi katsella,
mitä syötävää mahdollisesti valmistettaisiin. Keittiössä otti isoisä
pannun hyllyltä ja kaatoi siihen vettä, sitten sanoi hän: "Pikku Helli,
mitä nyt ensiksi pannaan?"
"Ensiksi minun täytyy jauhaa kahvipavut", ilmoitti lapsi ja istui heti
jakkaralle vanha kahvimylly polvella ja väänsi kaikin voimin. Mutta hän
ei liene ollut aivan tyytyväinen jauhamiseensa, sillä hän tarkasteli
myllyä puolelta ja toiselta ja veti vihdoin sen laatikon huolellisesti
auki. Siinä oli kauniin jauhon sijasta, jota siinä olisi pitänyt olla,
suuria murenia, melkeinpä kahvipavun puolikkaitakin. Pikku Helli ojensi
kauhistuneena laatikkoa isoisää kohti ja näytti hänelle vahinkoa. Tämä
huomasi sen ja sanoi rauhoittaen: "Älä nyt vain nosta mellakkaa, ettei
isoäiti kuule, muuten hän voivottaa ja luulee, ettei hän saa enää
koskaan juoda kahvia, odotahan nyt hiukan."
Samassa meni isoisä ulos ja palasi kohta takaisin kädessä iso kivi.
Sillä hän murensi ja hieroi kahvipavut paperilla, ja sitten kaatoi
pikku Helli karkean jauhon pannuun. Mutta kun isoäiti pian sen jälkeen
sai kupin käteensä, huudahti hän valittaen: "Voi, voi! Siinähän kelluu
suuria jyväsiä pinnalla, kahvimylly on särkynyt. Voi, kunpa se olisi
kestänyt, me emme jaksa ostaa uutta enää." Mutta isoisä sanoi
lepyttelevällä äänellä: "Älähän nyt sitä harmittele, kärsivällisyydellä
moni seikka korjataan."
"Niinpä kylläkin, muttei kahvimyllyä", voivotti isoäiti vieläkin.
Pikku Helli ja Seppi saivat myös kumpikin kupillisen kahvia ja
perunanmurusia sen kanssa, sillä leipää saivat he vain sunnuntaisin
kappaleen kumpikin, Sitten haki isoisä esille vakkaset, jotka oli
punonut, sitoi ne parittain nuoralla yhteen ja antoi kummankin lapsen
käteen kimpun pieniä vakkoja. Sitten käski hän heidän lähteä matkaan ja
varoitti heitä vielä tulemasta liian myöhään kotiin. He tiesivät jo,
mihin heidän vakkoinensa oli mentävä, sillä heidän oli joka toinen
viikko saatettava sellainen lähetys juustomiehelle. Tämä asui
jokseenkin kaukana kylästä, täytyi kulkea kukkuloitten toiselle
puolelle, kappelin ohi, ylös metsään asti, siellä oli hänen mökkinsä.
Lapset lähtivät nyt yhdessä matkaan, ja kun pikku Helli yhä
tunnollisesti jatkoi matkaansa, niin täytyi Sepinkin seurata, vaikkakin
hän kernaasti olisi pysähdellyt ja katsellut yhtä ja toista. Vasta kun
he saapuivat kappelille, pysähtyi Helli ja sanoi: "Laske vakat tähän
maahan, Seppi, meidän pitää nyt mennä kappeliin rukoilemaan Isämeidän;
sen aikaa ne voivat olla tässä."
Mutta Seppi oli itsepäinen.
"En tahdo mennä sisälle, minun on liian kuuma", sanoi hän ja istui
maahan.
"Ei, Seppi, tule nyt, kyllä se täytyy tehdä", kehotti Helli. "Etkö
muista enää isä Kleemensin sanoneen, että kappelin ohi kulkeissa aina
on mentävä sisään jotakin rukoilemaan. Nouse nyt ja tule pian!"
Seppi jäi itsepintaisesti maahan istumaan. Mutta Helli ei jättänyt
häntä rauhaan. Vallan surullisena tarttui hän hänen käteensä ja nosti
hänet seisaalleen. "Sinun täytyy tulla, Seppi, sillä lailla ei
varmaankaan käy hyvin, sinun pitäisi myös rukoilla mielelläsi."
Samassa tuli joku alhaaltapäin kappelia kohden, ja yhtäkkiä seisoi isä
Kleemens lasten edessä.
Seppi oli yhdellä hyppäyksellä hänen jalkainsa juuressa. Lapset
ojensivat kiireesti munkille kätensä.
"Seppi, Seppi", sanoi hän aivan ystävällisesti puristaessaan tämän
kättä, "mitä olenkaan kuullut? Sinäkö et tahdo seurata pikku Helliä,
kun hän mielellään menisi kanssasi kappeliin? Mutta minäpä sanon
sinulle jotakin: Katsos, ei Herra Jumalamme mitenkään pakota ketään
menemään kappeliin rukoilemaan, vaan meillä on lupa saada siellä
rukoilla häntä. Ja joka kerta, kun sen teemme, lahjoittaa hän meille
jotakin, me vain emme aina voi sitä heti nähdä."
Sitten lähti hyvä munkki taas tiehensä, ja Seppi astui nyt
vastustelematta Hellin kera kappeliin ja luki hartaasti rukouksensa.
Kun lapset jonkun ajan perästä taas tulivat ulos, kuulivat he kovia
ääniä ja läähätystä polulta, joka tässä kohdin hyvin jyrkkänä laskeutuu
Ziller-purolle. Nyt tuli peräkkäin kolme päätä esiin, ensin tytönpää ja
sitten kaksi pojanpäätä, ja nyt seisoi yhtäkkiä kolme lasta vastapäätä
noita toisia, ja suuresti hämmästyneinä katselivat he kaikki toisiaan.
Toinen luku.
Uusi tuttavuus.
Äsken ilmaantunut tyttö oli suurin kaikista, hän lienee ollut
yhdentoistavuotias ja suurempi pojista hiukan toista vuotta nuorempi,
jotavastoin toinen näytti melkoista pienemmältä, mutta sangen
tanakalta. Tyttö lähestyi nyt vielä pari askelta lapsia ja kysyi:
"Mitkä teidän nimenne ovat?"
Lapset mainitsivat niinensä.
"Mistä te olette kotoisin?", kysyi lapsi edelleen.
"Altkirchistä, tuolta, mistä näkyy kirkontorni", vastasi Helli ja
osoitti punaista tornia kukkuloitten välissä.
"Siellä siis on teidän kirkkonne. Meillä on myöskin sellainen kirkko,
mutta se on suljettuna ja sinne mennään vain sunnuntaisin. Mutta
tuollaisia kappeleita ei meillä ole ensinkään. Tuolla ylempänä on
vielä yksi, katso, Kurt, ihan ylhäällä metsänrinteessä." Tyttö näytti
sormellaan korkealle ylös, ja veli nyökäytti päätään merkiksi, että hän
näki toivomansa esineen. "Tahtoisin vain tietää, miksi teillä täällä on
sellaisia kappelia niin monella kukkulalla."
"Jotta voi mennä sisälle rukoilemaan, kun kulkee ohi", sanoi Helli
nopeasti.
"Sitähän saattaa muutenkin tehdä", arveli toinen tyttö, "voihan
kaikkialla rukoilla, missä on. Rakas Jumala kuulee kaikkialla
rukouksemme, sen tiedän."
"Niin, mutta ei ajatellakaan, että pitäisi joskus rukoillakin, kunnes
tullaan kappelille, silloin sen heti huomaa ja tekeekin sen", vastasi
Helli vakavasti.
"Nyt meidän täytyy mennä, Liisa", muistutti Kurt-veikko, jota
keskustelu pitkästytti. Mutta Liisalla ei ollut mitään kiirettä, hän
teki mielellään hiukan tuttavuutta, ja pikku Helli miellytti häntä,
koska hän vastasi niin päättävästi ja oli nyt juuri sanonut jotakin,
jota Liisa ei lainkaan voinut kumota, miten hän asiaa pohtikin. Niinhän
todellakin oli, ei hänenkään milloinkaan pälkähtänyt päähänsä, että
saattaisi joskus rukoillakin ja kiittää hyvää Jumalaa kävellessään ja
ilakoidessaan, joskin hän oli Hellille varsin varmasti sanonut, että
saattaahan kaikkialla rukoilla. Nyt teki kappelikin yhtäkkiä aivan
uuden vaikutuksen Liisaan, sillä siihen asti oli hän katsellut sitä
kuin puuta, joka seisoi paikallaan vain siksi, että kerran, aikoja
sitten oli asetettu siihen, mutta hän ei ollut vielä koskaan ajatellut,
että se vielä tänään saattaisi huutaa jotain määrättyä jokaiselle
ohikulkijalle. Nyt tuntui hänestä yhtäkkiä kuin olisi hyvä Jumala
osoittanut taivaasta kappelia ja sanonut: "Tuossa se seisoo, jotta
sinäkin kerran minua ajattelisit."
Kun Liisa mietteisiinsä vaipuneena ei pitkään aikaan virkkanut mitään,
jatkoi Helli: "Eikä ole mikään käsky, vaan lupa, että saamme astua
sisälle ja rukoilla, sillä niin tehdessämme antaa hyvä Jumala meille
aina jotakin, joskaan emme saata sitä nähdä. Isä Kleemens on niin
sanonut."
"Niin, mutta minä haluaisin mieluummin kerran jotakin, jonka saattaa
nähdä", lisäsi nyt pikku Seppi, joka oli seisahtunut Hellin viereen ja
tarkkaavasti kuunnellut.
"Tunnetko sinäkin isä Kleemensin?", kysyi Liisa aivan iloissaan, sillä
tämä oli Ziller-puron toisellakin puolen laajalti kaikkien lasten hyvä
tuttu ja ystävä. Missä ikinä he hänet näkivät pitkässä kaavussaan,
suuri ristiinnaulitunkuva sivullaan, juoksivat he heti joka taholta
hänen luokseen ja ojensivat hänelle kätensä, ja samassa hän veti pitkän
kaapunsa alta vanhan kirjelaukun ja antoi kullekin lapsista kauniin,
värillisen kuvan. Liisa oli saanut jo monta sellaista, niissä oli
vaaleanpunaisia pikku enkeleitä, jotka sirottelivat kukkia, ja toisissa
taas oli kukoistava ruusupensas ja pikkulintu istumassa ylinnä siinä,
ja sitten oli monta muuta kuvaa, ja isä Kleemensin nimi herätti eloon
Liisan rakkaimpia muistoja.
"Hän asuu siellä meillä Altkirchissä, ylhäällä vanhassa luostarissa ja
tulee usein luoksemme", ilmoitti Helli.
"Niin, ja hän tuo isoäidille usein kokonaisen leivän", täydensi Seppi,
joka erikoisesti muisti tämän seikan.
"Nyt meidän pitää mennä, meillä on vielä pitkälti juustomiehelle",
sanoi Helli nostaessaan vakkakimppuansa ja ojentaessaan Sepille omansa.
"Tulethan joskus luokseni Rechbergille", kysyi Liisa, joka mielellään
tahtoi jatkaa uutta tuttavuutta.
"En osaa sinne, en ole vielä koskaan käynyt Ziller-puron toisella
puolen."
"No, sinnehän on ihan helppo löytää, tule nyt vain joskus aikaisin
sunnuntai-iltapäivällä", rohkaisi häntä Liisa, "sitten leikimme iltaan
asti. Sinun on vain kuljettava sillan yli tuolla alhaalla ja sitten yhä
vain ylöspäin aina korkeimmalle kohdalle asti, siellä on Rechberg, ja
tuo suuri talo, joka on aivan erikseen ylinnä, on meidän. Tule siis
silloin!"
Nyt lapset erosivat. Helli lähti Sepin kera vuorta ylöspäin, ja Liisa
alkoi tarkata veljiään, joista ei vähiin aikoihin ollut kuullut mitään.
Kurt oli kiivennyt vanhaan kuuseen kappelin vieressä ja kiikkui
uhkarohkeasti edestakaisin lahonneella oksalla, joka arveluttavasi
rätisi, niin että Liisa mielenkiinnolla katseli, romahtaisiko Kurt
kohta oksineen alas. Tämä tuntui hänestä enemmän hullunkuriselta kuin
vaaralliselta. Lähelle kuusta oli pieni, paksu Kaarlo oikaissut itsensä
maahan ja nukahtanut sikeästi, niin sikeästi, että Liisan äänekkäät
huudot kehottaessaan häntä nousemaan häipyivät jäljettömiin. Mutta
samassa tuli jotakin vierimällä kukkulaa alas, mikä yhtäkkiä sai Kurtin
oksaltaan ja Kaarlon jaloilleen. Se oli suuri lammaslauma, vanhoja ja
nuoria, suuria ja pieniä lampaita, Koko parvi aaltoili, hyppeli ristiin
rastiin, ja lauman rinnalla juoksi suuri paimenkoira ja haukkui
herkeämättä, jottei kukaan laumasta eksyisi, niin kovasti ja hartaasti,
että Kaarlo silmänräpäyksessä siitä heräsi ja kiireesti hyppäsi pystyyn
katsellakseen alaspäin vierivää laumaa.
Paimen ajoi laumaansa lasten ohi Altkirchiä kohden. Nuo kolme
katselivat hiljaisella ihastuksella ohikulkijoita eivätkä kyllikseen
saattaneet silmäillä hullunkurisia hyppyjä, joita pienet, somat
karitsat tekivät emiensä viereltä, ja kuinka nämä huolestuneina
seurasivat katseillaan, hyppelisivätkö karitsat vallattomina riveistä
ja eksyisivät. Kun lauma oli jo melkein kulkenut ohi, ja viimeiset
vanhat lampaat vain enää juoksivat jälessä, silloin hengähti yhä vielä
ällistyksissään oleva Kaarlo syvään ja sanoi: "Kunpa meillä vain olisi
sellainen karitsa!"
Samaapa Kurt ja Liisakin juuri sinä silmänräpäyksenä ajattelivat, ja
kaikki kolme olivat yhtäkkiä harvinaisen yksimielisiä. Liisa ehdotti
nyt heti, että palattaisiin kiireesti kotiin ja pyydettäisiin isää ja
äitiä antamaan heille sellainen karitsa. Sitten kuvaili hän vielä
veljilleen, kuinka he saattaisivat kuljettaa karitsaa kaikkialle
mukanaan ja viedä sen laitumelle ja aina katsella sen hauskoja hyppyjä
ja kuinka he vartioisivat sitä yhtä huolellisesti kuin isot lampaat. He
riemastuivat kaikki ajatellessaan voivansa omistaa karitsan, jopa siinä
määrin, että he suorastaan syöksyivät vuorta alas ja juoksivat sitten
sillan yli Liisa edeltä. Häntä seurasi Kurt, ja molemmat ryntäsivät
hennon portaan yli hypellen niin korkealle ilmaan, että silta heilui ja
tutisi heidän jalkainsa alla, ja irtonaiset laudat keikkuivat, niin
että toisten perässä juokseva Kaarlo menetti kaiken vakavan pohjan
jalkojensa alta, lankesi keskellä siltaa ja oli vähältä suistua
vuolaaseen Zlller-puroon. Kurt kääntyi takaisin ja nosti hänet pystyyn,
ja koska Liisa sillä välin oli päässyt maalle, ei silta enää notkunut
edestakaisin, ja veljekset saapuivat nyt onnellisesti toiselle
puolelle. Tie sieltä ylös Rechbergille oli jokseenkin pitkä, ja lapset
tarvitsivat runsaasti kolme neljännestuntia, ennenkuin saapuivat
viimeiselle jyrkänteelle ja näkivät tulen tuikkivan asuinhuoneen
akkunoista; oli näet jo tullut pilkkopimeä.
Jo tunnin ajan oli ylimaaherran rouva levottomana kulkenut edestakaisin
kamarista kiviportaille, sitten alas puutarhaan katsellen yltympäri,
palannut sitten taas takaisin ja vähän päästä tehnyt saman kierroksen
uudelleen.
Hän ei ollut päivällisestä saakka nähnyt ketään lapsista, ja kello
neljän tienoissa kahviaikana olisi heidän tavallisuuden mukaan
pitänyt olla kotona. Äiti oli antanut heille luvan viettää vapaan
lauantai-illan ylhäällä metsikössä, ja niin olivat heti syötyä kaikki
kolme riemuissaan juosseet tiehensä. Mutta nyt oli tullut pimeä, eikä
lapsista vieläkään kuulunut hiiskaustakaan. Missähän he olivatkaan, kun
niin myöhästyivät? Vai olisikohan pikku Kaarlolle, joka ei vielä
kävellyt ensinkään varmasti, tapahtunut jotakin? Äidin mieleen tuli
kaikellaisia huolestuneita ajatuksia ja hän juoksi yhä rauhattomampana
ulos ja takaisin sisälle ja joka akkunaan.
Mutta nyt -- siinähän ne tutut äänet olivat, ne kuuluivat jo etäältä
varsin kiihtyneiltä. Äiti juoksi ulos -- aivan oikein, siinä he
kiipesivät ylös, ja kun lapset huomasivat äidin, juoksivat he toinen
toistaan nopeammin voidakseen ensiksi kertoa; pikku Kaarlo vain jäi
kauas toisten jälkeen. Kurt ja Liisa hyökkäsivät melkein yhtaikaa äidin
luo ja tahtoivat molemmat kertoa kaiken samalla kertaa, mutta samassa
kuului toiselta taholta luja ääni: "Illalliselle! Illalliselle!" Nämä
sanat lausui ylimaaherra, joka juuri palasi toimistaan ja rupesi
kotijärjestyksen ylläpitäjäksi.
Kun nyt kaikki istuivat rauhassa pöydän ääressä, saattoi kertominen
alkaa, mutta nyt se ei tahtonutkaan kohta oikein sujua, sillä ensiksi
oli selitettävä, mitä oli tapahtunut, koska lapset eivät olleet tulleet
kahviajaksi kotiin, -- määräys, jota oli noudatettava.
Vihdoinkin saatiin selville, että Liisan mielestä oli aika käynyt liian
pitkäksi ylhäällä metsikössä ja hän oli ehdottanut, että kavuttaisiin
ylös vanhan lehmuksen luo. Koska sieltä näki ylös kappelille ja alas
Ziller-purolle ja kapealle sillalle, oli Liisan vallannut vastustamaton
halu kerran juosta sinne asti ja katsella kaikkea ympäristöllä, ja
portaan keikkumista ja vapisemista muisteli hän vielä suurena
nautintona eräästä aikaisemmasta huviretkestä asti. Heti olivat
veljetkin suostuneet aikeeseen, ja niin kiiruhdettiin matkalle, joka
lopulta huomattiin kumminkin paljoa pitemmäksi kuin miltä se oli
näyttänyt. Kun nyt luvaton retki oli tunnustettu, ja varoitettu toiste
siten seuraamasta jokaista mielijohdetta, päästiin täyteen kertomisen
vauhtiin. Ensin puhuttiin kappelista, sitten molemmista lapsista,
sitten lammaslaumasta ja sitten vietä kerran alusta alkaen ja vielä
perinpohjaisemmin. Lopuksi seurasi kuvaus hauskasta Ziller-puron yli
menosta ja kuinka siinä oli käynyt. Tästä kuvauksesta kyllä seurasi,
että isä ankarasti kielsi vastedes kaikki retket Ziller-purolle. Tuo
häilyvä silta oli laitos, jonka poistamista ylimaaherra jo kauan oli
innokkaasti ajanut, mutta joka siitä huolimatta yhä vain säilyi
entisellään.
"Kaarle paksu lepää päivätyöstään, ja teidänkin päivätyönne lienee jo
lopussa", sanoi nyt isä ja pudisteli vähän vieressään olevaa tuolia,
jolle Kaarlo sillävälin oli nukahtanut, sillä hän oli kestänyt suuren
ponnistuksen. Tätä hyvää ensi unta ei kumminkaan ollut niinkään helppo
keskeyttää, ja yhtäkkiä tarttui isä tuoliin ja kantoi sen ynnä nukkujan
makuuhuoneeseen, ja hypellen seurasivat muut lapset perässä ja
riemuitsivat tuosta oivasta kepposesta. Viimeiseksi tuli äiti ja
häneltä oli aika vaiva saada yksi lapsista hereille ja toiset levolle.
Siitä päivästä lähtien ei kulunut ainoatakaan aamiaista, päivällistä
tai illallista ilman että lapset toinen toisensa perästä, yhä uudelleen
ja joka äänilajissa lausuivat sanat: "Kunpahan meillä vain olisi
sellainen karitsa!" Vihdoin kyllästyi ylimaaherra siihen.
Eräänä iltana äidin istuessa lasten kera pöydän ympärillä ja pikku
Kaarlon, jonka aika vanhempien lasten koulutehtäviään harjoitellessa
tuli pitkäksi, juuri kuudennen kerran toistaessa: "Kunhan meillä vain
olisi --", avasi isä yhtäkkiä oven selkosen selälleen, ja sisään
hyppäsi todellinen, elävä karitsa. Pikku elukka oli lumivalkean,
kiharaisen villan peittämä ja niin soma, etteivät lapset sellaista
olleet vielä koskaan nähneet. Nyt syntyi sellainen ilometeli, sellainen
hälinä ympäri huonetta, ettei enää sanaakaan saattanut kuulla, sillä
karitsa kiiti etsien ja määkien nurkasta toiseen etsien tietä ulos, ja
kaikki kolme lasta ilosta huutaen juoksivat sen perässä. Mutta yhtäkkiä
kajahti isän luja ääni: "No niin, nyt riittää! Nyt pääsee pikku lammas
ensiksikin uuden uutukaiseen navettaansa, ja te tulette luokseni
kuulemaan, mitä minulla on teille sanottavana." Lapset saivat ensin
saattaa karitsansa ulos, ja he tuumivat suuresti kummastuneina, missä
pikku elukalle varustettu uusi navetta sijaitsisi ja minkä näköinen se
olisi.
Aivan oikein, ihka uusista laudoista oli laitettu pieni osasto kauas
hevostallin perälle, ja siinä oli kauniita, valkeita olkia, joilla
karitsa saisi maata. Karsinaan oli asetettu pieni häkkikin; siihen sopi
kaataa ruohoja, heiniä ynnä muuta, mikä karitsalle hyvältä maistui. Kun
se nyt oli asetettu hyvästi nukkumaan pahnoilleen ja makasi aivan
hiljaa ja hengitti enää vain hiukan pelokkaasti, silloin sanoi isä,
että nyt sen piti saada nukkua, sulki matalan oven ja viittasi lapsia
seuraamaan itseään.
Sisällä huoneessa istuutui hän, asetti kolme lastaan eteensä, kohotti
etusormensa ja sanoi vakavasti:
"Kuunnelkaa nyt minua tarkasti ja ajatelkaa, mitä kuulette. Olen
ottanut pikku lampaan emänsä luota antaakseni sen teille. Nyt tulee
teidän olla sille emän sijassa, kaita ja hoitaa sitä, niin että se
alkaa viihtyä luonanne eikä kuole koti-ikävään. Teidän tulee joka
joutohetkenä ottaa se ulos, leikkiä sen kanssa ja kävelyttää sitä,
Voitte viedä sen ylös laitumelle, sieltä saattaa se itse valikoida
ruohoa itselleen; saatte mennä sen kanssa, minne haluatte. Mutta ette
milloinkaan saa jättää elukkaa yksiksensä, ette silmänräpäykseksikään,
se on vielä liian pieni tullakseen toimeen, se eksyisi heti, ei
löytäisi enää navettaa ja saattaisi surkeasti menehtyä. Joka sen
tallista ottaa, hän pitää sitä silmällä, kunnes on saattanut sen
takaisin paikoilleen. Oletteko oikein ymmärtäneet minua ja tahdotteko
hoitaa karitsaa niin täsmällisesti kuin olen sanonut teille, tai jos
mieluummin tahdotte olla sitä tekemättä, niin sanokaa, siinä
tapauksessa vien sen vielä tänään emälleen takaisin."
Lapset huudahtivat kaikki kolme, että isä jättäisi heille karitsan. He
eivät mistään hinnasta tahtoneet antaa sitä pois. He lupasivat kaikki
kolme sydämestään ja koko tahdostaan paimentaa karitsaa ja pitää siitä
huolta kuten isä vaati eikä antaa elukan milloinkaan jäädä yksikseen.
Kukin vakuutti itse haluavansa joka kerta viedä karitsan takaisin
talliin, kun se aika tuli, sillä se oli oleva heille suurin ilo. Mutta
isä teroitti heille vielä kerran tämän asian tärkeyttä ja sanoi, että
sen lapsista, joka ottaisi karitsan ulos, tulisi myös viedä se sisälle,
niin oli oleva. Vielä kerran lupasivat lapset menetellä elukkansa
suhteen tarkalleen isän määräyksen mukaisesti ja antoivat kaikki kolme
hänelle kätensä vahvistukseksi ja olivat niin täynnä ihastusta
ajatellessaan ainaiseksi saavansa omistaa oman, elävän karitsan, että
he sinä iltana vasta sangen myöhään saivat unta. Pieni, muuten niin
unelle herkkä Kaarlokin seisoi pystyssä vuoteessaan ja huusi kerta
toisensa perästä Kurtille: "Isä saa kyllä nähdä, ettei karitsan
tarvitse meillä menehtyä, kyllä minä siitä huolen pidän."
Kolmas luku.
Mitä salaaminen vaikuttaa.
Seuraavana päivänä oli pääkysymyksenä, mikä karitsan nimeksi
pantaisiin. Liisa ehdotti, että sille annettaisiin nimi "Eulalia",
sillä se oli hänen ystävättärensä kissan nimi ja tuntui hänestä
erittäin kauniilta. Mutta veljet eivät tahtoneet siitä mitään tietää,
nimi oli heistä liian pitkäveteinen. Kurt ehdotti nimeä "Neero", sillä
se oli hänen ihailemansa suunnattoman suuren koiran nimi alhaalta
myllyltä. Mutta Liisa ja Kaarlo eivät ensinkään halunneet karitsan
nimeksi samaa kuin tuon leveäkuonoisen koiran. Nyt kysyttiin äidin
neuvoa asiassa, ja hän ehdotti, että elukkaa kutsuttaisiin oman
laatunsa mukaisesti "Kutripääksi".
Tästä nimestä olivat lapset heti yksimielisiä, ja se oli karitsan nimi
siitä lähtien. Valkoisen, soman Kutripään tuottama ilo oli kaikkien
kolmen mielestä kaikkia muita iloja ja huveja parempi. Jokaisena
lomahetkenä se haettiin navetastaan ja sitä kuljetettiin sinne tänne.
Välistä lähtivät lapset kaikin yhdessä ulos ja veivät Kutripään ylös
laitumelle tai metsikköön ja istuutuivat sen kera sinne. Liisan tällöin
penkillä istuessa ja elukan tuttavallisesti pannessa päänsä hänen
helmaansa, juoksivat Kurt ja Kaarlo läheiselle apilaspellolle ja toivat
oivia, meheviä lehtiä. Ne söi Kutripää sitten suurella mielihyvällä
toisen toisensa perästä heidän kädestään ja määki vähä väliä varsin
iloisesti.
Toisinaan haki joku lapsista yksinään karitsan tallista ja otti sen
mukanaan retkelle, kun oli toimitettava joku asia alhaalla myllyllä tai
leipurilla tai vanhan pesumummon luona. Silloin asteli karitsa aina
iloisesti kuljettajansa rinnalla ja tuntui aivan hyvin ymmärtävän, kun
Kurt ja Liisa ja erikoisesti sen hyvä ystävä Kaarlo sille näillä
matkoilla puhelivat. Se vastasi tällöin vähäväliä myöntävällä,
iloisella määkinällä ja katseli sen lisäksi seuraajaansa niin hartaan
ymmärtäväisesti, ettei ollut epäilemistäkään Kutripään vilkkaasta
osanotosta keskusteluun. Päivä päivältä tuli se myös yhä
tuttavallisemmaksi ja hellemmäksi lapsia kohtaan. Nyt painautui se aina
heti sitä vasten, joka haki sen tallista, ikäänkuin sen oma emä olisi
tullut. Lapset myös rakastivat sitä päivä päivältä yhä enemmän ja
hoitivat ja paimensivat sitä ja veivät sen kävelyjen ja hauskojen
keskustelujen jälkeen aina huolellisesti takaisin tallissa olevaan
pieneen karsinaansa pehmeälle olkivuoteelleen.
Kutripää viihtyi tuossa mainiossa hoidossa niin hyvin, että se kävi
varsin lihavaksi ja näytti lumivalkeine villakiharoineen niin siistiltä
ja sievältä kuin olisi se aina ollut pyhäpuvussa.
Niin kului kaunis, aurinkoinen syksy, ja oli tullut marraskuu niin
pian, etteivät lapset vielä koskaan olleet sellaista huomanneet. Nythän
saattoi jo puhua joulusta, sillä johan sen juhlan täytyi tulla
seuraavassa kuussa. Kurt ja Kaarlo voivat hyvästi yhdistää nykyhetken
ilot ja tulevaisuuden toiveet ja siten nauttia kaksin verroin. Niinpä
he iloitsivatkin lakkaamatta Kutripäästään ja jokaisella kävelyllään
kertoivat he sille kaikesta ihanuudesta, minkä joulujuhla toisi
mukanaan, ja luettelivat sille kaikki esineet, joita he salaa toivoivat
Jeesus-lapselta. Kutripää kuunteli silloin hyvin tarkkaavaisesti,
eivätkä veljekset olleet antamatta sillekin toiveita saada osansa
juhlalahjoista. Niinpä he useimmiten nauttivatkin kaikin kolmin näistä
ihanista toiveista ja tulivat siten päivä päivältä vielä
tuttavallisemmiksi keskenään.
Liisa oli hieman erilainen. Kun hänellä oli odotettavissa joku uusi,
suuri ilo, valtasi se hänet kuumeentapaisesti ja täytti silloin niin
kaikki hänen ajatuksensa, että entiset ilot joutuivat kaikki syrjään.
Nyt oli Liisalla erikoisen hyvä ystävä suuressa talonpoikaistalossa
alas Ziller-purolle johtavan tien varrella, ystävällinen Maria, joka
aina mieluisasti suostui kaikkiin Liisan aikeisiin. Tätä ystävätärtä
tahtoi Liisa nyt niin mielellään kerran käydä tervehtimässä, sillä
hänen kanssaan saattoi hän puhella paremmin perinjuurin joulujuhlaa
koskevista toiveistaan ja odotuksistaan kuin veljien kanssa, joilla oli
niin peräti erilaiset toiveet ja jotka eivät edes käsittäneet hänen
omiaan.
Äiti antoikin Liisan mennä kyläilylle, hän sai lähteä ensimäisenä
vapaana iltapäivänä. Hän malttoi töin tuskin odottaa, kunnes äiti vielä
oli sitonut hänen ympärilleen lämpimän villahuivin, joka kyllä oli
tarpeen kylmässä marraskuun tuulessa. Sitten riensi Liisa hypellen
tiehensä, ja äiti katseli vielä lastaan, kunnes tämä oli ehtinyt
puoliväliin rinnettä alas, sitten palasi hän sisälle. Samassa juolahti
Liisan mieleen, että matkaa oli koko pitkältä ja että oikeastaan olisi
ollut hauskaa ottaa Kutripää seuraksi mukaan, elleivät veljet jo olleet
sitä ottaneet. Nopeasti palasi hän takaisin, juoksi talliin, löysi
Kutripään rauhallisena makaamassa pahnoillaan, otti sen kiireesti ulos
ja juoksi nyt sen kanssa alaspäin kuivaa tietä pitkin, jolla kirjavat
syyslehdet lensivät hänen ympärillään tuulessa. Lyhyessä ajassa olivat
he alinomaa juosten päässeet matkansa perille. Pian käveli Liisa
syvällisiin keskusteluihin vaipuneena edestakaisin talon edustalla
Kutripään hyvillään pureksiessa lehtiä pensasaidasta, joka ympäröi
puutarhaa. Ystävyksetkin virkistivät itseään pitkien neuvottelujen
välillä syömällä makeita päärynöitä ja mehukkaita, punaisia omenia,
joita oli runsaasti, sillä Marian äiti oli heti tuonut suuren
kopallisen hedelmiä, ja mitä lapset eivät jaksaneet syödä, se piti
Liisan ottaa mukaansa. Niin oli aina ollut, sillä talossa kasvoi
runsaasti hyviä omenia ja päärynöitä.
Kun Liisan oli aika palata kotiin, lähti ystävätär heti saattamaan
häntä, ja niin paljon oli heillä yhä vielä sanottavaa toisilleen, että
he olivat aivan huomaamattaan ehtineet Liisan kodin luona olevalle,
pienelle jyrkänteelle. Maria jätti nopeasti hyvästi, ja Liisa kiiruhti
tietä ylös, olihan jo tullut pimeä. Nyt tultuaan pihalle, välähti kuin
salama hänen mieleensä ajatus: "Missä on Kutripää?" Hän tiesi
ottaneensa sen mukaansa, nähneensä sen sitten vielä syövän lehtiä
pensasaidasta, sitten oli hän sen aivan unohtanut eikä enää yhdelläkään
silmäyksellä tarkannut sitä. Mitä suurimman kauhun vallassa syöksyi hän
taas vuorta alas ja huusi joka taholle: "Kutripää! Kutripää! Missä
olet? Tulehan nyt! Tule nyt!" Mutta kaikki oli hiljaa, Kutripäätä ei
näkynyt missään. Liisa juoksi takaisin talonpoikaistaloon asti.
Asuinhuoneen akkunoista loisti jo tuli, hän saattoi kiviportailta
talon edustalla hyvin nähdä sisälle. He istuivat siellä kaikin
illallispöydässä, isä, äiti ja Maria, hänen veljensä ja rengit, ja
uuninrahilla makasi vanha kissa. Mutta ei missään ollut jälkeäkään
Kutripäästä näkyvissä, miten Liisa tähystelikin joka nurkkaan. Nyt
juoksi Liisa rakennuksen ympäri puutarhaan, ympäri koko pensasaidan ja
taas puutarhaan ja siellä pensasaidan sisäpuolitse yhä houkutellen:
"Kutripää, tulehan nyt! Tulehan nyt!" Kaikki turhaan, karitsasta ei
ollut jälkeäkään näkyvissä eikä kuuluvissa. Liisan tuska yhä kasvoi.
Tuli yhä pimeämpi, ja tuuli ulvoi yhä kovemmin ja oli vähällä
pyyhkäistä hänet mukaansa. Hänen täytyi palata kotiin, mitä piti hänen
tehdä? Hän ei voinut sanoa kadottaneensa Kutripäätä, koska hän oli sen
unohtanut. Mutta äidille tahtoi hän sen sanoa. Hän juoksi voimainsa
perästä vuorta ylös. Kotona oli jo kaikki illallista varten valmiina,
isäkin oli jo saapunut. Liisa hyökkäsi huoneeseen niin punaisena ja
kuumana, tukka hajallaan, että äiti sanoi: "Tuollaisena et voi tulla
pöytään, lapsi; mene ensin siistimään itsesi." Ja isä lisäsi: "Näin
myöhään ei sinun yleensä pidä tulla kotiin! Häviä nyt ja tule heti
muuttuneena takaisin, taikka ei ole enää mitään syötävää." Liisa
totteli nopeasti. Syömisestä ei ollut väliä, paljon mieluummin olisi
hän ollut tulematta enää ollenkaan, mutta se ei käynyt päinsä. Hän
palasi masentuneena paikalleen. Hän pelkäsi hirveästi, mitä muita
huomautuksia ja kysymyksiä vielä tulisi. Mutta ennenkuin kukaan vielä
saattoi sanoa hänelle sanaakaan, kiinnitti kaikkien perheenjäsenten
huomiota eräs uusi tapaus.
Hannu-renki pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi: "Luvallanne, herra
ylimaaherra, ovathan lapset kaikki kotona kuten Katri sanoo, eikä
pikkulammas ole vielä tallissa."
"Mitä?", sanoi ylimaaherra tulistuen. "Siinä nyt ollaan! Kuka on
ottanut sen ulos? Kuka sen on tehnyt?"
"En minä vain!" -- "En minä vain!" -- "Minä en varmastikaan!" -- "En
minäkään!", huusivat Kurt ja Kaarlo niin raivokkaasti yhteen ääneen,
ettei ensinkään saattanut kuulla, vaikeniko Liisa, vai huusiko hänkin.
Äiti sanoi hilliten: "Älkäähän nyt niin myrskyisesti. Liisa varmaan ei
ole sitä tehnyt, jo iltapäivällä juoksi hän yksin ystävättärensä Marian
luo ja palasi vasta muutamia hetkiä sitten."
"Siis on kumminkin toinen teistä sen tehnyt", keskeytti isä nopeasti
suunnatessaan läpitunkevan katseen molempiin poikiin.
Vastaukseksi kaikui hänelle suunnaton huuto: "En minä vain!" -- "En
minä vain!" -- "Minä en varmastikaan!" ja molemmat katselivat niin
rehellisesti silmät selällään isää, että tämä heti huudahti: "Ei, ei,
eivät he sitä ole tehneet. Sitten on Hannu mahtanut jättää tallinoven
auki lampaan ollessa siellä, ja se lienee samassa silmänräpäyksessä
juossut ulos; mutta sekin näyttää minusta niin epätodenmukaiselta,
pitääpä käydä katsomassa."
Isä jätti huoneen tutkiakseen asiaa vielä ulkona tallissa.
Kun nyt syyttämisen ja puolustuksen aiheuttama kiihtymys oli ohi, sai
toinen vaikutus vallan. Yhtäkkiä pani Kaarlo päänsä käsivarrelleen ja
nyyhkytti ääneen surkeasti: "Nyt on Kutripää hukassa! Me emme saa sitä
enää! Nyt täytyy sen kuolla kurjuuteen!"
Nyt yhtyi Kurtkin häneen. Ääneen itkien huudahti hän: "Niin, nyt tulee
yhä kylmempää, eikä sillä ole mitään syötävää ja sen täytyy paleltua ja
menehtyä." Ja vielä kovemmin kuin nämä molemmat alkoi nyt Liisa itkeä
ja valittaa. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta saattoi selvästi kuulla,
kuinka paljon tuskaisempi ja syvempi hänen surunsa vielä oli kuin hänen
veljiensä, ja Liisahan kyllä tiesi, miksi. Vielä kun myöhemmin Kurt ja
Kaarlo aikoja sitten olivat nukahtaneet patjoilleen ja näkivät iloisia
unia Kutripäästä, makasi Liisa vielä levottomuuden vallassa vuoteessaan
eikä saanut unta. Häntä ei vaivannut ainoastaan sääli karitsaa kohtaan,
joka nyt arkana ja hyljättynä harhaili ulkona, vaan hän myös tiesi itse
aiheuttaneensa sen ja lisäksi oli hän vielä salannut asian, vaikka
hänen olisi pitänyt se tunnustaa.
Liisa ei tosin ollut huutanut mukana: "En minä vain! En minä vain!"
mutta hän oli vaijennut, kun äiti niin luottavasti sanoi: "Liisa ei ole
voinut sitä tehdä", ja lapsi tunsi kyllin selvästi, että hän oli
salaamisellaan tehnyt saman vääryyden kuin jos hän olisi valehdellut.
Liisa oli sangen onneton eikä saanut lohdutusta eikä rauhaa, kunnes hän
päätti heti seuraavana aamuna ilmaista kaikki äidille, ehkäpä Kutripää
sentään vielä löytyisi.
Seuraavana aamuna paistoi aurinko kirkkaasti, ja heti aamiaisen jälkeen
päätettiin, että kaikki kolme heti koulun päätyttyä lähtisivät
Kutripäätä etsimään, senhän täytyi olla jossakin. Iltapäivällä
tahtoivat he tehdä samaa ja olivat kaikki vakuutettuja, että sen
illaksi täytyisi löytyä. Äitikin sanoi lapsille vielä lohdutukseksi,
että isä oli jo varhain aamulla lähettänyt Hannun etsimään elukkaa
kaikkialta, sitenhän oli hyviä toiveita sen löytämisestä.
Onnellisimmaksi tunsi näistä toiveista itsensä Liisa, joka ajatteli,
ettei hänen nyt tarvitsisikaan sanoa mitään, kaikki tulisi kai ilmankin
ennalleen.
Sinä päivänä etsittiin karitsaa pitkin koko Rechbergiä, joka talosta
sitä kysyttiin, mutta Kutripää oli kuin hävinnyt maan pinnalta. Ei
yksikään ihminen ollut sitä koskaan nähnyt, ei missään näkynyt siitä
jälkeäkään. Sitä etsittiin ja kyseltiin vielä muutamia päiviä, mutta
turhaan. Sitten sanoi ylimaaherra, että oli kylliksi haettu, se ei
auttaisi enää mitään, joko ei eläinrukka enää ollut elossa tai oli se
eksynyt aivan etäälle.
Muutaman päivän perästä satoi ensi lumi, ja niin taajaan ja suurina
putoilivat hiutaleet, että lyhyessä ajassa koko puutarha oli lumen
peitossa, ja tuo valkea peite kohosi puoliväliin pensasaitaa. Muulloin
olivat lapset joka vuosi suunnattomasti iloinneet ensi lumesta ja
huudahdelleet ja riemahdelleet sitä enemmän, kuta enemmän hiutaleet
ryöppysivät.
Nyt olivat he aivan hiljaa ja katselivat mikä mistäkin akkunasta, ja
jokaisen täytyi itsekseen ajatella Kutripäätä, joka ehkä makasi jossain
kylmän lumen alla, tai koetti kahlata siinä eikä voinut ja huusi
tutulla äänellään surkeasti apua, eikä kukaan kuullut eikä auttanut
sitä. Kun isä vielä illalla kotiin tullessaan sanoi: "Tulee pureva
pakkanen yöksi, lumi on jo kovaksi jäätynyt. Jos eläinrukka vielä on
jossain ulkona eikä ole kuollut, niin menehtyy se ensi yönä surkealla
tavalla. Kunpa en olisi koskaan tuonut karitsaraukkaa kotiin!" --,
silloin puhkesi Kaarlo niin surkeaan valitukseen, ja Kurt ja Liisa,
myöskin täynnä tuskaa yhtyivät siihen niin sydäntä vihlovasti, että isä
jätti huoneen, ja äiti koetti nyt parhaansa mukaan lohduttaa. Siitä
alkaen ei ylimaaherra enää milloinkaan puhunut karitsasta, ja äiti
puhui lapsille armaasta joulujuhlasta, kun he uudelleen alkoivat surra
Kutripäätä. Hän sanoi heille, että Jeesus-lapsi oli tullut ilahuttamaan
kaikkia sydämiä, ja että tämä juhlapäivä nyt pian tulisi ja tekisi
heidätkin taas iloisiksi. Mutta kun säälivä Kaarlo kylminä, pimeinä
iltoina taas alkoi valitella: "Kunpa vain ei Kutripään täytyisi palella
tai väristä kuoliaaksi tuolla ulkona!", silloin lohdutti äiti:
"Katsohan, Kaarlo, kyllä hyvä Jumala huomaa pienet eläimetkin, hän on
voinut valmistaa Kutripäälle johonkin lämpimän vuoteen ja antaa sille
hyvin käydä. Ja joskaan se ei enää ole meidän luonamme, emmekä voi
sitä hoitaa, niin tyytykäämme nyt kumminkin ja jättäkäämme Kutripää
kokonaan hyvän Jumalan haltuun."
Kurtkin kuunteli tarkkaavaisesti äidin siten lohduttaessa Kaarloa, ja
niin veljekset vähitellen tulivat taas ihan iloisiksi, uskoivat
Kutripään kokonaan hyvän Jumalan haltuun ja iloitsivat nyt päivä
päivältä enemmän ja toivehikkaammin lähestyvästä joulujuhlasta. Mutta
Liisa ei tullut iloiseksi heidän kerallaan, häntä ikäänkuin painoi
raskas kuorma, joka aivan masensi hänet eikä koskaan enää antanut hänen
tulla iloiseksi. Öisin näki hän unissaan Kutripään makaavan nälkään
kuolemaisillaan ja jähmettyneenä lumessa, ja se katsoi häneen kovin
surullisin silmin ja sanoi: "Sinä sen teit." Silloin heräsi Liisa
itkien, ja kun hän myöhemmin tahtoi hauskutella veljien kanssa, ei hän
voinut, sillä hänen täytyi aina ajatella: Jos nuo molemmat tietäisivät,
että hän sen oli tehnyt! Isää ja äitiä ei hän enää koskaan saattanut
katsoa suoraan silmiin, sillä hänhän oli salannut heiltä, mitä hänen
olisi pitänyt tunnustaa, eikä hän nyt enää mitenkään voinut saada sitä
sanotuksi, sillä nyt oli hän jo niin kauan luulotellut vanhemmille
olevansa tietämätön asiasta.
Siten ei Liisalla ollut yhtään hauskaa hetkeä enää, ja päivä päivältä
näytti hän surullisemmalta ja onnettomammalta, ja kun Kurt ja Kaarlo
tulivat hänen luokseen ja sanoivat: "Iloitsehan sinäkin, Liisa, kerran,
nyt tulee joulu joka päivä lähemmäksi, ja ajatteleppas, mitä kaikkea
saattaakaan tulla!" silloin nousivat heti kyyneleet Liisan silmiin ja
puoleksi itkien sanoi hän: "Minä en voi enää iloita, en milloinkaan, en
ikinä enää, en joulunakaan." Se tuntui sääliväisestä Kaarlosta sentään
liian surulliselta ja hän sanoi Liisalle kylläkin lohduttavasti:
"Katsos, Liisa, kun ei enää voi mitään tehdä, silloin jättää kaikki
hyvän Jumalan haltuun ja silloin tulee taas iloiseksi, kun vain ei ole
tehnyt mitään pahaa, äiti on sen sanonut." Mutta silloin Liisa vasta
oikein alkoikin itkeä, niin että Kaarloa rupesi pelottamaan ja hän
hyppäsi pystyyn ja juoksi pois kuten Kurt jo ennen oli tehnyt, sillä
hänestä oli kovin ikävää, että iloinen Liisa oli niin muuttunut.
Äitikään ei ollut voinut olla huomaamatta muutosta Liisan olennossa.
Usein hän hiljaisuudessa tarkkasi lasta, mutta ei tehnyt mitään
kysymyksiä hänelle.
Neljäs luku.
Mitä hyvä Jumala antaa.
Marraskuu oli loppuun kulumassa. Lumi oli kohonnut vielä paljon
ylemmäs, päivä päivältä yltyi nyt pakkanen. Altkirchissä siirteli
isoäiti ohutta peittoansa edestakaisin, hän ei tahtonut enää ensinkään
lämmetä sen alla. Huone olikin aika kylmä, sillä siellä oli vain pieni
puuvarasto, ja tässä paksussa lumessahan ei saattanut löytää yhtään
risua. Kahvia keitettiin vain harvoin ja pavut täytyi nyt aina survoa
kivillä, mylly oli ainaiseksi pilalla, eikä ollut varaa uuteen. Isoäiti
paralla oli paljon valitettavaa ja voivoteltavaa. Isoisä istui
enimmäkseen uuninrahilla, koetti viihdyttää valittelevaa ja punoi
sillävälin pieniä pajuvakkojaan.
Niinkauan kuin oli herkeämättä satanut lunta ja syvä hanki oli pysynyt
pehmeänä, oli isoisän itse täytynyt kantaa vakkasensa juustomiehelle,
sillä jos hän olisi lähettänyt lapset, olisivat ne painuneet lumeen. Ei
ollut mitään aurattua tietä vuorta ylöspäin, isoisänkin oli vaikea
päästä kulkemaan, niin syvään hän välistä vaipui kinoksiin.
Mutta nyt oli taivas kirkastunut, ja aavat lumikentät olivat yltympäri
jäätyneet niin lujasti, että saattoi kävellä niitten yli kuin kovaa
katua, hanki ei pettänyt painavien miestenkään alla. Nyt saattoi taas
kerran lähettää lapsetkin kävelylle, Helli kietoi huivin ympärilleen ja
pikku Seppi pani villalakin päähänsä, sitten he lähtivät matkaan
kummallakin vakkakimppunsa käsivarrellaan. Kun he runsaan puolentunnin
kuluttua saapuivat kappelille, laski Helli vakkansa maahan ja tarttui
pikku Sepin käteen astuakseen sisään. Mutta Seppi oli taaskin
vastahakoinen: "En tule, en tahdo nyt rukoilla, sormiani palelee",
väitti hän ja ponnisti jaloillaan maata vasten, jottei Helli saisi
häntä siirretyksi eteenpäin, Mutta tämä pyysi ja veti häntä ja
muistutti, mitä isä Kleemens oli sanonut, ja oli ihan suruissaan,
ikäänkuin saattaisi Seppi heidät molemmat menettämään jonkin suuren
lahjan. Helli oli jo kuullut ja ymmärtänyt niin paljon hätää ja
kurjuutta, että hänestä tuntui suurelta onnelta ja lohdutukselta saada
siten polvistua ja rukoilla Taivaallista isää, joka tahtoo auttaa
kaikkia köyhiä. Vihdoin Seppi suostui, ja he astuivat hiljaiseen
kappeliin. Helli lausui hiljaa ja hartaasti rukouksensa. Yhtäkkiä
kuului syvässä hiljaisuudessa omituinen, valittava ääni. Vähän
pelästyneenä kääntyi Helli Sepin puoleen ja sanoi hiljaa: "Älä niin
sano kappelissa, sinun pitää olla hiljaa." Yhtä hiljaa, mutta
julmistuneena vastasi Seppi: "Enhän minä mitään sanonut, sinähän
sanoit."