ELLI. Ja nyt kahvipannu jälleen tulelle! (Asettaa pannun tulelle.) Ja
sitten otamme käsityömme esille ja näytämme pojille. Inga, mene sinä
hakemaan.
INGA (Istuen Arvon vieressä kädet tämän sylissä). En minä, mene sinä,
Alli.
ALLI (Istuen Kustaan vieressä kädet tämän sylissä). En minä, mene sinä,
Elli.
ELLI. Voi meitä rakkauden hullaannuttamia! Menkäämme kaikki! (Hyppäävät
pystyyn ja kävelevät ladolle, kädet toistensa vyötäisillä.)
INGA. Pojat saavat hakea sen. Se mies, joka löytää! (Pojat sukeltavat
ladon ovesta sisään. Kuuluu heinien kahinaa ja iloista naurua. Hetken
päästä pistää ladon ovesta käsivarsi, heiluttaen suurta valkoista
liinaa, jolla näkyy monenvärisiä kirjauksia.)
ARVO, Inga, Inga, tässä on! Voitto on minun! (Ladosta kuuluu iloista
telmimistä.)
KUSTAA (Hyppää ladosta pitkiä heinänkorsia hiuksissa; tempaa Allia
vyötäisiltä.) Voitto on meidän kaikkien!
ARVO (Kömpii ladosta ulos). Osmo, heitäpäs eväslaukut ja mauserit
tänne. On parasta, että kaikki on käsillä. Olemmehan vihollismaassa,
niin surkeaa kuin se onkin.
KUSTAA (Pyörittäen Allia ympäri). Vihollismaassa, vihollismaan tytärten
vankeina! (Arvo ottaa reput ja mauserit vastaan kantaen ne tulen
ääreen.)
OSMO (On tullut ladosta ja seurannut toisia nuotion ääreen). Tähän
lyökäämme leiri, leiri lempeän Amorin!
ARVO (On hakenut pitkän seipään, johon parasta aikaa kiinnittää
seinäverhoa lipuksi). Ja leirin keskelle Amorin lippu, uskollisen
lemmen monikirjava vaate!
KUSTAA (Ripustaa mausereita männyn oksaan). Ja sodan jumalan aseet
rakkauden leirin ulkopuolelle, vaikka tarpeeksi lähelle, jos sattuisi
vihollinen konstaapeli Kokkareen hahmossa näille main. (Istuvat nuotion
ympärille.)
OSMO. Niin — Kokkare. Onko mies vielä yhtä uskollinen ryssäin kätyri
kuin ennenkin?
ELLI. Samanlainen — kenties vieläkin pahempi. Oli tässä tuonnottainkin
uhannut, että jos hän vain tapaa yhdenkin jääkärin, niin heti ampuu,
olipa tämä sitten vaikka oman kylän poikia.
ARVO. Taitaa jäädä Kokkare-paralta ampumatta.
OSMO. Mutta asiasta toiseen. Miten jaksavat kotona? En ole pitkiin
aikoihin saanut minkäänlaisia sanomia.
INGA. Isä vanhus hoitelee virkaansa, pannen toimeen kuvernöörin
laittomia vangitsemismääräyksiä. — Mutta raskaalta se näyttää
hänestäkin tuntuvan. Äiti suree sinun kohtaloasi. — Isän läsnäollessa
ei sinusta koskaan puhuta sanaakaan.
ELLI. Aivan niinkuin meilläkin. Äidin kanssa keskustelemme Kustaasta,
jolle isä ei voi antaa anteeksi Saksaan menoa. Sitä hän erikoisesti
kummeksii, että Osmo, papiksi aikova, on liittynyt isänmaan petturien
joukkoon.
OSMO. Kurjat isät, joiden pojat kiertävät vainottuina kuin metsänpedot
— vapauden kalliin asian tähden. (Kuin havahtuen.) Isä olisi varmasti
ensimmäinen minut vangitsemaan?
INGA. Sitä en sentään usko, mutta pahaan pulaan saattaisit hänet, jos
kotiin ilmestyisit.
KUSTAA. Kurjat isät! Todellakin! Sanoitpa paikalleen, Osmo. Minunkin
isäni, pappi ja sielunpaimen, on sortajan uskollinen palvelija. — Ja
ennen pappi Matatias vanhan Testamentin aikana, tempasi miekkansa ja
asettuen vapausliikkeen etunenään, karkoitti syyrialaiset sortajat.
Elli, sano terveisiä isälle, että tutkisi Makkabealaisten kirjoja. Ne
ovat terveellistä luettavaa näinä surullisina aikoina.
ARVO. Mutta — ovatpa pojat mukana, vaikka isät palvelevatkin vanhoja
jumalia. Ja tytöt ovat myös. Uusi polvi on entistä parempi. (Osoittaa
lipuksi nostettua seinäverhoa.) Ja tuossa liehuu lippumme, vapauden
viiri! Mitäpä siis huolehdimme, tulevaisuus on meidän!
OSMO. Ja luetut ovat hetket, jotka orjuus vielä tässä maassa omiksensa
laskee.
ALLI (Kaataen kahvia kuppeihin). Niinhän mekin toivomme, tytöt?
INGA ja ELLI (Yhteen ääneen). Niin toivomme!
KUSTAA. Koittaa vielä se päivä, jolloin laskee Suomen rantaan laiva
täynnä viheriätakkisia jääkäreitä, ja silloin leikki aikaa!
ELLI. Ja silloin isämmekin muuttavat mielensä, kun näkevät vapauden
aamun. He tunnustavat erehdyksensä ja pyytävät anteeksi lapsiltaan.
ALLI. Niin uskon minäkin, sillä he ovat pohjaltaan rehellisiä miehiä.
Heillä on nyt vain toinen vakaumus.
INGA. Kurja vakaumus, mutta sille emme mitään mahda. (Juovat kahvia.
Hetkinen vaitioloa.)
KUSTAA (Kuin omissa mietteissään). Siis kotiin ei voikaan mennä.
ELLI. Ei vielä, Kustaa, mutta tulee kai sekin aika vielä.
OSMO. Ja minä kun olin kuvitellut, miten ihanaa olisi taas kulkea
tuttua lehtikujaa ja hiipiä äidin luo puutarhaan.
INGA. Niin — äiti olisi varmaankin tullut sanomattoman iloiseksi.
ARVO. Ja minä olin toivonut päästä taputtelemaan meidän vanhaa Ruskoa.
ALLI. Niin — sinä, Arvo, olet aina ollutkin niin eläinrakas. (Viittaa
oikealle, josta kuuluu lehmänkellojen kalahtelua.) Tunnetko tuttuja
tuolla?
ARVO (Nousten seisomaan). No, donnerwetter...! Siellähän on Tiistikki,
Marja ja Omena... ja Mansikki! Tuo jukuripää vasikka vain on
jälkeenpäin tullut.
ALLI. Arvaapa, mikä sen nimi on?
ARVO. Mahdotonta arvata. Se on tietysti sinun keksintöjäsi.
ELLI. Se on — Hindenburg.
ARVO (Innostuen). Pojat, lähdetäänpä tervehtimään sotamarsalkka
Hindenburgia! Siellähän märehtii meidän kaikkien karja. (Pojat
poistuvat oikealle.)
INGA (Kahvikupit sylissä; huokaa). Kolme onnellista morsianta!
ELLI. Onnellista ja — onnetonta.
ALLI. Niin — sulhomme lähtevät taas. Ja tuntemattomia kohtaloita kohden.
INGA. Mutta meidän rakkautemme seuraa heitä.
ALLI. Niin seuraa. Mutta sittenkin pelkään. Kustaa on sellainen
huimapää.
ELLI. Huimapäitä he ovat kaikki. (Katselee oikealle.) Katsokaapa,
siellä taputtelevat pojat lehmiä. Karja on noussut ylös ja Hindenburg
seisoo kovin tuumailevan näköisenä. Hän ei nähtävästi tunne jääkäreitä.
(Oikealta kuuluu iloinen hihkaisu: "Eläköön Hindenburg!")
INGA. Katsokaapa, kuinka Hindenburg juoksee pitkin ahoa häntä suorana
ja puistelee päätään! Ha-ha-haa!
(Tytöt nauravat.)
ALLI (Katselee sormustaan). Mutta kuulkaahan, meillä on jokaisella
kimmeltävä sormus sormessa, jotavastoin sulhoillamme ei ole mitään.
(Innostuen.) Me laitamme heille vitsasormukset!
ELLI. Sen teemme! (Menevät lepikköön ja taittelevat varpuja. Hetken
hiljaisuutta, jolloin ei kuulu muuta kuin lehmänkellon kalahtelua.)
INGA (Palaa, hento varpu kädessä). Vitsasormus on yhtä laillinen kuin
kultasormuskin. Olen kuullut, että vitsasormuksella on vihittykin.
ALLI. Kihloihin ainakin menty.
(Pojat palaavat.)
ARVO (Nauraen). Olipa se koko jukuripää!