Juostava matka oli siis mitattu ja viitoitettu. Selvä oli nyt tie,
sillä jokaisen sadan metrin päässä oli paljaslatvainen seiväs pystyssä.
Vihollisen mutkikkaan taipaleen olivat herrat hoksanneet, sen sanoivat
kaikki.
Lähtökohdaksi oli katsottu sopivimmaksi Erkkiläntarha, Ojalaisen
mäkipellon takana. Sieltä oli avara näköala joka haaralle. Oli juostava
lähtöpaikasta ensin kivikkovaaran laitaa myllylle menevälle tielle,
myllytietä pitkin sitten ohi Ollin-Mikon pirtin Talvitien torppaan ja
siitä pihan läpi ja navetan nurkatse Välijänkälle, joka oli pehmeää,
silmäkkeistä suota, vetelä ja kaltioinen. Sen poikki johtivat niljakat
kuusirangat. Välijänkän toisesta laidasta, jossa oli jyrkkä hietamella,
oli juostava mellan niskalle ja käytävä mutka Varpumäen pihassa, jossa
oli seiväs melkein porrasten edessä. Siitä taas oli jatkettava matkaa
louhikkoista vaaranlaitaa Jannenmäkeen asti, vanhan Jannen lähteelle,
johon oli pystytetty pitkä kuusinen riuku merkiksi, että siihen loppui
matka sinnepäin.
Jannen lähteeltä oli tultava samaa kuumaa takaisin samoja teitä aina
Ollin-Mikon pirtille saakka. Mutta siitä ei saanut kääntyä Erkintarhan
lähtöpaikkaan, vaan juoksua oli jatkettava Ollin-Mikon pirtin ohi, sivu
Apunlaakson Virnemäen pihaan, joka oli kahdesti kierrettävä ympäri.
Virnemäen pihasta oli juostava jyrkkää ja louhikkoista Repovaaran
kylkeä Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, jossa taas oli pystyssä
nilottu kuusiranka. Siitä sai pyörtää takaisin, vihollisen jyrkkää
vaaranlaitaa alas ja niin Virnemäen pihaan, joka palatessakin oli
kahdesti juostava ympäri. Vihdoin sai juoksija oikaista Apunlaakson
kautta myllytielle ja siitä sitten lähtöpaikkaan Erkintarhaan.
Semmoinen oli juostava matka, kivikkoinen ja mutkainen.
Kun matka oli mitattu ja viitoitettu ja mittarit ja vallesmanni
poistuneet, läksi Mikko yksin juostavaa matkaa tarkastamaan.
Hitonmoinen taival se oli. Varsinkin oli Reponvaaran laita ilkeintä
mitä olla voi. Kiviä ja kantoja, syviä kuoppia, pensaita ja käryskuusia
ja rosoisia katajapehkoja. Joka vain vauhdissa siitä alas juoksi, niin
ei penikka vieköön ollutkaan kehnojalkainen...
Mikko nousi vaaran laitaa ylös, viittakeppejä noudattaen. Ja
monenlaiset olivat hänen mietteensä. Jos olisivat viitoittaneet
hiukan syrjempää, lähempää Repo-ojaa ja myllyjä, olisi siitä ollut
puolta tasaisempi matka. Mutta tahallaan tästä juuri viitoittivat,
tahallaan aivan, että saisivat nauraa, kun tässä joku kilpailijoista
keikahtaisi...
Hän nousi Repovaaran mäkeä ylös ja kääntyi Ylipään Vilhemin
suoviljelykselle. Seipäät johtivat poikki Repo-ojan juuri siltä
kohdalta, missä vesi vaahtona ja kovana koskena putosi Metsämaan myllyn
kouruun. Oja oli siitä lisäksi niin leveä, ettei siitä hyppäämällä
kukaan jaksaisi yli päästä... Rantakivet molemmilla törmillä olivat
märkiä ja liukkaita, niin ettei niille ollut vauhdissa astuminen.
Muu siinä Repo-ojan yli mennessä ei auttanut, vaan täytyi siivosti
laskeutua ojaan ja koettaa sitten syvimmän kuohun yli loikata...
Mikko koetti... hyvin onnistui... jalat kuitenkin kastuivat, ja
kuohuista räiskyi vettä rinnalle ja vasten silmiä...
Repo-ojasta Ylipään Vilhemin suoviljelykselle ei enää ollut kuin neljä
viittakeppiä, mutta sekin väli oli kaulamätikköä ja pehmeää pounikkoa.
Mikko kävi rajassa asti, pitkän nilotun kuusirangan vieressä, ja palasi
samaa tietä. Virnemäen piha oli melko tasaista, mutta aikaa sitä menisi
siinäkin ennenkun sen kahteen kertaan mennen tullen juoksisi...
Alkoi jo vähän hämärtää, ja Mikko kiirehti suoraan Erkintarhan kautta
Välijänkän laitaan, josta maa alkoi nousta ja muuttua kivikkoiseksi.
Sieltä hän päätti valita kiertotien itselleen. Kun muut tarpoisivat
Välijänkän pehmeässä mudassa, kiertäisi hän vaaran laidatse ja joutuisi
epäilemättä ennen Apunlaaksoon kuin toiset! Hän tarkasteli paikat
valmiiksi, mistä juoksisi. Otti veitsen tupestaan ja teki pilkkoja
puihin ja koetti sovittaa niin, että kiertotie tulisi mahdollisimman
suora. Eräästä paikasta hän kiskoi katajapensaita pois tieltä ja
merkitsi liukkaat laa'at, joihin maalähteistä itki lakkaamatta vettä.
Niin pilkkoi hän suoraan Varpumäkeen, jonka pihalta jo sopi lähteä
Välijänkkää kiertämään.
Päästyään lähelle Varpumäkeä hän seisahtui miettimään. Selvää oli, että
vaikka vaaran laitaa tulikin pitempi matka kuin suoraan Välijänkän
poikki, kiertotie sittenkin oli edullisempi kuin liukkaan niljakat
jänkän telat, joiden päällä ei pysynyt paras tukkilainenkaan.
Ja niissä mietteissään Mikko tuli takaisin ja meni mökkiinsä.
Oli jo hyvin hämärä elokuun ilta. Ei ollut enää kilpailupäivään kuin
vajaa viikko! Jonakuna aamuna hän koettaa!
Ja tulisissa ajatuksissa valvoi Mikko vielä silloinkin, kun punertava
kuu nousi Varpumäen pirtin takaa ja valaisi Mikon pirtin lattiaa.
Hän heräsi aamulla siihen, että kuului töminää ja huutoja. Ikkunaan
rientäessään hän näki, että Erkkiläntarhan ison kiven päällä seisoi
mies, taskukello kourassa...
Samalla juosta vihkaisi Sipillan kylän Sääreläispoika hänen pirttinsä
ohi, jotta vain vilahti, ja jonkun sekunnin kuluttua Mäenpään Arvi...
Mikko ei joutanut pukeutumaan, vaan ryntäsi ulos alushoususillaan ja
avopäin... Ja juuri kun hän ehti porrasten eteen, vilahti sivu Rantalan
Alkotti ja aivan hänen kantapäillään Varpumäen Frans Penjami irvellä
ikenin ja kädet huitoen julmasti molemmin puolin...
Vihollisen vauhtia painuivat menemään Talvitiehen päin, jotta myllytie
kumisi niinkuin olisi satoja miehiä sitä ollut polkemassa...
Mikko katsoi heidän jälkeensä ja alkoi arvata, että ne olivat
harjoittelemassa. Nyt hän tunsi miehenkin, joka kello kourassa seisoi
Erkintarhan kivellä. Se oli Jänesvaaran Artturi, kuuluisa hevosmies
ja varsainkasvattaja ja kilparadalla monet palkinnot juoksijoillaan
saanut...
Mikko pyörsi takaisin pirttiinsä, pani sukkelaan vaatteet yllensä ja
kengät jalkaansa ja riensi Erkintarhaan, kiiveten kiven päälle Artturin
viereen...
Juoksijat olivat jo sivuuttaneet Talvitien ja kiitivät Välijänkän
toisessa laidassa, kun Mikko kivelle ehti.
»Miltä näyttää? Kuinka juoksevat?» kysyi Mikko.
»Aika hyvin», vastasi Artturi. »Mutta mitä juoksun malliin tulee, niin
puhtain juoksu minusta on Rantalan Alkotilla...»
»Entäs Sääreläispoika? Sillähän on pitkä askel!» sanoi Mikko.
»Nähdään, kun palaavat», vastasi Artturi.
He näkivät juoksijain nousevan Välijänkän mellan päälle ja vihkaisevan
menemään Varpumäkeen. Kova näytti vauhti olevan, ja melkein peräkkäin
olivat kaikki, Sääreläispoika eillimmäisenä...
»Käyvätkö ne Jannenlähteellä asti?» kysyi Mikko.
»Eivät aikoneet käydä kuin Varpumäen pihassa», vastasi Artturi.
Ja hän seisoi siinä aivan kuin kilpa-ajoissa, rintavana ja mahtavana,
kello kourassa.
»No kuinka käy, Mikko? Aiotko ottaa osaa kilpailuihin?» kysyi hän
Mikolta.
»En tiedä. Ei taida vanhasta enää olla juoksijaksi.»
Mutta sillä aikaa kun juoksijat tekivät paluuta, kertoi Artturi, että
hänellä kerran oli vanha juoksija, jolla ei luultu mitään tekevän, ei
ainakaan kilparadalla. Mutta kuinka kävikään! Hän ajaa hurautti sillä
palkinnon, jotta vilahti...
»Niin että ei sitä tiedä, Mikko, ennenkuin koettaa!» lopetti Artturi.
Sillä aikaa olivat jo juoksijat ehtineet takaisin Välijänkälle ja
saikkaroivat paraikaa jänkän liukkailla porraspuilla.
Ja kun pääsivät Talvitien torppaan, oli Sääreläispoika taas etumaisena,
mutta aivan hänen kantapäillään juosta vihmoi nyt Rantalan Alkotti.
Melkein yhtaikaa saapuivat he Erkintarhaan ison kiven luokse. Ja
kun vähän aikaa levähtivät, päättivät tehdä vielä koematkan Ylipään
Vilhemin suoviljelyksen laitaan asti ja sieltä takaisin.
Mutta mietteissään palasi Mikko pirttiinsä, söi, pani piippuunsa ja
rupesi tuumimaan.
Hän oli päättänyt, että hän illalla, kun alkaa vähän hämärtää, käy
koejuoksun tekemässä. Mitä siitä tarvitsi muiden tietää! Hänestä oli
näyttänyt nuorten miesten vauhti siltä, että siinä hänkin riittäisi!
Kuumissa ajatuksissa hän vartoi iltahämyä. Ja kun alkoi hiukan
hämärtää, pani hän paulakengät jalkaansa ja köytti nilkat nahkapaulalla
lujaan kiinni, niin että kintut nauskuivat.
Sitten hän silmäsi kelloonsa, pannen mieleensä paljonko oli, jotta
palatessa näkisi, viipyikö kauan aikaa, kun kävi mutkin rajassa,
Ylipään Vilhemin suoviljelyksellä asti.
Heti porrasten edestä puhalsi hän täyteen raviin ja vilahti kuin varjo
Apunlaakson ohi Virnemäen pihaan, jota ympäri lähti painamaan kuin
karusellissa. Hän oli jo ensi kierroksen tehnyt, mutta kun hän toisella
kierroksella oli juuri ehtinyt Virnemäen kuistin eteen, töksähti hän
vastakkain Ojalaisen emännän kanssa, joka oli tulossa sisältä...
Emäntä alkoi siunailla ja sadatella, eikä Mikko viitsinyt enää jatkaa
juoksuaan. Kova oli emännän saarna, ja kun Virnemäen väki kokoontui
kuuntelemaan, mistä oli kysymys, vakuutti emäntä, että hän oli lukenut
tuomion sekä isännälle että pojille, jos ottavat osaa kilpailuun...
»Kuvernööriin siitä vielä valitus pannaan, ja kummia vielä kuulevat
herrat ja muut hulluttelijat», pauhasi hän. »Ja jos minä olisin tässä
Virnemäessä emäntänä, niin jo minä näyttäisin, antaisinko juosta
pihaani ympäri niinkuin rakkikoirain... Antaisi Jumala siksi päiväksi
niin vetisen sateen, ettei ulkona siedettäisi... Ohoo sentään!
Jumalattomuus kasvaa!»
Mikko lähti nolona miehenä kävelemään mokilleen, ja äsken raittiit
ajatukset kävivät kovin alakuloisiksi.
Mutta hän kimposi pian entiselleen. Sillä kun hän saapui kotia, istui
penkillä Hietalan Salkko; kun ovi ei ollut lukossa, oli tämä omin
lupinsa tullut sisälle ja arvannut, ettei Mikko voinut olla kaukana.
»Pistäysin tuossa naapurissa», sanoi Mikko.
Hietalan Salkolla oli paljon kilpailu-uutisia.
»Oikea juhla siitä tulee. Romsi, metsäherra, pitää puheen, ja
palkintotuomariksi on lisäksi valittu Jänesvaaran Artturi, juoksijain
ajaja ja varsain kasvattaja, jonka tunnet...»
»Tunnen tietenkin», sanoi Mikko.
»Artturi on sitä varten valittu, että hänellä kun on tottunut silmä,
niin osaa arvostella, kenellä on hyvä askel ja puhdas juoksu», jatkoi
Salkko. »Ja palkinnot jaetaan heti, kuivat rahat käteen! Ja kuuluu
opettaja Jatko tulevan kynämieheksi, joka merkitsee kirjaan, kuinka
kauan kullakin menee aikaa...»
»Lieneekö niillä tarkka kellokaan?» kysyi Mikko.
»Herralan Aukustilla on oikea kilpa-ajokello, ja Aukusti ja vallesmanni
tulevat kellonkatsojiksi...»
»No niihin miehiin tuota sitten uskaltanee luottaa», arveli Mikko ja
alkoi nyt vuorostaan selittää Salkolle, että aamulla oli koejuoksua
pidetty, ja mainitsi, kutka olivat olleet juoksemassa. Salkko ei ollut
siitä mitään kuullut, mutta nyt hän innokkaana kysyi:
»No kuinka näyttivät juoksevan? Katkesiko taival hyvin nopeaan?»
»Minusta näytti, että olisi siinä vauhdissa riittänyt joku muukin»,
vastasi Mikko ja kertoi sitten kaikki näkemänsä ja tekemänsä havainnot.
»Saattaa tulla hyvinkin juoksija siitä Sipillan kylän Sääreläispojasta,
vaan ei näytä olevan oikeata tarmoa jaloissa», arveli Mikko lopuksi.
»Kuuluu aikoneen Tiehaaran Tanelikin kilpailuun», kertoi Salkko. »Tässä
eräänä iltana oli koettanut juosta, ja Romsi oli ollut kellonkatsojana,
ja kehoittanut oli kilpailuun...»
»Kyllä niitä sitten kerääntyy kaikenlaisia räkänokkia», arveli Mikko.
Ja niin juttelivat Mikko, leskimies, ja Salkko, piintynyt vanhapoika.
Mutta kun hämy eneni ja huoneessa alkoi olla melkein pimeä, niin
ettei toinen toisensa kasvoja nähnyt, niin molemmin päättivät, että
yrittävät. Vallesmanni oli sanonut, että hän on se mies, joka valvoo,
ettei Salkon ja Mikon tarvitse ilman edestä juosta...
Ja vielä tuumasivat, että huomen-aamulla oikein varhain lähtevät
juoksemaan yhdessä koko matkan, niin että tie olisi tuttu varsinaisen
kilpailun aikana.
»Ja kuuluu sanoneen Romsi, että hyvä olisi, kun nyt paljon tulisi
juoksijoita, että nähtäisiin, olisiko täällä Heinärannalla, jossa on
monta mainiota juoksijaa ennen ollut, vielä niin nopeaa, josta sopisi
ruveta toivomaan Kolehmaisen vertaista ja vielä parempaakin...»
»Miksei ole», sanoi Mikko.
»Jo minä sanoin, että on niitä täällä, kun vähän harjoittelevat.»
Mikko sytytti tulen lieteen ja keitti kahvit vieraalleen. Ja koska ei
Salkolla ollut mihinkään kiirettä, yöpyi hän Mikon pirttiin. Aamulla
varhain piti yhdessä lähteä koematkaa juoksemaan. Ja niin kumpainenkin
nukkuivat Herran rauhaan.