talolta, tuli isä Kleemens kuutamoista polkua pitkin alas vanhasta
luostarista. Hän hymyili hyvillään itsekseen, sillä hän ajatteli
Rechbergillä käyntiään kymmenen päivää sitten ja kuinka silloin oli
tullut ilmi, ettei Juuson laita ollutkaan niin huonosti kuin pelättiin.
Juuso oli karannut erään mestarin luota, joka oli pidellyt häntä
pahoin. Mutta mestari oli rikas ja arvossa pidetty talonpoika eikä
tahtonut suostua sellaiseen. Hän nosti suuren melun ja syytti Juusoa,
ja siten tuli asia ylimaaherran ratkaistavaksi, mutta tämä sanoi, ettei
renkiä saa pidellä pahoin, kuka tahansa isäntä lieneekin, ja Juuso sai
mennä matkaansa. Niin paljon oli munkki kuullut ylimaaherralta
itseltään. Sitten kertoi hän tälle vähäsen Juuson vanhemmista ja hänen
kahdesta lapsestaan ja kuinka Juuso ei ollut pahanluontoinen vaan
huikentelevainen, ja kuinka hän oli menetettyään vaimonsa joutuen pois
hyviltä raiteilta. Hän arveli, että ylimaaherra voisi vaikuttaa
hänessä muutosta hyväänpäin, jos hän vain tahtoisi vähän puhutella
häntä. Ylimaaherra oli silloin luvannut munkille tehdä sen, ja sitten
oli ylimaaherran rouva vielä tarkemmin kysellyt Joosefin taloutta ja
lapsia, ja niin oli johduttu toisesta toiseen. Lopuksi oli munkki vielä
kertonut karitsasta, jonka lapset olivat löytäneet ja joka nyt oli
hänen hoidossaan. Niin selvisi yhtäkkiä, kenen kadonnut karitsa oli, ja
että se oli Kutripää. Silloin olivat ylimaaherra ja hänen rouvansa
tulleet hyvin iloisiksi ja antaneet munkille tehtäväksi lähettää lapset
itse karitsaa tuomaan ja vieläpä joulupäivänä, jotta heilläkin olisi
juhlailta joulukuusineen.
Se oli hyvälle munkille sanomaton ilo, mutta hänpä ei ollut maininnut
joulukuusesta sanaakaan, ei vanhuksille eikä lapsille ja siksi
hymyilikin hän taas varsin hyvillään ajatellessaan lasten yllätystä. Ja
koska hän mielellään tahtoi nähdä heidän iloiset kasvonsa ja toivoi
näkevänsä vanhuksetkin vielä hiukan iloisina, käveli hän nyt vielä
pimeässä pajumökkiä kohden. Heti kun hän astui huoneeseen, huusi
isoäiti hänelle:
"Jumalan kiitos, että tulette, isä! Sitenhän saa edes lohdutuksen
sanan. Nyt on jo niin pimeä, ja lapset ovat vielä matkalla ja heidänhän
täytyy kulkea Ziller-puron yli. Voi, kunpa ei heille vain olisi vielä
jotain pahaa tapahtunut."
"Ei, ei, isoäiti", sanoi munkki iloisella äänellä, "älkäämme tänään
enää valittako, tänään on iloa, ja pyhä Kristus vartioi tänään
erikoisesti lapsia, eikä anna yhdellekään tapahtua mitään pahaa.
Puhelkaamme nyt keskenämme jotain hyvää, siten kuluu aika parhaiten.
Tulkaa tekin, Joosef, mukaan!"
Sillä välin antoi Juuso Ruskon laukata, niin että reki kiiti kuin
lentämällä, sillä hänet oli vallannut sellainen halu kerran taas päästä
kotiin, ettei hänen mielestään päästy kyllin nopeasti eteenpäin.
Kuuteen vuoteen ei hän ollut käynyt siellä, ja jos hänen mieleensä
joskus siellä ja täällä oli muistunut kotiseutu, niin oli hän aina
nähnyt edessään suuren surun ja tyhjyyden, jommoista hän silloin tunsi,
kun hänen Heleenansa kuoli. Paetakseen näitä ajatuksia oli Juuso sitten
kulkenut aina edemmäksi. Mutta tänään, kun hän oli nähnyt lapsensa,
tuntui hänestä kaikki toiselta, ja pikku Helli oli niin elävästi tuonut
hänen silmäinsä eteen äitivainajansa ja kaikki ne rauhalliset päivät,
jotka hän hänen ja vanhempainsa kanssa oli viettänyt pajumökissä, ettei
hän luullut voivansa kestää, kunnes taas näkisi mökin ja isän ja äidin.
Nyt pysähtyi reki pajun kohdalle. Juuso nosti lapsensa reestä ja
viskasi paksun peitteen Ruskon selkään. Sitten tarttui hän toisella
kädellään Hellin, toiselta Sepin käteen ja astui huoneeseen. Mutta
siellä tuli Juuso niin liikutetuksi, että hän nyyhkyttäen juoksi
vuoteen luo ja huudahti: "Äiti! Isä! Älkää enää olko vihaisia minulle
ja antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon varmaan myös tehdä voitavani,
jotta saatte vielä nähdä parempia päiviä. Tiedän kyliä, että te vaivoin
olette elättäneet itseänne, mutta jos Jumala suo, pitää tästä päivästä
alkaen olojen parantua."
Isän ja äidin täytyi itkeä ilosta, ja äiti sanoi vain vähä-väliä: "Oi,
Juuso, Juuso, onko sekin mahdollista! En olisi ikänä saattanut uskoa,
että Herra Jumala voisi niin muuttaa sydämesi. Mutta nyt minä tahdonkin
enää vain ylistää ja kiittää häntä niinkauan kuin minussa henki on." Ja
isä antoi pojalle kätensä ja sanoi: "Se on oikein, Juuso, olkoon kaikki
anteeksi annettu ja unohdettu, ja ollos tervetullut luoksemme! Mutta
sano nyt, miten kohtasit lapset ja miten on laitasi?"
Ensin täytyi Juuson vielä puristaa isä Kleemensin kättä. Tämä oli
hiljaa mielihyvästä myhäillen kuunnellut. Sitten kuulivat vanhemmat
hämmästyksekseen, että herra ylimaaherra oli ottanut Juuson rengikseen
ja uskonut jo hänelle hevosensa rekineen. Koska Hannu ja Katri aikoivat
uudeksi vuodeksi perustaa oman talouden, niin oli renginpaikka tullut
avoimeksi, ja Juuso lisäsi suuresti iloissaan: "Ja minkälainen paikka!
Niin hyvä herra, joka puhuttelee kuin isä, ja sen lisäksi niin oiva
palkka ja näin monta vaatekappaletta pitkin vuotta, sen kaiken olen
saanut tietää Hannulta. Mutta minä olen jo pyytänyt herra ylimaaherraa,
ettei hän anna minulle mitään palkastani, jotten voi mitään tuhlata, ja
jotta te kuukauden lopussa voitte saada kaikki. Nyt minulla tosin ei
ole teille muuta tuotavana kuin hyvä tahto."
"Sekin on jonkin arvoista, antakoon Herra Jumala sille siunauksensa,
amen!", sanoi isä Kleemens.
Pikku Seppi oli jo kauan kulkenut edestakaisin raskaine taakkoineen
eikä ollut löytänyt paikkaa eikä saavuttanut huomiota aarteilleen.
Mutta nyt hän saattoi tunkeutua isoäidin vuoteelle ja pian oli hän nyt
peittänyt puolet sijasta lahjoillaan, ja kun Helli sen näki, kiiruhti
hänkin peittämään toisen puolen omilla lahjoillaan. Niin katseli
isoäidin pää kuin keskeltä markkinoita, ja hänen täytyi ihmetyksestä
lyödä kätensä yhteen ja taas sanoa: "Onko sellainenkin mahdollista!"
Mutta kun Juuso vielä yhtäkkiä toi suuren mytyn sisälle ja avasi sen,
ja nyt tuli esille kolme, neljä kappaletta pehmeitä vuodevaatteita,
silloin ei isoäiti yllätyksestä ja suuresta kiitollisuudesta saattanut
enää sanoa mitään, mutta hän oli ristinyt kätensä ja kiitti varmaankin
hiljaisuudessa edelleen. Isoisä nosti maasta kovan esineen, joka oli
kierinyt vuodevaatteiden välistä, ja vanhuksen silmät loistivat ilosta,
sillä hänen ainoa toivomuksensa oli toteutunut: Hänellä oli ihka uusi
kahvimylly kädessään. Nyt saattoi hän vihdoinkin taas kerran saada
oikeata jauhoa ja valmistaa isoäidille sellaista juomaa kuin pitikin.
Sellaista jouluiltaa, niin täynnä onnea ja iloa, ei vielä koskaan oltu
vietetty Joosef vakkamestarin mökissä. Juuso sai vielä kokea senkin
kaihoamansa ilon, että hänen lapsensa istuivat luottavaisesti hänen
polvilleen, Seppi toiselle, Helli toiselle, ja kumpikin tahtoi nyt
parhaiten tuntea isän, sillä koska he olivat nähneet, kuinka hän
rakasti isoisää ja isoäitiä ja niin läheisesti kuului heihin, silloin
hekin rakastivat häntä ja huomasivat kuuluvansa hänelle.
Nyt täytyi Juuson palata Rechbergille, mutta hän tiesi, että hän pian
saisi taas tulla ja viettää kaikki sunnuntai-iltapäivät omaistensa
kanssa, sen oli ylimaaherra hänelle sanonut.
Kun hän jo istui reessä ja juuri aikoi ajaa pois, juoksi Seppi vielä
kerran hänen luokseen ja huusi: "Isä, odota, minun pitää vielä sanoa
sinulle jotakin." Kun isä kurottautui reen laidan yli, sanoi Seppi
hartaasti hänen korvaansa: "Isä, kun kuljet kappelin ohi, niin älä
unohda myös mennä sisään rukoilemaan. Tiedätkö, hyvä Jumala lahjoittaa
siellä aina jotakin, sitä vain ei ensiksi voi nähdä, mutta myöhemmin
kyllä."
Seppi oli näet kyllä ymmärtänyt, että kaikki tämänpäiväiset hyvät
lahjat olivat yhteydessä karitsan kanssa, jonka hyvä Jumala oli heille
kappeliin tuonut, ja muisteli kai, miten hän oli kieltäytynyt menemästä
sisään. Sitä ei hän enää milloinkaan tahtonut tehdä.
Rechbergiläisten ja altkirchiläisten välillä on säilynyt vilkas yhteys.
Juuso on herra ylimaaherran uskollinen ja vilpitön renki ja menee joka
sunnuntai-iltapäivällä kotiin ja tuo tuoreen, valkean leivän mukanaan
kahvin kanssa syötäväksi. Tämä maistuukin uudessa myllyssä jauhettuna
taas isoäidistä niin hyvältä, että se muiden Rechbergiltä lähetettyjen,
vahvistavien aineitten kanssa on saanut hänet uudelleen voimistumaan.
Nyt saattaa hän itse hyöriä talousaskareissa ja isoisän ja lasten
kanssa iloisesti tervehtiä Juusoa sunnuntaiksi siistityssä tuvassa,
niin että Juuso koko viikon iloitsee siitä ja että hänen nyt aina
hiljaisuudessa täytyy sanoa: "Kotona on sentään parasta."
Aika ajoin saavat hänen lapsensa käydä häntä tervehtimässä
Rechbergillä. Silloin on kaikilla lapsilla yhdessä hauska päivä, ja
Kutripää on aina mukana kaikessa, ja Liisa on ajatellut usein sitä
katsellessaan: "Oi, kuinka hyvä minun onkaan taas olla! En eläissäni
enää tahdo säilyttää vääryyttä sydämessäni."