Hietalan Salkon ja Mäenpään pojan kilpajuoksulla oli merkillinen
seuraus.
Juoksua alettiin harjoitella, ja puhuttiin jo, että urheiluseurakin
perustetaan. Painiinkin käytiin käsiksi, sillä Oja-Jaska, joka oli
etelästä päin kotoisin ja oli paljon matkoillaan nähnyt, tiesi neuvoa
ranskalaisen painin tapoja. Ne, joilla ei tuntunut olevan juoksun
lahjoja, alkoivat harjoittaa painia ja keihäänheittoa. Ja joka
sunnuntai oli kovat harjoitukset. Eräänä pyhänä oli opettaja pitänyt
pikkupoikain kilpajuoksua, jossa jaettiin palkintojakin. Ja yhä
innokkaammiksi kaikki kävivät.
Ja kerran, valoisa yö oli ja Heinärannan herrat viestivät metsäherra
Romsin syntymäpäivää ja joivat totia puutarhassa, — tehtiin
suurenmoinen päätös.
Päätettiin toimeenpanna kilpajuoksu Heinärannalla ja niin pian kuin
mahdollista. Herrat olivat innostuneet asiaan ja valoisan yön ja
ruskean konjakin helliminä sattuivat olemaan erinomaisen hauskalla ja
anteliaalla tuulella. Listoilla päätettiin kerätä rahoja palkinnoiksi,
joita oli jaettava kymmenen. Pohjarahaksi panivat herrat kymmenen
markkaa kukin ja merkitsivät listaan.
Ja aivan urheilusta niillä syntymäpäiväkekkereillä puhuttiin, ruumiin
voimista haasteltiin ja urheilun merkityksestä yleensä. Aamupuoleen
yötä jo nostelivat tuoleja herratkin ja vetivät sormikoukkua. Ja ennen
takavuosina, kun nimi- ja syntypäiviä viettivät, eivät sanaakaan
puhuneet urheilusta muut kuin herra Romsi, joka aina hiprakassa
ollessaan muisteli karhunjahtiaan, mutta muut laulaa lojusivat. Niin
olivat nyt herratkin urheilun ystäviksi tulleet ja innostuneet.
Pian levisi kylällekin tieto herrain päätöksestä, ja urheiluinto sai
yhä uutta virikettä. Listoille merkittiin markkoja markkojen perään,
niin että oikein ihmeeltä näytti. Ihmeeltä sen vuoksi, että listaan
oli monta vanhaakin miestä nimensä kirjoittanut ja niinikään monta
sellaista miestä, joilta ei ennen minkäänlaiseen listaan ollut saatu
ainoatakaan penniä.
Ja monenlaisia huhuja oli liikkeellä.
Kerrottiin, että suuret kilpailut niistä tietenkin tulee, kun herrat
ovat etunenässä. Ja osanottajaksi saa tulla kuka hyvänsä. Ei panna
rajoja millekään. Saa tulla vanha niinkuin nuorikin mies. Ei eroiteta
huono- ja hyvämaineista. Kaikki ovat tervetulleita, ja palkintoja
monta, ja puhdasta rahaa!
Niin kerrottiin.
Hietalan Salkkoa olivat herrat puhutelleet ja kehoittaneet ottamaan
osaa kilpailuun. Sillä melkein varmaa oli, että Salkko tulisi saamaan
palkinnon, vaikka nuoriakin miehiä joukkoon tulisi. Mutta eiväthän
ne tämän ajan nuoret riitä. Sehän nähtiin silloin Mäenpään Arvin
ja Salkon kilpailussa. Ja muualta ei saanut tulla osanottajia.
Heinärannalta, oman pitäjän syntyä, piti jokaisen olla. Ei huolita
muunpaikkakuntalaisista.
Semmoisia uutisia oli Ollin-Mikkokin kuullut. Ja vielä oli kerrottu,
että nuoret miehet harjoittelivat juoksua joka päivä. Mäenpään Arvi
ja Rantalan Alkotti olivat ihan kuin olisivat hulluiksi tulleet, ja
heidän innostaan olivat muut innostuneet harjoittelemaan- Heille olikin
ilmaantunut vaarallinen kilpailija, tuo Varpumäen Frans Penjami, jonka
juoksunlahjoista ei ennen ollut tiedetty mitään. Yhtäkkiä oli hänestä
tullut juoksija. Kun kolmisin, nimittäin Mäenpään Arvi, Rantalan
Alkotti ja Frans Penjami, olivat maantiellä juosseet, niin edelle oli
Frans Penjami livistänyt.
Ja niin niissä huhuissa päivät ja viikot kuluivat. Heinäaika tuli,
mutta juoksuhenki yhä kasvoi.
Mutta jos oli joukossa tulevien kilpailujen ihailijoita, niin sankaksi
kasvoi vastustajienkin parvi. Rovasti tosin ei ollut puuttunut, ei
sekaantunut koko hommaan, mutta muut kristityt nousivat vihaiseen
sotaan semmoista jumalatonta leikkiä vastaan. Niinpä oli Kalliorovan
saarnamies Ojalaisessa seuroja pitäessään tuominnut semmoiset herrain
hommat perkeleen unijuomana, jota nyt tarjosi vähänäköisille...
Mutta kuuroille korville sai Kalliorovan saarnamieskin puhua. Ei saanut
puolelleen muita kuin vanhoja akkoja, sillä Ojalaisen isäntäkin, joka
oli totinen kristitty, ei ollut saarnamiehen puheeseen vastannut sitä
eikä tätä.
Eräänä iltana, kun Ollin-Mikko oli mökilleen kylältä palannut ja
alkoi illallista aterioida, tuli Hietalan Salkko puheille. Salkko ei
ollut käynyt moneen vuoteen Mikon pirtillä, ja Mikko arvasi, että
jotakin asiaa sillä nyt on Salkolla, — asiatta se ei ole liikkeellä
iltamyöhällä.
»Hyviä poutia pitelee», arveli Salkko puheenaluksi.
»Sopii nyt heinää kaataa ja kerätä», myönsi Mikko, ja sitten vieraalle
tuumasi:
»Istuhan sinäkin ja pane tuosta minun kukkarostani piippuusi sillä
aikaa kun minä tässä lopetan syöntini.»
He juttelivat kesän kulusta ja vuodentulosta kunnes Mikko sai ateriansa
loppumaan. Mutta kun Mikkokin oli syönnin lopettanut, röyhdellyt,
hampaansa puhdistanut ja pannut piippuunsa, virkkoi Salkko:
»Kun kuuluukin tulevan siitä kilpajuoksusta semmoinen murtomaajuoksu,
monta kilometriä pounikkoisia vaaranlaitoja ja kivikkopolkuja...»
»Ne katsovat, että kuka kykenee pitkälti juoksemaan eikä niinkuin
tusinatravarit talon väliä... Kas sepä oikea tuuma... Missähän
pitävät?» puheli Mikko vilkastuen ja housujaan nostellen.
»Puhuttelin metsäherra Romsia tässä päivällä, ja hän arveli, että
kilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa... eli tämän Repovaaran ja
Jannenmäen välissä...»
»Elä nyt helvetissä», nauroi Mikko hyvillään. »Jopa, saakeli soikoon,
arvasivatkin parhaan paikan...»
»Kuuluvat ilmoittavan 'Tunturi'-lehdessäkin kilpailusta eli juhlasta.
Ovat perustaneet urheiluseuran nimeltä 'Heinärannan urheiluseura', ja
kuuluu tulevan painiakin...»
»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jo kummia kuuluu. Vai painia! Ollapa, että
eläisi vielä Savikon Mooses, joka hevosen nosti...!»
»Niin kertoi Romsi. Ja kovasti kehoitti minuakin juoksemaan...»
»Mitä sinä?» kysyi Mikko.
»No en paljo mitään. Mutta tuli siihen vallesmannikin ja kertoi
Romsille siitä, kun me kerran ajoimme takaa sitä rosvo Mattsonia, jonka
muistat...»
»Muistanpa tietenkin, ja muistan kuin tämän päivän, kun läksimme
takaa-ajamaan.»
»No niin. Alkoi vallesmanni kehua Romsille sitten siitä takaa-ajosta,
kehuen sinua ja minua, meitä molempia kiittäen, että jos ne miehet
vielä nuoria miehiä olisivat, niin ne tohtisivat lähteä mihinkä
juoksukilpailuun hyvänsä...»
Mikkoa nauratti, ja hän virkkoi:
»Ei tuo kummia taitaisi tehdä, vaikka yrittäisi...»
»No semmoiset terveiset lähetti vallesmanni, että osanottajaksi pitää
sinunkin tulla...»
Ja vähitellen, kun Salkko ja Mikko siinä juttelivat, päättivät he
molemmin yrittää. Heitä kannusti myöskin se, että juoksu tulisi
tapahtumaan epätasaisia maita, joita toiset eivät olleet tottuneet
taivaltamaan.
»Siinä ne herrat selvästi pitävät meidän puoltamme», arveli Mikko.
Ja myöhäiseen yöhön he juttelivat ja päättivät ruveta vähin
harjoittelemaan.
Mikko saattoi vieraansa pirtin edustalle. Oli usvainen heinäkuun yö ja
ilma täynnä vastaniitettyjen heinäin hajua. Salkon askeleet lakkasivat
pian kuulumasta, kun hän katosi lämpöisen usvan sekaan Apunlaaksoon
päin. Mikko seisoi hetkisen pirtin edustalla avojaloin ja piippu
suussa. Ei kuulunut hiiskaustakaan mistään päin. Hiljaisessa rauhassa
nukkui koko kylä raskaan päivän perästä levähtäen.
»Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto», muisteli Mikko, ja hän pujahti
pirttiinsä, nosti säpin kiinni ja alkoi hommata vuoteeseen.
Mutta kauan hän makasi valveilla, kilpajuoksua miettien. Ollapa, että
hän olisi vielä Rantalan Alkotin ikäinen! Kyllä ne pitkäsääriset
vielä näkisivät, kuka se juoksee, kun pitempi matka on kysymyksessä!
Vaan ei sitä tiedä vieläkään! — Kuuluvat Mäenpään poika ja Rantalan
Alkotti aivan munia syövän ja joka päivä harjoittelevan... Vaan jo
minä nauraisin, jos eivät palkinnoille pääsisikään... Keitä kaikkia
tulleneekaan? Varpumäen Frans Penjami kuuluu olevan jo melkoinen
menijä...
Vihdoin Mikko nukkui, mutta hän uneksi, että hän oli rosvo Mattsonia
kiinnipyytämässä... Mutta hänen matkansa ei edistynyt, vaikka hän
koki kynsiä niinkuin voi... ja hän heräsi siihen, että kirosi ja löi
nyrkkinsä seinään...
Aamu oli kirkas. Usva oli kadonnut, ja leveä joki välkkyi heleässä
paisteessa. Mikko näki joella niittyveneitä soutavan myötävirralle ja
arvasi, että sipillankyläläiset olivat menossa ulkoniitylle Käkisaareen.
Heinänteko kai pian loppuisikin, tällä viikolla jo. Mikko silmäsi ulos
ja näki auringosta, että oli vielä varhainen. Hän pukeusi ja lähti ulos
puserosillaan.
Naapurimökeissä vielä nukuttiin. Mikolle johtui mieleen lähteä
huvikseen juoksemaan mutkin Varpumäessä.
»Saapipa koettaa, miltä tuo rupeisi tuntumaan!» arveli hän.
Heti pirtin edestä hän potkaisi täyteen juoksuun ja antoi mennä
myllytietä pitkin Talvitiehen. Talvitiessä näyttiin vielä nukkuvan,
mutta Mikko pani kävelyä siitä pihan läpi, etteivät heräisi, kun maa
juostessa tömisee. Mutta päästyään Talvitien navetan taakse puhalsi
hän taas täyteen raviin Välijänkälle, missä polku oli porrastettu
kuusiriu'uilla. Siinä ei saattanut juosta, sillä porraspuut olivat
liukkaat, ja Mikko aikoi jo pyörtää takaisin ja juosta vaaran laitaa
Varpumäkeen. Hän soikkoi kuitenkin poikki Välijänkän, puhalsi
nuolena sitten maanrantaan, kiersi Varpumäen torpan taitse ja juoksi
Jannenmäkeen päin.
Palatessa hän tuli metsää ja vaaran laitaa. Ja hänestä tuntui, että
vielä oli jaloissa jäntevyyttä.
Seuraavana aamuna hän teki samanlaisen kierroksen, ja nyt tuntui
hänestä jo, että juoksu kävi paljoa joutuisammin.
— Saadaanpahan nähdä tässä, — tuumaili hän hyvillään.
Sunnuntaiaamuna nukkui Mikko myöhäisempään, ja herätessään hän kuuli
melua jostakin ulkoa. Joku kolkutti oveenkin sisälle päästäkseen.
Mikko ärähti, että »älkää ovea särkekö». Hän silmäsi kuitenkin
porrasten eteen ja näki siinä kolme poikaa seisomassa. Niistä tunsi
Mikko heti Mäenpään Arvin ja Rantalan Alkotin, mutta kolmatta nuorta
miestä, joka oli pitkäsäärinen huiskale, ei hän ensi näkemällä tuntenut.
— Jos ei vaan liene Sipillan kylän Sääreläispoika, josta on kuullut
puhuttavan, että on hyvä juoksija ja ahkera harjoittelija, — arveli hän
ja meni päästämään vieraat sisälle.
Ne ne olivat. Niillä oli paljon uutisia, ja Mäenpään Arvilla oli
sanomalehti »Tunturi» taskussaan. Siinä sanoi jo olevan ilmoituksen ja
uutisia »Heinärannan urheilujuhlasta».
»Tosiko siitä sitten ainakin tulee?» oli Mikko olevinaan.
»Tosipa tietenkin. Eikä ole enää aikaakaan kuin rapea viikko», sanoi
Mäenpään Arvi ja veti sanomalehden taskustaan. »Ja kilpailut pidetään
tässä Repovaaran laidassa... Kuulehan, Mikko, kun luen...»
»Mitäpä minä hänestä», oli Mikko vieläkin olevinaan, mutta nauru oli
suupielessä.
»Parhaan paikan ne löysivätkin, kun kivikkopolkuja ja kanervikkoja»,
sanoi hän.
»Tämä onkin semmoista murtomaajuoksua», selitti Rantalan Alkotti.
Ja Mäenpään Arvi luki:
_Heinärannan urheiluseura_ toimeenpanee murtomaajuoksukilpailut tämän
elokuun 22 p. Repovaaran laidassa. Palkintoja jaetaan kymmenen,
ja on ensi palkinto 50 markkaa. Muilta paikkakunnilta ei oteta
osanottajia. Lähempiä tietoja matkasta y.m. antavat allekirjoittaneet
palkintotuomarit.
Aukusti Herrala, Robert Romsi,
talokas metsäherra
Alfons Gullstén, Ernst Ropsu,
vallesmanni eläinlääkäri
»Vaan eipä ilmoiteta lähtöpaikkaa», sanoi Ollin-Mikko.
»Ei ole tässä ilmoituksessa, vaan täällä on sitten uutisosastossa
siitäkin», sanoi Mäenpään Arvi ja luki taas:
Kuten toisessa paikassa lehteämme ilmoitetaan, pidetään Heinärannan
urheiluseuran toimesta murtomaajuoksukilpailut kuluvan kuun 22 p. On
ilahuttavaa merkitä, että Heinärannan urheiluseura, joka vielä on
vallan nuori, näin heti alussa astuu jättiläisaskeleen. Mikäli olemme
tietoomme saaneet tulee kilpailuista hyvin mielenkiintoiset, niihin
kun tulevat osaa ottamaan paikkakunnan parhaat juoksijat, joista
erittäin mainittakoon Ollin-Mikko ja Hietalan Salkko, jotka aikoinaan
ottivat kiinni kuuluisan rosvon Mattsonin, jonka vanhempi polvi hyvin
muistaa. Lähtöpaikaksi on valittu n.s. Erkintarha Heinärannalla
Repovaaran laidassa ja paluupaikaksi vanhan Jannen lähde Jannenmäessä.
Tulemme seikkaperäisesti tekemään selkoa näistä kilpailuista, jotka
laatuaan ovat ensimmäiset paikkakunnalla ja...
»No voi saakeli», mainoi Mikko. »Vai Erkintarhasta lähdetään! —
Tuossahan se on aivan lähellä», lisäsi hän sitten ja viittasi aukeaan
paikkaan vaaran laitaan, jonka keskellä oli laaja ja korkea kivi kuin
Karungin kirkontapuli.
No sitä varten olivat hekin, nämä Mikon vieraat, nyt lähteneet
liikkeelle, nähdäkseen minkälaisia paikkoja tultaisiin juoksemaan.
»Pirullista kivikkoa ja mätikköä», sanoi Mikko.
He lähtivät kaikin ulos ja menivät kivikkoisen katajikon poikki
Erkintarhalle, jossa oli suuri kivi.
»Kuka se tämä kolmas poika on?» kysyi Mikko Alkotilta.
»Se on se Sipillan kylän Sääreläispoika...»
»Jo minä arvasin... Pysyneekö juostessaan pystyssä, kun näyttää noin
hoipertelevan kävellessäänkin», arveli Mikko.
»Se on mato juoksemaan», vastasi Alkotti.
He kiipesivät kaikin kiven päälle. Siitä oli avara näköala Jannenmäkeen
asti. Palkintotuomarit tulisivat näkemään tarkoin, kuinka kukin juoksi,
jos kiven päältä katsoisivat!
»Vallesmanni se on tämän paikan hoksannut», sanoi Mikko. »Muut eivät
olisi arvanneet. Ja tahallaan tähän hommasi, kun tietää, että tuo
Välijänkkä on vetelää suota... Siitä ei mene yli kuin lentävä lintu...»
Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti pyysivät Mikkoa näyttämään, mistä
polut kulkivat, ensin Talvitiehen, sitten Varpumäkeen ja niin
Jannenmäkeen asti, josta takaisin oli käännyttävä.
Ja koska oli sunnuntaiaamu eikä Mikollakaan ollut mitään kiirettä,
lähti hän.
Ja niin menivät peräkkäin, Mikko ensimmäisenä. Kävelivät ensin
Talvitiehen, missä pihalla oli isoja kiviä, ja lähtivät siitä navetan
nurkitse Välijänkälle päin. Mutta ennenkuin ehtivät poikki Talvitien
pihan, juoksivat Ojalainen ja Varpumäen vanha Mikko heidän peräänsä,
varmaan arvaten, mitä varten olivat liikkeellä.
»Juoksupaanaako ne miehet katselevat?» kysyi Ojalainen.
»Nämä nuoret miehet ne pyysivät näyttämään», vastasi Mikko yli olkansa,
edellä kävellen.
Välijänkän telat olivat liukkaat kuin rasvassa, ja hyvin siinä piti
varovasti astua, jalkaterät kuin suntiolla kävellessään, ja sittenkin
tahtoi jalka luiskahtaa teloilta. Mikko, joka oli tottunut elinaikansa
teloja kulkemaan, käveli menemään aika vauhtia, mutta nuoria miehiä
pyrki vastustamaan. Sääreläispojalla jo kerran luiskahti jalka syrjään
ja upposi heti pehmeään jankkaan päältä polven.
Mikko nauroi ja huusi:
»Teepäs testamenttisi...»
Mutta Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti sanoivat:
»Tämä on kamala jänkkä... tätä ei juoksua mene kukaan...»
»Vallesmanni tämän on hoksannut», vakuutti Mikko. »Se on semmoinen
koiransilmä, että se hoksaa aina semmoista, mistä tietää toisella
olevan vastusta... Kerrankin narrasi...»
Mutta silloin pääsivät he onnellisesti jänkän toiseen laitaan ja
nousivat hiekkamellalle, josta polku vei Varpumäen torppaan. Siitä
kulkivat poikki pihan Jannenmäkeen päin. Varpumäestä Jannenmäkeen
oli polku kivikkoista vaaran laitaa, paikoin kalttoa ja paikoin
niin mutkikasta, että melkein takaisin vei. Ja jos siinä vain
juoksuvauhdissa sattuisi kompastumaan ja lentämään kivikkoon
silmälleen, niin...
»Pitää olla selvät askeleet, joka täällä juoksee», arveli Alkotti.
Ja muut tuumailivat, että olisi kumma nähdä, kuinka nopeasti
Kolehmainen näitä polkuja porhaltaisi...
Menijät saapuivat Jannenmäkeen vanhan Jannen vainion laitaan, jossa
ensiksi oli perunamaa ja sitten ohrapelto. Lähde oli toisessa laidassa
vainiota, ja sinne oli kierrettävä ensin perunamaan piennarta
»vinkkeliin» Jannen pirtin luo ja siitä taas Jannen vesitietä myöten
lähteelle. Jos olisi saanut juosta suoraan poikki perunamaan ja
ohrapellon, olisi se oikaissut Mikon arvelun mukaan hyvinkin sata
metriä.
He kävelivät piennarta myöten ja menivät lähteelle asti.
Siihen seisahtuivat, ja Mikko otti tuohisen kuusen oksalta ja joi vettä
lähteestä.
Ojalainen ja Varpumäen Mikko panivat tupakaksi.
Ja siinä kun katselivat Talvitiehen ja Ollin-Mikon pirtille päin,
näkyi tänne lähteelle selvästi Erkintarha ja suuri harmaja kivi sen
keskeltä...
Minkä mitäkin siinä juttelivat, kunnes Ojalainen kysyi:
»Aiotko yrittää, Mikko?»
»Mitä minusta enää vanhasta miehestä nuorten kanssa kilpailemaan»,
vastasi Mikko.
»Vaan niin sanoi vallesmanni, — eilen illalla puhuttelin, — että
sinuun, Mikko, ja Hietalan Salkkoon hän luottaa», tiesi Ojalainen.
»Ei meistä enää ole. Vaan jos olisi tämä kilpailu ollut niihin aikoihin
kun minä ja Salkko rosvo Mattsonia pyysimme kiinni, niin...»
Mutta ilmestyi siihen vanha Jannekin portailleen, ja kun näki miehet
lähteellä, niin tiuskaisemalla kysyi:
»Mitä sieltä haette?»
»Katselemme näitä sinun vesivarojasi», vastasi Ojalainen leikkisästi.
Tunnettua oli, että vanha Janne oli lähteensä puolesta ylpeä. Ja Mikko
selitti, ettei ollut pahantekoaikeita, ilman aikojaan tässä vain...
näin sunnuntaipäivän kuluksi...
Mutta äkäisenä vetäysi Janne pirttiinsä ja veti oven vihaisesti kiinni.
* * * * *
Kun Mikko seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän ulkoa omituisia ääniä.
Oli kuin olisi rautavitjoja vedetty pitkin someroista myllytietä ja
niinkuin useamman miehen askeleet kuuluisivat... Hän ihmetteli, mikä
maailmainen siellä nyt noin, kun ei ole vielä myllynkäytönkään aika,
mutta samalla hän kuuli selvästi vallesmannin äänen sanovan:
»Mitatkaa menemään siitä vaan pitkin myllytietä Talvitien torpan
tienhaaraan!»
Mikko oli äkkiä pystyssä, pani tavallista sukkelammin vaatteet ylleen
ja veti kengät jalkaan.
»Mikä perhana on vallesmannin näin varhain aamulla ajanut liikkeelle!»
höpisi hän itsekseen ja koetti joutua ulos, mutta ennenkun ehti, kuuli
hän vallesmannin koputtavan ovelle ja kysyvän:
»Nukkuuko se Mikko vai onko kotonakaan?»
Silloin Mikko ehti ulos ja sanoi:
»Kotona minä tässä...»
Hän näki kaksi miestä menevän vitjain matkassa Talvitiehen päin ja
arvasi, että nyt ollaan juoksumatkaa mittaamassa. Vallesmanni ja
metsäherra Romsi olivat komentajina, ja joka sadan metrin päähän
lyötiin seiväs pystyyn. Seipäiden latvat nilottiin, niin että ne
näyttivät niinkuin olisivat maanmittarin viittakeppejä. Erkintarhassa,
suuren kiven luona, oli ensimmäinen keppi ja Mikon pellon päässä
toinen...
Mikko ei osannut mitään kysyä, katseli vain ja mietiskeli.
Mutta vallesmanni alkoi selittää, mistä oli kysymys ja minkävuoksi
kepit pystytettiin.
»Sen vuoksi, että kilpailijalla on selvä tie juosta, kun monta mutkaa
tulee tehdä... Erkintarhaan, ison kiven luokse, pystytetään pitkä riuku
ja lippu päähän.»
»Poikki Välijänkänkö aikovat taakoittaa?» kysyi Mikko.
»Niin tietenkin. Talvitiestä suoraan Välijänkän poikki Varpumäkeen ja
siitä Jannenmäkeen lähteelle asti», sanoi vallesmanni.
»Pahan taipaleen panette juostavaksi», virkkoi Mikko. »Miksei pantu
pitkin maantietä?»
»Tämä on murtomaajuoksua, näetsen, Mikko», hymähti vallesmanni.
»Vaan perkelekö siinä juoksee tuossa Välijänkällä, jossa telat ovat
liukkaat kuin munakka jää...»
»Saapi kävellä siinä», naureskeli vallesmanni. Ja vallesmanni lähti
vitjamiesten ja Romsin perään, jotka jo olivat menossa Talvitien
pihalla ja siihen melkein keskelle pihaa iskivät seipään pystöön.
Ja niin läksivät vitjoineen eteenpäin Välijänkälle. Mikko seurasi
uteliaana perässä.
»Tietysti Mikkokin tulee juoksemaan?» kysäisi vallesmanni.
»En minä tule... tarpokoot muut liejujänkässä, jos tahtovat», vastasi
Mikko äreästi. »Herroilla on herrain konstit ja joutavat hullutukset...»
Vallesmanni ei ollut kuulevinaankaan Mikon vastausta, vaan huusi
vitjamiehille:
»Mitatkaa tarkkaan Välijänkkä!»
Ja Romsi ja vallesmanni lähtivät kuivia maita kiertämään Välijänkkää,
jonka liukkaille teloille eivät uskaltaneet. Mutta sitten täytyi heidän
kulkea maantielle asti ja sieltä vasta pahoja polkuja nousta suoraan
Jannenmäkeen.
Mutta Mikko seurasi vitjamiehiä ja teki havaintojaan. Yhtäkkiä juolahti
hänelle mieleen onnellinen ajatus: hän kiertää Välijänkän vaaran
puolelta! Sieltä oli matka tosin vähän pitempi, mutta sitä tietä
saattoi juosta, vaikka maa olikin kannikkoa ja varvikkoa. Ja jos sieltä
kilpailussa puhaltaisi menemään, ehtisi epäilemättä ennen Talvitien
pihaan kuin ne, jotka Välijänkän liukkailla porraspuilla saikkosivat.